Päivä 10 Kuohppelasjärvi-Skierrevadda (18,7km)

Illalla pähkäilin (taas) oikeaa ratkaisua tupa- ja telttayön välillä. Ja vaihteeksi valitsin väärin. Illalla sää näytti hyvältä, enkä siis uskonut sateen yllättävän, mutta jo parin tunnin unien jälkeen heräsin reippaaseen ropinaan. Unelma kuivasta teltasta ropisi siinä samalla. Aamulla oli vielä kova tuuli ja ilma selkeästi aikaisempaa kylmempi. Ensimmäistä kertaa ei olisi huvittanut lähteä liikkeelle lainkaan. Vähän jopa vitutti.

Ensimmäistä kertaa päätin myös irrottaa sisäteltan ulkoteltasta ja pakata sen omaan pussiin. Näin sisäteltan saa pysymään kuivana, eikä illalla tarvitse kömpiä märkään kotiin. Irrotus vaati jonkun verran näpräämistä, mutta oli lopulta helppo rasti.

Aamupalan jälkeen pakkailin tavarat rinkkaan ja aloitin nousun Skalvevarrin vierustaa. Lepopäivän jälkeen askel tuntui yllättävän kevyeltä ja sadekin hellitti. Jopa tuuli oli myötäinen. Aamuinen tatti väistyi otsasta ja tilalle tuli hymy ja innostunut odotus tulevasta taipaleesta. Näköjään hymy on leveimmillään heti vitutuksen väistyttyä.

Reittini kulki pitkin vaaroja ja laaksoja. Ylös-alas-ylös-alas. Oli kivikkoa ja helppokulkuista jäkälikköä. Oli kosteikkoa ja kuivaa maata. Joku jokikin ylittyi. Maasto vaihteli yhtä tiheään kuin sää. Sadekuuron ja auringonpaisteen erotti toisistaan välillä vain muutama minuutti.

Saavuin joutuisasti Erttetvarrin vanhan poroaidan luokse. Se oli karuudessaan pysäyttävä näky. Tuulahdus menneestä, ties kuinka kaukaa. Sen verran kaukaa nyt kuitenkin, että tuskin enää viime vuosisadalla on poroaitauksia tehty käsinladotuista luonnonkivistä. (Kotiinpäästyäni googlasin asian. Rakentajana pidetään Ivvar Peskiä 1800-luvun alkupuolelta). Luonnollisestikin aitausvierailun aikana taivas repesi, kuin ajaakseen nykypäivän tunkeilijan tiehensä. Jollain oudolla tavalla paikka oli muutenkin vähän pelottava.

Pysähdyin lounaalle parin sadan metrin päähän aitauksesta. Rinteessä oli juuri sopiva katajapuska, joka tarjosi tuulensuojan niin retkeläiselle kuin keittimellekin. Hienon näköinen, lähes kokonaan maan alle kaivautunut puro tarjosi raikkaan veden, ja aurinko puolestaan lämpönsä. Ei valittamista. Istuin siinä pitkään ajatuksissani.

Energiatankkauksen jälkeen meno oli kevytkenkäistä, tai ainakin kevyttä ja kenkäistä. Linkinvarrin loivaa rinnettä ensi ylös ja sitten alas Linkinjohkalle. Se olikin vasta kolmas kerta, kun jouduin riisumaan kengät ylityksessä.

Pidin hetken taukoa kohisevan Linkinjohkan rannalla. Kahteen suuntaan aukeni valtavat palsasuot ja kahdella suunnalla seisoivat vaarat vartiossa. Ja minä siinä keskellä. Keskellä suuruutta. Keskellä kauneutta. Keskellä ei mitään. En osaa edes kuvata sitä tunneta, mutta tajusin että nyt, juuri nyt, on täsmälleen se tunne, jota tulin täältä etsimään. Tunsin itseni vahvaksi ja voimakkaaksi, mutta samaan aikaan hyvin pieneksi vierailijaksi näissä ikiaikaisissa erämaissa.

Jatkoin tuossa euforisessa tilassa matkaa Skierreskaidin rinnettä ylös, sen tarkemmin ajattelematta, että päivällä alkoi olla jo mittaa, ja edellisestä ruoasta jo aikaa. Skierrevaddan kivikkoisessa rinteessä jalka alkoi olla tuntua raskaalta. Karttaa vilkaistessa huomasin, että lähimmälle purolle tai joelle on mittaa reippaasti. Aloittelijan virhe. Kirosin sitä, etten ottanut vaikkapa Linkinjohkasta sen verran extravettä mukaan, että leirin olisi voinut pystyttää mihin vain. Skierrevaddan lakien välissä oli karttaan merkattu pieni lampi, joten suuntasin sinne, matkaakin oli vain 1,5km.

Lampi osoittautui pikemminkin suolätäköksi, jossa mutapohjan päällä oli kymmenkunta senttiä seisovaa vettä. Tasaista telttapaikkaakaan ei meinannut löytyä. En kuitenkaan jaksanut enää lähteä autuaammille leiriytymismaille, joten lopputuloksena oli kalteva telttapaikka ja kattilallinen suovettä. Sai luvan kelvata.

