Palasin alkuviikolla pitkästä aikaa muutamaksi päiväksi koulun penkille. Tai no, tällä kurssilla ei paljoakaan penkillä istuttu, vaan päivät kuluivat pajalla askarrellen ja mestarin tarinoita kuunnellen.

Kyseessä oli Muinaiset erätaidot -kurssi ja mestarina itse eräperinteiden ja selviytymistaitojen grand old man, Turkka Aaltonen, 77. Kyseinen kurssi oli sen pahuksen viruksen takia peruttu keväällä 2020, joten nyt oli aika tarttua härkää sarvista. Tai lintua risuista.

Paluu Karkun opiston maisemiin nostatti ihania muistoja eräopasopintojen ajoilta. Kun joukko samanhenkisiä ihmisiä kokoontuu yhteen paikkaan mielenkiintoisten aiheiden pariin, on ikimuistoisuus taattu. Koska näitä muistellessa istuskelin opiston pajalla, mieleeni tulvahti erityisesti muistoja käsityökursseista. Pitkäjousen loputtomalta tuntuvaa hiomista hiekkapaperilla, tilleröintiä. Sitä onnistumisen tunnetta, kun aluksi epämääräisen muotoinen metallipala alkoi Ilkan opastuksella lopulta muistuttaa ainakin etäisesti puukon terää. Ja miten täydellisen rentouttavaa oli 3 päivää näpräillä esineitä luusta ja sarvesta Turkan tarinointia kuunnellen.

Tuntui, että niistä ajoista olisi ikuisuus. Naureskelinkin siinä, että silloin kun olin täällä opiskelijana, tämä kurssi ei ollut nimeltään Muinaiset Erätaidot vaan ihan vaan Erätaidot. Erona noihin aikoihin oli toki myös se, etten nähnyt yhtään tuttua kasvoa. Olen usein sanonut, että ihmiset olivat koko eräopasopintojen parasta antia, ottamatta mitään pois itse koulutukselta. Itse taidan toki olla vähän jäävi tuota sanomaan, kun nyt kerran noiden ihanien ihmisten joukossa oli myös tuleva vaimoni. Mutta ymmärtänette pointin. Mahtava oli nyt huomata, että vaikka väki vaihtuu, niin se sama ilmapiiri ja yhteishenki olivat läsnä edelleen. Paljon tuli noiden päivien aikana mukavia jutusteluita. Karkun henki ei katoa mihinkään.

Ihan pelkän tarinoinnin vuoksi en kuitenkaan kurssille osallistunut. Eräoppaan ja yrittäjän on hyvä kouluttaa itseään jatkuvasti pysyäkseen ajan tasalla. Nyt olin hankkimassa ajantasaista muinaista tietoa. Ja paljon kurssilta myös sain, niin taitoja kuin tietojakin. Täytyy ihan hämmästellä sitä mestari Aaltosen tiedon määrää. Ja tarinankerrontataitoa. Näistä opeista ja tarinoista ihan varmasti tulee olemaan iloa ja hyötyä myös Korpi Outdoorsin asiakkaille.

Kurssilla ensimmäiseksi aloimme tehdä tikusta asiaa. Tai tarkemmin risuista lintua. Alunperin cree-intiaanit käyttivät risulintuja houkutuslintuina metsästyksessä. Nykypäivänä metsästys on hiukan erityyppistä, mutta kivan koriste-esineen risulinnusta saa kotipihalle. Koristekäytössä ei ole niin olennaista, että risutipu on juuri oikeassa asennossa. Pienistä linnunaivoista huolimatta oikeat linnut nimittäin eivät lyöttäytyisi yhteen sellaisen lajitoverioletun kanssa, joka näyttäisi säikähtäneeltä tai joka olisi väärin päin tuuleen nähden. Pitäisivät mokomaa sen verran hulluna, etteivät haluaisi tulla nähdyksi sellaisen seurassa.

Valmistimme myös vipukeihäät. Niitä on käytetty jo tuhansia vuosia sitten. Kun heitetään keihäs vipuvarren avulla, saadaan huomattavasti lisättyä keihään lähtönopeutta ja kantamaa. Yksinkertaista ja nerokasta. Omasta keihäästäni tuli sen verran paksu ja takapainoinen, ettei sillä olisi mammutinmetsästykilpailuissa varmasti mainittavaa menestystä niitetty. Lähinnä sillä niitettiin heinää muutaman kymmenen metrin päässä heittäjästä. Mutta hauskaa silti oli. Ja vaikka tässä oltiinkin hyvin vanhojen asioiden parissa, ei kukaan onneksi saanut tikusta silmäänsä.

Oma suosikkini kurssin antimista oli ehdottomasti muinaisten suksien valmistaminen. Tai ehkä ne ennemminkin muistuttavat ominaisuuksiltaan lumikenkää kuin suksea. Varsinainen suksiosuus tehdään viidestä n. 170cm pitkästä oksasta, jotka sidotaan yhteen tiipii-solmuilla, jotta suksesta saadaan kestävä, mutta joustava. Siteiden virkaa toimitti kaksi poikittaista oksaa ja köysilenkki. Muinaissuksia näperrellessä minulle tuli idea, jonka kyllä varmastikin tulen vielä joku kaunis päivä toteuttamaan – talvivaellus itsetehdyillä muinaissuksilla.

Hetkeksi kurssi muuttui myös verkkokurssiksi, sillä opettelimme tekemään verkkoa. Me saimme käyttää ihan nykyaikaista paalinarua, mutta esi-isä-erä-jorma olisi tehnyt senkin materiaalin vaikkapa nokkosen kuiduista. On siinä muinainen kalastaja joutunut tekemään melkoisen määrän työtunteja saadakseen itselleen haavin. Nyt voimme hakea sellaisen muutamassa minuutissa Tokmannilta 19,90€.

Näiden lisäksi teimme myös launin, vaapun ja huplan sekä valoimme tinasta pilkin kaarnamuottiin. Kudottimpa kaislamattoakin maakangaspuilla. Kokonaisuudessaan siis hyvin tiedontäyteinen kolmepäiväinen.

Minua muinaiset erätaidot kiinnostavat suuresti. On kiehtovaa ajatella, miten esi-isämme ja -äitimme ovat luonnossa pärjänneet silloin, kun ei ollut käytettävissä goretexeja, hiilikuituja ja muita avaruusajan materiaaleja. Eikä tarvitse mennä edes tuhansia vuosia taaksepäin, jo sata vuotta sitten eränkäynti ja luonnossa liikkuminen oli hyvin erilaista. Kovin pitkälle taaksepäin ei ajan ratasta tarvitse kääntää, kun tällainen nykyään yhden ammattikunnan erityisosaamiskurssi olisi ollut pikemminkin yleissivistävää oppia. Ei silloin olisi Mikko Mammutinmetsästäjä kaivertanut riimu-CV:seen osaavansa tehdä itse sukset, se olisi ollut itsestään selvä oletus työnantajalla, Mammutin Liha ja Sarvi Oy:llä. Aivan kuten luku- ja kirjoitustaito nykyään. Ajat muuttuvat ja kehitys kehittyy. Eikä se ole ollenkaan huono asia, mutta hyvä on välillä pysähtyä miettimään, miten tähän päivään on päästy. Ja pitää yllä sitä tieto-taitoa, jonka esi-isiltämme olemme perineet.