Yksi yleisimmistä kysymyksistä tulevaan seikkailuuni liittyen on ”Meinaatko siis IHAN YKSIN lähteä?” Yksinvaellus jakaa mielipiteitä. Ehkä ihan aiheestakin. Osa nauttii yksin kulkemisesta, toisille pelkkä ajatuskin aiheuttaa kylmiä väristyksiä.

Turvallisuusnäkökulma lienee yksinvaelluksessa se, joka eniten kysymysmerkkejä ilmaan heittelee. Jätän sen kuitenkin tässä kirjoituksessa tyylikkäästi huomioimatta, ja keskityn jakamaan ajatuksia enemmän päänsisäisestä näkökulmasta käsin. Turvallisuudesta tulee sitten ihan oma tarinansa.

Aloin lueskelemaan vanhoja retkikertomuksiani ajatellen löytäväni niistä esimerkkejä siitä, mitä ajattelen yksin kulkemisesta. Ja löytyihän niitä. Käydäänpä siis kurkistamassa, mitä on liikkunut erämaan autiudessa kulkevan pienen (tai keskisuuren) ihmisen pääkopassa.

”Ajatukseni poukkoilevat, enkä edes yritä kontrolloida niitä. Ei ole mitään tarvetta. Näin suurella suolla on hyvin tilaa kaikenkokoisille ajatuksille kiitää vapaana. Ne viilettävät pitkin suota, piipahtavat hetken aikaa mielessäni ja ja jatkavat taas matkaansa”
(https://maanjataivaanvali.com/2016/01/08/uusi-vuosi-tunturissa/)

Tuo pätkä ensimmäisestä retkikertomuksestani, uuden vuoden yön hiihtoretkestä tunturiin, kuvastaa mielestäni aika osuvasti sitä vapautta, joka yksin vaeltaessa vallitsee. Tässä tapauksessa vapaus on ajattelun tai ajattelemattomuuden vapautta. Normaaliarjessa meillä kaikilla on hirvittävän suuri määrä tilanteita ja tapahtumia, jossa ajatuksen kulun ainakin pitäisi noudattaa tiettyjä kaavoja. Suunnittele. Muista. Analysoi. Varmista. Luonnossa yksin kulkiessa ei ole mitään väliä, mitä ajattelee, miten ajattelee, milloin ajattelee. Vai kulkeeko ihan vain tyhjäpäisenä.

Ajattelun vapautta

Ajatusten lisäksi yksinvaeltajalla on myös konkreettisempi vapaus tehdä mitä huvittaa. Tykkään kyllä kulkea myös seurassa, mutta oma hienoutensa on myös siinä, että voin pitää tauon silloin kun huvittaa, valita reitin ihan oman mieltymyksen mukaan, syödä juuri silloin kun on nälkä ja mennä nukkumaan, kun nukuttaa. Kukaan ei silloin odota minulta mitään, vaan voin keskittyä kuuntelemaan oman mielen ja ruumiin toiveita. Eräänlaista positiivista itsekkyyttä.

”Viikonpäivistä ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään käryä. Voi ihan hyvin olla maanantai tai torjantai tai perstai tai helluntai tai jokotai. Ei mitään väliä. Itselleni nyt on 18.päivä, eikä siis 18. elokuuta vaan päivää lähdöstä. Kai nyt muuten on elokuu?”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/09/14/mieraslompolo-junkers/)

Edellä mainitun vapauden vuoksi ajallakaan ei ole yksinvaeltajalle mitään merkitystä. Paitsi sen verran, että kesällä on yöllä hetken aikaa pimeää. Ja talvella on kokoajan pimeää. Kun vieressä ei ole ketään, ei tulevan suunnittelussa tai menneiden muistelussa tarvitse käyttää mitään aikamääreitä. Erilaisten menneiden ja tulevien tapahtumien ketju ikään kuin leijuu ajattomassa ajassa. Ainakin itselleni tekee hyvää päästä välillä totaalisesti eroon aikatauluista ja deadlineista.

”Oli aivan tyyni. Eikä lintujenkaan ääniä kuulunut. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka oli niin totaalinen, että olisi voinut kuulla hyttysen pieraisevan. Jos siis olisi ollut hyttysiä. Ja jos ne nyt ylipäätään piereskelisivät”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/09/14/mieraslompolo-junkers/)

Täydellinen hiljaisuus on lumoavaa. Arjessa ei koskaan ole ihan hiljaista, vaikka sitä niin helposti ajatteleekin. Ilmanvaihto, autojen etäinen humina, lentokoneet. Kaikki nuo äänet ovat läsnä, vaikkei aivoni niihin reagoikaan. Sen huomaa vasta silloin, kun on täydellisen hiljaista. Se on lähes käsin kosketeltavaa. Joidenkin mielestä se tuntuu pelottavalta, mutta itselleni se on yksi suurimmista Lappiin ja ylipäätään luontoon vetävistä voimista.