Kroppa alkoi selvästi jo tottua siihen, että helteet olivat menneen talven lumia (heh). Mittari näytti +12°, muttei ollut yhtään kylmä. Olin näkevinäni jotain punaista Avzzicopman rinteessä. Olisikohan vaellusretkikunnan telttoja?

Illalla tutkailin karttaa pitkään, ja päädyin tekemään isomman muutoksen suunnitelmaan. Tuntui taas kotoisalta olla teltassa ja katsella, kuinka tuuli jyskyttää teltan seiniä. Sisään ei tuule yhtään.

Päätin, etten jaksa enää kirjoittaa, että kengät ovat märät. Ilmoittelen sitten, jos tilanne muuttuu.

Päivä 11 Skierrevadda-Roavvoaivi (14,1km)

Herätessäni oli teltassa +8°. Se on enää viidesosa niistä lämmöistä, joita alkutaipaleella mittailin. Päätin, etten hievahdakaan ennen kymmentä. Kymmentä astetta, ei kello kymmentä. Joustin kuitenkin päätöksestäni, ja lähdin liikkeelle (kello) yhdeksän jälkeen, edelleen kylmässä ja tuulisessa säässä.

Alkumatka, noin 5km, oli hyvin soista ja kosteikkoista. Suon kulkeminen on hitaampaa ja raskaampaa kuin useimmat nousut. Mättäältä toisella astuminen on ikään kuin jatkuvaa ylämäkeä upottavassa maastossa. Pariin kertaan onnistuin ”maalaamaan itseni nurkkaan”, paikkaan jossa huomasin, ettei siitä pääsekään yli. Ainakaan ilman snorkkelia. Ainoa suunta on siis takaisin päin. Se, jos mikä, syö miestä. Pahimmillaan pakkia/ ekstrakiertoa tuli ehkä parisen sataa metriä.

Vesisade vihmoi ajoittain, vaikka välillä oli poutaakin. En enää jaksanut soudata ja huovata sadevaatteiden kanssa, vaan pidin ne lopulta koko ajan päällä. Uskon, että minua kiusattiin ihan tarkoituksella. Tauolla katselin, ettei ihan hetkeen olisi sadetta tulossa, ja laitoin hiostavat sadekamppeet rinkkaan. Kymmenen minuuttia siitä eteenpäin alkoi sataa ja se tuntui vain voimistuvan. Ja kutakuinkin samalla sekunnilla kun kuoritakki ja housut olivat ylläni, sade lakkasi.

Siinä suokävelyn väsyttämänä ja enemmän tai vähemmän kaikki vaatteet märkinä mietin, että joku voisi yläkerrassa käydä opastamassa sääkoneenkuljettajana olevalle kesätyöntekijälle, että on muitakin vaihtoehtoja kuin kuuma helle ja kylmä vesisade. Viime jääkaudella, kun sääkoneessa edellisen kerran oli pidempi huoltokatko, siihen asennettiin portaaton säätö niin lämmölle, tuulelle kuin sateellekin. Nyt näyttää kesähessu tuntevan ainoastaan ON- ja OFF -kytkimet.

Pysähdyin lounastauolle Gaimmoaivilta laskevan ”joen” varteen, kohtaan jossa se yhdistyy toiseen ”jokeen”. Lainausmerkit johtuvat siitä, että tähän aikaan vuodesta ne ovat mitättömiä puropahasia, välillä kokonaan kivien alla. Mutta niiden valtavista uomista näkee, että joskus on niissäkin puhtia aivan toiseen malliin. Mahtaisi olla komea näky olla samassa paikassa keväällä sulamisvesien aikaan.

Alun perin olin suunnitellut käyväni huiputtamassa Gaimmoaivin, ja vieläpä rinkan kanssa. Eilen tekemäni reittimuutoksen vuoksi se jää nyt väliin, ellei sitten huomenna olisi huippukeli ja kävisi päivärepun kanssa siellä.

Ai niin. Eilen rinteessä näkemäni punainen ei ollut retkikunnan teltta vaan tupa. Se oli aivan palsasuon luonnonsuojelualueen kulmassa, joten lienee jonkinlainen tutkimusasema. Samalla alueella oli muutama muukin tönö.

Loppupäivän matka tuli rennosti. En oikeastaan lounaalta lähtiessäni ollut edes tarkkaan päättänyt mihin menen. Suunta oli suurin piirtein tiedossa ja samoin se, että olisin joka tapauksessa päivämatkan päässä Kuivista, joten leiripaikalla ei ollut niin väliä. Koin ensimmäistä kertaa tunteen, että viimeisetkin suorittamisen rippeet olivat karisseet ja menin, minne huvitti. Näin kauan siihen meni, 11 päivää. ”Mennäänpäs tuosta vähän korkeammalle ja katsotaan olisiko toisella puolella jotain hienoa nähtävää”.

