Päivä 1: Veneilyä Lemmenjoella

Pitkän jokiveneen keula pärskäytteli vettä sen halkoessa Lemmenjoen pintaa. Koskelopari lensi hetken aikaa rinnallamme, kuin saattueena. Moottorin äänen yli kuulin jostain kauempaa erämaan kutsun. Sen saman kutsun, jota kuuntelin kokonaisen vuoden ajan. Tällä kertaa meitä oli kuitenkin kaksi vastaamassa kutsuun. Eipä voisi olla parempia puitteita häämatkalle kuin syksyinen ruskavaellus Lemmenjoella. Tuntui niin sopivalta, että yhteinen vaelluksemme avioparina alkaisi myös konkreettisesti yhteisellä vaelluksella. Siinä pelastusliivit päällä istuessamme täpötäydessä vuoroveneessä ei vielä ollut kovinkaan paljoa erämaan rauhaa, mutta jossain tuntureiden tuolla puolen polkujen ulottumattomissa sekin meitä odotti.

Vene jätti meidät Ravadasjärvelle, johon myös pystytimme leirin. Kävelyosuus alkaisi sitten huomenna. Nyt oli aika nauttia upeista maisemista, kauniista kelistä ja hyvästä seurasta. Eikä Heidin syntymäpäiväviikon alkamisen juhlistamiseksi valmistettu pihvi-illallinen punaviineineenkään maistunut ollenkaan hullummalta. Koemaistettiinpa jälkiruoaksi vielä reissulle snackeiksi tekemämme flapjackit, ja ne olivat sen verran suunmyötäisiä, että pääsivät karsinnoista jatkoon ihan heittämällä.

Vetäydyimme miljoonan tähden hotellimme Fjällräven-sviittiin hämärän laskeutuessa kahdeksan aikoihin. Jutusteltiin siinä makuupussien lämmössä korpin ja kuukkeleiden säestäessä taustalla. Tunnelma oli korkealla. Tuntui niin hyvältä olla taas vaelluksella – ja nyt vielä yhdessä.

Päivä 2: Kultamaita ja könkäitä

Ensimmäisen vaelluspäivän aamu valkeni puolipilvisenä ja viileänä. Lähes kellon ympäri nukutun yön jälkeen energiavarastotkin olivat täynnä, joten aamupuuron ja tietysti kahvin jälkeen pakkasimme hotellimme rinkkaan, ja suuntasimme askeleemme kohti seikkailua.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli muutaman sadan metrin, tosin myös jyrkän nousun ja laskun päässä komeasti jylisevä Ravadasköngäs. Siinä tuota luonnon voimannäytettä ihastellessa ja kuvia otellessa vierähtikin tovi jos toinenkin. Vaan eipä meillä ollut kiire mihinkään. Tämän vaelluksen olimme suunnitelleet niin, että aikaa olisi nauttia ihan kaikessa rauhassa, vailla minkäänlaista suorittamispainetta.

Päivän edetessä sää parani entisestään, ja ajoittain saimme nauttia ihan siniseltä taivaalta paistavasta auringosta. Vielä syyskuussakin se jaksoi lämmittää niin paljon, että tuli ihan hiki siinä kävellessä. Tai saattoi kyllä nousuilla ja laskuillakin olla jotain osuutta soijan pukkaamiseen. Lounastelimme pienen puron varressa Morgamnivan kohdilla ja jatkoimme siinä hetken ähkyn aloilleenasettumista odoteltuamme matkaa kohti Kultahaminaa.

Polku siirtyi kulkemaan alempana jokirannassa, kunnes Kultahaminan jälkeen se leveni mönkijäuraksi ja lähti nousemaan kohti suunniteltua leiripaikkaa Kopsuojalla. Pitkän hivuttavan nousun jälkeen saavuimmekin perille.

Omassa hiukan vinksahtaneessa päässäni tuo paikan nimi, Kopsuoja, ei jotenkin tavutu Kopsu-oja, kuten varmaankin olisi tarkoitus. Minulle se oli Kop-suoja, paikka jossa kukaan ei tule ovelle koputtamaan. Aivan täydellisessä kopsuojassa emme kuitenkaan vielä tänään olleet, sillä pari muutakin telttakuntaa yöpyi naapurissamme.

Tänään telttapaikka valittiin erityisellä huolella, sillä yöksi ja seuraavaksi päiväksi oli lupailtu oikein kunnon kaatosadetta. Tai jopa lunta tai räntää. Ja kokemuksesta voin kertoa, ettei aamulla ole kovin kiva herätä, jos puurokulho killuu laineilla absidissa. Onneksi YTL, eli Ylin Telttapaikan Löytäjä, bongasi alueen reunamilta täydellisen paikan, johon oli hyvä teltta pystyttää.

Heidi ryhtyi valmistelemaan keittiötä ja minä aloin valmistella ruokaa. Pilkkomista siis molemmilla, toisella polttopuiden ja toisella valkosipulin. Tälle päivälle oli vielä tuoretta ruokaa tarjolla. Reilulla valkosipulimäärällä höystetty ryynäripyttäri nuotiolla valmistettuna ei todellakaan ole huono valinta.