”Pidin hetken taukoa kohisevan Linkinjohkan rannalla. Kahteen suuntaan aukeni valtavat palsasuot ja kahdella suunnalla seisoivat vaarat vartiossa. Ja minä siinä keskellä. Keskellä suuruutta. Keskellä kauneutta. Keskellä ei mitään. En osaa edes kuvata sitä tunnetta, mutta tajusin että nyt, juuri nyt, on täsmälleen sen tunne, jota tulin täältä etsimään. Tunnen itseni vahvaksi ja voimakkaaksi, mutta samaan aikaa hyvin pieneksi vierailijaksi näissä ikiaikaisissa erämaissa”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/09/06/utsjoki-paistunturit-2-2/)

Kun hiljaisuuteen vielä yhdistää erämaiden suuruuden ja autiuden, alamme lähestyä yksinvaeltamisen ydintä. Itseäni viehättää se oman pienuuden ja suuruuden ristiriita. Luonnon näkökulmasta olen vain pieni nuppineulan pään kokoinen piste, enkä kokonaisuuden kannalta juuri kärpäsenkakkaa merkityksellisempi. Ihmisperspektiivistä katsoen taas olen ainoa ihminen koko suunnattomassa näkymässä; ikäänkuin erämaan kuningas. Saattaa ehkä kuullostaa hiukan oudolta, mutta olen itsevarmimmillani ollessani yksin erämaassa.

Erämaassa yksinkulkija on yhtäaikaisesti pieni ja suuri.

”Illalla makuupussiin kääriytyneenä tuli jotenkin todella hyvä olo. Ei niin, että on vain hyvä mieli, vaan sellainen kokovartalohyvä. Sellainen, jossa varpaatkin hymyilevät.”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/09/14/mieraslompolo-junkers/)

Tunteet ja tunnelmat vaihtuvat vaelluksilla laidasta laitaan. Porukassa kuljettaessa iloiset fiilikset korostuvat, kun niitä voi yhdessä hehkuttaa. Ja vastaavasti, riippuen seurasta tosin, ikävät tunteet puolittuvat, kun tietää muidenkin niin tuntevan. Tämä ”buustausvaikutus” yksin kulkiessa puuttuu. Itse en koe välttämättä tarvitsevani toista vierelle hehkuttamaan kaunista maisemaa tai auringonlaskua.

Sen sijaan yksi selkeä miinus yksin kulkemisessa on: yhteisten muistojen puuttuminen. Vaikka itse tapahtumahetkellä en tunnelmanjakajaa välttämättä kaipaakaan, olisi jälkeenpäin kiva muistella. Vaikka kuinka näyttää kuvia ja kertoilee matkakertomusta, ainoastaan minulle ne ovat muistoja, muille tarinoita.

”Jossain lähistöllä oli poroja. Äänet voimistuivat ja erotin ensin sorkkien kopsunan ja lopulta jopa leukojen louskutuksen. Ne olivat aivan teltan vieressä… Porojen poistuttua totesin, että oli muuten hyvä että pitivät sopivasti ääntä lähestyessään. Jos ei olisi tiennyt tulijoita poroiksi, olisi tunnelma teltassa saattanut olla lievästi jännittyneempi.”
(
https://maanjataivaanvali.com/2018/09/14/mieraslompolo-junkers/)

Yksin ollessa mielikuvitus saa enemmän tilaa. Toiset alkavat nähdä karhuja jokaisen kiven takana. Tai ovat varmoja, että mörkö syö yöllä. Itselläni ei onneksi kummempia pelkoja tai fobioita ole. Korkeat paikatkin voi välttää olemalla menemättä niihin. Tosin mietin kyllä, että muuttuisiko tilanne, jos joskus edellä kuvatussa esimerkissä leirissä vierailiskin porojen sijaan karhu. Saattaisi sitä seuraavana iltana hiukan takaraivossa kummitella ajatus, että voihan se tulla myös tänä iltana. Ja olla vähän nälkäisempi.

”Muutaman tunnin taivallettuani kengät sanoivat lits-läts, kosteus oli vaihtunut likomärkyyteen. Samalla, pikaisen inventaarion jälkeen, totesin, että kalsarit olivat ainoa kuiva pukine päälläni. Tuota kalsareiden voitonkulkua jatkui pitkään, kunnes lopulta viimeisessä kahlaamossa Kevojoki murskasi unelman kuivasta vaateparresta”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/09/11/paistunturit-kuivi-kenesjarvi-2-2/)

Haastavat olosuhteet ja tilanteet näyttäytyvät erilaisina silloin, kun on yksin. Silloin punnitaan alkaako se kuuluisa sipuli rakoilla. Aika paljon olen yksin reissaillut, ja tähän mennessä tullut itseni kanssa toimeen kohtuullisen hyvin. Vuoden mittainen vaellus tuo uutena ulottuvuutena tähän yhtälöön kuitenkin myös ajan. En voi mitenkään tietää, miten oma pääni suhtautuu tilanteeseen, jossa vaikapa viiden kuukauden vaeltamisen jälkeen marraskuisessa räntäsateessa odotan teltassa flunssa parantumista. Jään sitä mielenkiinnolla odottamaan.

”Auto lukkoon ja avaimet visusti talteen rinkkaan pienessä minigrip-pussissa. Otin ensimmäisen askelen ja matka oli alkanut. Askel numero 1/700000. Ja se meni heti harhaan:”
(https://maanjataivaanvali.com/2018/08/24/sevettijarvi-pulmankijarvi-nuorgam-1-2/)

Tähän loppuun vielä mainittakoon, että yksinkulkiessa myös mokailu on erilaista. Eksyessä ei syyllistä tarvitse etsiä yleensä kovin kaukaa. Se löytyisi peilistä, jos sellainen olisi mukana. Hyvä puoli taas on se, ettei mokailuistaan välttämättä tarvitse kertoa kenellekään.

Tiivistettynä yksinvaeltamisen voi pusertaa yhteen lauseeseen:

”Kun tekee ite, niin saa sellaisen ku tulee”

-Ulko-Vesa

Vastaa