Ja olihan sitä, kaikkialla, kokoajan. Jylhää tunturimaisemaa, soita, puroja ja jokia. Osa nyppylöistä oli lähes nummimaisen pyöreitä. En olisi kauheasti hämmästynyt, vaikka Klonkku olisi jostain kiven takaa hypännyt eteeni. ”My Precious, they took it from us!”. Oli niin kiva kulkea ja niin upea paikka, että päätin huomenna pitää leirin paikoillaan ja lähteä tutustumaan maastoon pikkurepun kanssa, jos sää sallii.

Yöpaikaksi valikoitui lopulta mukava paikka Carsejohkan rannoilta Kevon luonnonpuiston rajan tuntumasta.

Päivä 12 Roavvoaivi-Guovdoaivi-Carsejohka (8,4km)

Yö oli kirkas ja kylmä. Heräsin jossain vaiheessa viluun ja katsoin mittaria, +2,5°! No, sentään plussalla. Mutta kirkas yö tarkoitti myös aurinkoista aamua. Vain muutama pilven hattara taivaalla. Täydellistä. Päätin toteuttaa eilisen ajatukseni leirin pitämisestä paikallaan ja Paistuntureiden tarkemmasta tutkimisesta. Aamunpalan jälkeen lähdin vain kävelemään jonnekin.

Jonnekin oli tällä kertaa Guovdoaivin laki, jonka karuus ja kivikkoisuus houkuttelivat seikkailulle. Ilman rinkkaa kävellessä askel oli kuin ilmaa. Ylämäestä huolimatta teki melkein mieli laittaa juoksuksi. Nousu oli pitkä, noin 2,5 kilometriä, mutta näkymä laella jokaisen askelen arvoinen. Henkeäsalpaava. Vieressä Kuivi, vastakkaisella puolella Norjan korkeammat huiput. Ja samaa upeaa kumpuilevaa erämaata silmänkantamattomiin. Todella navakka tuulikin jotenkin sopi siihen kokonaisuuteen.

Siinä ihastellessa se sitten iski, akuutti hätä. Kysyin hanuriltani hiukan tuskastuneena, että etkö sitten oikeasti parempaa paikkaa keksinyt kuin kivikkoinen tunturinlaki. Hanuri vastasi: ”Olemme käyneet monissa hienoissa paikoissa, enkä koskaan ole nähnyt mitään. Nyt on minun vuoroni loistaa.” En keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Onneksi olin kuitenkin tajunnut ottaa paperia mukaan retkelle. Laella kun ei ollut edes kanervikkoa, joten olisi mennyt pyyhkimiset kirjaimellisesti kiville.

Pyyhintävaiheen alkaessa se rulla kuitenkin jotenkin lipsahti käsistäni ja alkoi karata pitkin tunturin rinnettä, samalla tietenkin auki rullaantuen. Ja minä housut kintuissa perään. No, rulla pysähtyi muutaman metrin päässä kiven koloon, joten tarinalla on onnellinen loppu. Jos joku sattui olemaan tuona kauniina päivänä valloittamassa Kuivia kiikareiden kanssa, niin pääsi todistamaan melkoista showta.

Alaspäin tulin hieman ylemmäs Carsejohkaa, ajatuksenani kävellä jokivartta pitkin takaisin leiriin. Heti rantaan tultuani löysin täydellisen telttapaikan kirjaimellisesti aivan luonnonsuojelualueen rajalta. Päätin muuttaa leirin sinne lounaan jälkeen. Ihan vaan, koska voin. Ja haluan.

Teltalle palattuani otin pienet päiväunet, että jaksaisi syödä lounaan. Sitten laitoin leirin pakettiin ja muutin sen parin kilometrin päähän aiemmin löytämääni paikkaan. Onneksi on vankka kokemus muuttamisesta.

Koahppelasjärvellä olin saanut Minnalta vinkin maailman kauneimmasta telttapaikasta. Sinne ei tällä reissulla reittini vienyt, mutta tämä ei voinut mitenkään jäädä ainakaan kovin kauas siitä kauneudesta. Carsejohkan ranta. Pieni koski solisi alajuoksulla kohdassa, jossa toinen pieni joki laskee siihen. Keltainen hiekka kimmelsi auringonpaisteessa. Parikymmentä metriä ylempänä jokea oli suvanto, jossa oli ihan uimasyvyinen kohta. Teltta on hiukan ylempänä tasaisella penkereellä, jonka katajat luovat oivallisen tuulensuojan. Ja kaikkea ympäröi jylhä tunturimaisema. Kuivi, Guovdoaivi, Roavvoaivi ja muut -aivit, -varrit ja -skaidit.

Peseydyin ja pyykkäsin. Ja kyllä, lämpimästä ilmasta huolimatta vesi oli jääkylmää. Istuskelin pitkää auringonpaisteessa  ja tutkailin karttaa. Mietin myös miten saan viimeisen täydennyspaketin haettua Utsjoelta. No , siihen on vielä aikaa. Huomenna olisi Paistuntureiden erämaa jäämässä taakse ja vaihtumassa ”urbaaniin” Kevon luonnonpuistoon.