Päivä 8 Utsjoki-Koahppelasjärvi (18,4km)

 Aamulla kahdeksan hujakoilla kömysin ylös sängystä ja suunnistin kohti keittokatosta vedenkeittoon. Samanlaisin aikein paikalle tuli kohta pari naista, ja hetki siinä rupateltiin säistä ja sateista ja vaelluksista. Jossain vaiheessa todettiin, että heillä reitti oli lähipäiville aika samanlainen kuin itselläni -ensin reittiä pitkin Koahppelasjärvelle ja sieltä suunta Paistuntureiden erämaahan. Naiset olivat osa ryhmää, joka oli lähdössä oppaan kanssa vaellukselle.

Ja mikä vielä ihmeellisempää, oppaaksi heille oli lähdössä Minna Jakosuo. Juurikin samainen henkilö, jonka blogikirjoitukset omasta kuukauden reissustaan olivat toimineet inspiraation itselleni tätä omaa vaellusta suunnitellessani. On käsittämätöntä, miten pieni maailma joskus voikaan olla. Myös Lapin laajoissa erämaissa.

Päivän kävelyosuus meni jo vähän suorittamisen puolelle. Vettä satoi nyt ihan satamalla ja sitä jatkui koko päivän. Velmaa extravedellä. Ajatus lounastauosta kaatosateessa ei houkuttanut, kun tiesi päivän päätteeksi tulevansa autiotuvalle. Päätin siis jatkaa matkaa pähkinöiden ja veden voimalla perille asti. Matka tuntui pitkältä. Yllätys, yllätys.

Tässä matkan varrella on vaihtelevasti soinut päässä erilaisia biisejä. siis todella vaihtelevasti. Tänään soittolistalla olivat muun muassa Telefoni Afrikassa ja Italian kansallislaulu. Mistä näitä oikein kumpuaa?

Vesisänkyhän on keksitty jo ajat sitten, mutta olen nyt keksinyt vesikengät, tai oikeastaan vesipohjalliset. Kengässä iloisesti hölskyvä vesi pehmentää sekä askelta että jalkojen ihoa. Jalkaan laittaminen toki on aika epämiellyttävää, mutta kyllä se siitä helpottaa. Ja päivän päätteeksi voi sitten tarjoilla ruoaksi pitkään haudutettuja varpaita omassa liemessään.

Kello oli jo yli neljän, kun lopulta istuin tuvassa. Märät vaatteet vaihdettu kuiviin ja höyryävä lounas nenän edessä. Olon autuaallisuutta ei varmaan tarvitse erikseen korostaa.

Tupaan tullessani siellä oli 3-4 hengen tavarat, omistajat taisivat olla kalastamassa. Ja kun tiesin, että illasta paikalle saapuu myös aamulla tapaamani porukka, niin ruuhkaa oli odotettavissa. Laitoin teltan pystyyn sopivaan paikkaan pienen matkan päähän tuvasta. Itselleni telttayö sopisi mainiosti, olinhan jo aikaisemmin päättänyt pitää huomenna vapaapäivän ennen suuntaamista Paistuntureille.

Illansuussa 3-4 henkeä osoittautui viideksi ja kalastajat nuoriksi, jotka olivat käyneet päiväretkellä lähellä sijaitsevalla Nammaskaidin kodalla. Juteltiin hetken aikaa ne normaalit kuviot läpi, mistä tulossa, minne menossa, on ilmoja pidellyt. Mukavaa porukkaa tämäkin. Tämänhetkisen otoksen perusteella voisi jo yleistää, että retkeilijöissä mukavuus on vallitseva luonteenpiirre.

Päivällä kävellessä mietin, että olemme me vaeltajat kanssa yhden sortin hulluja. Kun kaatosateessa, hikisenä, kengät vielä edellisistäkin päivistä märkinä, tahkoaa ylös jyrkkää tunturin rinnettä kivikossa, ja silti kasvoilla on hymy ja tunnelmana nautiskelu, niin ei siinä taida ihan kaikki porot olla aitauksessa. Mikä lie geenivirhe. Tulin siihen tulokseen, että vaeltaja on sellainen, joka ei odota laelle pääsemistä sen takia, että kulku helpottuisi vaan sen takia, että pääsee näkemään, minkälainen maisema sieltä avautuu.

Aamulla tapaamaani retkikunta ei saapunut tuvalle ennen kuin itse siirryin omaan ”huoneistooni” ruuhkaa karkuun. Aika erilaisia päivärytmejä ihmisillä, toiset saapuvat tuvalle vasta kun toiset ovat jo lähteneet moikkaamaan Nukku-Mattia.

Päivä 9 Vapaapäivä Koahppelasjärvellä

Aamulla herätessäni kahdeksan aikoihin oli sää poutainen, vaikkakin uhkaavia pilviä vyöryi ylitse tämän tästä. Tuvan lähistölle oli ilmaantunut telttoja. Vaellusporukka oli siis saapunut.

Aamupäivän otin rauhassa, enkä tehnyt muuta kuin ihastelin maisemia, nautin rennosta olosta ja jutustelin Minnan ja parin retkeläisen kanssa. Iso hatunnosto näiden rohkeiden retkeilijöiden asenteelle ja ennakkoluulottomuudelle. Tulin mielessäni siihen tulokseen, että vaellus on loppujen lopuksi lähes puhtaasti kiinni asenteesta. Ei kokemuksesta. Eikä varusteista. Jos joku siitä porukasta sattuu tämän lukemaan, niin mielelläni kuulisin minkälainen teidän reissustanne muodostui.

Oli todella mukava kuulla ja jakaa kokemuksia ja tarinoita. Sekä uusien, vasta aloittelevien seikkailijoiden että itse eräjormattaren kanssa.

Sekä ”kalastajat” että vaeltajat lähtivät puolen päivän aikoihin, ja itse valloitin tuvan. Edessä oli varusteiden tsekkaus ja huoltaminen. Eipä näkynyt ongelmia tai isompia vaurioita, joten pyykinpesu jäi oikeastaan ainoaksi tehtäväksi. Sen jälkeen olikin päivän työt tehty ja pääsi viimein reuntoutumaan. Totta puhuakseni, koko aamupäivän oli jotenkin raukea ja rentoutunut olo. Vaikken aiemminkaan tuntenut itseäni mitenkään väsyneeksi eikä matka vielä rasittanut, tuntui vapaapäivä silti mukavalta.

Ennen reissua monet kyselivät, että miten vaelluksella saa ajan kulumaan ja eikö siellä tule tylsää. Ei ainakaan minulla, vaikken enää moneen reissuun ole kantanut kirjoja tai ristikkolehteä mukanani. Yksi parhaista ajantappamiskeinoista ja samalla yksi ehdottomasti vaelluksen parhaista puolista on se, että voi aivan totaalisesti unohtaa kaikenlaisen multitaskingin. Kerrankin voi aidosti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Harriholkerimaisesti: ”Minä juon nyt kahvia”. Alan olla aika hyvä siinä. Mukanani on aikalailla tasan tarkkaan 50g karkkia jokaiselle päivälle ja herkuttelen ne illansuussa ruoan jälkeen. Enkä tee silloin mitään muuta. En pakkaa keitintä. En lähetä satelliittiviestiä. En kirjoita päiväkirjaa. En tutki karttaa. Vaan syön karkkia. Ainoat asiat, joita suostun silloin samaan aikaan tekemään ovat: istuminen, maisemien katselu ja nauttiminen.

Toinen asia, jolla voi varmistua ettei tule tylsää, on hyvät unenlahjat. Tai vastaavasti runsaasti ennen matkaa kerättyä univelkaa. Nukuin tällä vaelluksella yleensä 10-12 tuntia per yö, mutta silti esimerkiksi sateisena aamuna sitä voi vielä hiukan venyttää.

Tänään oli kummityttöni Elsan rippijuhlat. Luonnollisestikaan en päässyt osallistumaan juhliin, mutta kiipesin muutaman kummun ylemmäs ja löysinkin puhelimeen kenttää onnitteluviestin lähettämistä varten. Onneksi oli puhelimessa muistutus juhlapäivästä, sillä muuten ei olisi ollut hajuakaan mikä päivä oli menossa. Olisikohan ollut 33.8?

Iltapäivällä kävin ajankuluksi ja uteliaisuuttani kiipeämässä mäen laella, josta aukesi ensimmäiset näkymät Paistuntureiden erämaahan. Odotan tätä seuraava etappia ehkäpä enemmän kuin muita. Kun kiipeilyvarusteina oli crocsit, meni etenkin laskeutumiseen aikaa. Vaelluskengät olivat edelleen läpimärät. Se taitaakin olla vallitseva olotila koko loppureissun. Goretex-kengät kun imaisevat veden sisäänsä, niin kuivumiseen ei ihan yksi tai kaksi päivää riitä.

Ihmeellisiä ”mörköpistiäisiä” oli tuvan ympäristössä paljon. On niitä muuallakin ollut, mutta nyt ihan ruuhkaksi asti. En tunnistanut mitä ne olivat. Niiden jalat roikkuivat suoraan alaspäin lentäessä, aivan kuin jollain pahisöttiäisellä Disneyn piirretyissä. Eivät ne mitään pahaa tehneet, mutta olemukseltaan jollain tapaa pelottavia otuksia.

Tänään olisi ollut täydellinen vaellussää. +18°, puolipilvinen ja pieni tuulenvire. Väkisinkin käväisi mielessä, että onnistuinkohan viettämään huilipäivänä sen ainoan täydellisen ilman.

Päätin illan päätteeksi vähän kuvailla telttaa. Se on nyt ollut kotini reilun viikon verran, eikä poismuutto ole suunnitelmissa vielä hetkeen. Tällä reissulla telttana on Fjällrävenin Abisko Shape 2. Iso ja tukeva kahden hengen teltta. Ei aivan kevyimmästä päästä, mutta tilavuus on minulle se luksus, jota olen valmis kantamaan mukanani. Vaikken nyt itse mikään kovin iso olekaan, on notkeuteni norpan luokkaa ja kääntösäde kuin täysperävaunulla. Pieneen telttaan pitäisi jo pakittaa. Lisäksi tilava absidi, eli siis se lattiaton ”eteinen”, tekee helpoksi sen että tavarat pysyvät järjestyksessä ja tallessa. Tässä pieni esittelyvideo…