Päivä 3: Sadetta

Herätessämme sateli, muttei onneksi ollenkaan sellaista kaatosadetta kuin oli lupailtu. Niin sitä vain on tyytyväinen tihkusateeseenkin, jos vaihtoehtona olisi itse Esteri. Lähdimme yhdentoista aikoihin liikkeelle Kultareittiä pitkin kohti Morgamojaa.

Siinä kulkiessamme sade alkoi pikkuhiljaa yltyä, joten pienen evästauon Morgamojalla vietimme puuliiterin suojassa. Siihen asti polku oli kulkenut melko tasaisesti ja loivilla nousuilla, mutta Morgamojalta lähdettiinkin sitten puskemaan noin kilometrin mittaista nousua Pellisenlaelle. Puurajalla sateen lisäksi yltyi myös tuuli. Laen upeita maisemia ei siis jääty kovin pitkäksi aikaa ihastelemaan, sillä pysähtyessä kylmä iskee nopeasti.

Siinä kävellessä tuumailimme vaihtoehtoja ja päätimme jatkaa pikkutauoilla aina Pihlajamäkeen asti ja syödä lounaan vasta leirissä. Toki olisimme voineet pystyttää ulkoteltan sateensuojaksi ja lounastella jo aikaisemmin, mutta koska matkaa suunniteltuun leiripaikkaan ei ollut kuin kolmisen kilometriä, voitti lounas leirissä kuivissa vaatteissa puhtaasti äänin 2-0.

Kokonaisuudessaan matkaa tälle päivälle kertyi kymmenkunta kilometriä, joten lounas tulikin jo ihan tarpeeseen. Samoin kuivat ja lämpimät vaatteet. Iltapäivällä ja illalla sade jatkui jatkumistaan, joten teltan suojista emme poistuneet kuin vettä hakemaan ja heittämään. Myöhemmin vaellukselta palattuamme kuulimme, että sinä päivänä vettä tuli reippaat 10mm, joten ei ihme, että kengistä lähtien kamppeet olivat vähintäänkin kosteita.

Rakastan sateen ropinaa teltan kattoon. Sen luoma lämmin ja kodikas tunnelma on jotenkin niin rauhoittavaa. Siinä makuupusseihin käpertyneenä vielä suunnittelimme reittiä seuraavalle päivälle. Vihdoin pääsisimme erämaan puolelle poluttomiin maastoihin.

Päivä 4: Erämaan kutsu

Aamulla hetken matkaa polkua kuljettuamme suuntasimme vaelluskenkien kärjet kohti Jäkäläpään lakea. Nousu oli mukavan loiva ja puuton tunturin sivu helppo kulkea. Noustessamme näimme kauempana myös pari muuta kulkijaa, joiden suunnasta päätellen arvelimme myös olevan menossa kohti Vaskojoen kämppää. Eilen olimme huomanneet, että monet ylempänä olevat purot olivat aivan kuivia, joten olimme itse valinneet reitin hiukan alempana, isomman joen vartta pitkin.

Jäkäläpään laella maisemat olivat majesteetilliset. Valokuvauksen ja ihastelun jälkeen lähdimme kuitenkin vähitellen laskeutumaan tunturista kohti jokivartta. Eilisen sateen jäljiltä metsä oli märkä, ja maastokin ajoittain soista. No, eipä omat kenkäni olleet eilisen jäljeltä muutenkaan kuivuneet, joten ei niissä sukissa enää muutama vesipisara paljonkaan merkinnyt.

Saavuttuamme joen varteen meni meillä hetki sopivaa ylityspaikkaa etsiskellessä. Lopulta löytyi sopiva kapea kohta, johon saimme vieressä olleesta kaatuneesta puusta rakennettua ”sillan” ja yli päästiin ihan kuivin kengin. Tai siis niin, etteivät ne enää enempää kastuneet. Ylityksen jälkeinen kartankatsomistuokio paljasti karun totuuden, olimme ylittäneet väärän joen. Jotenkin en vain ollut katsonut riittävän tarkkaan karttaa, ja Y-muotoisessa jokien risteyskohdassa olimmekin ylittäneet yyn oikean sakaran, kun tarkoituksena olisi ollut päästä yli kirjaimen pystypalkista.

Niinpä siis oli luvassa vielä ylimääräisenä ohjelmanumerona toinenkin ylitys. Se sujui muilta osin kuten edellinenkin, paitsi että paikkaa ja sopivaa rakennusmateriaalia piti etsiä huomattavasti pidempään. Ja että sopivaa puuta etsiessäni mulautin toisen jalkani polvea myöten ihanan mutaiseen suoveteen.

Loppumatka olikin sitten onneksi mukavaa kangasmetsää. Sitä oli leppoisan helppo kulkea kengissä loiskuvasta vedestä huolimatta. Leiriin päästyämme aloin pystyttämään telttaa ja tekemään siellä makuuhuoneen sisustusta. Heidi otti hoitaakseen nuotion tekemisen. Siinäpä olikin haastetta kerrakseen, sillä kaikki puut, risut ja kepit olivat aivan läpimärkiä. Vähitellen kuitenkin tuli syttyi ja hetken päästä paksummatkin oksat syttyivät. Istuskelimme siinä hyvän tovin nuotiota katsellen ja tulta ylläpitäen. Paistettiinpa siinä makkaratkin vielä hiilloksella.

Päivä 5: Saunapäivä

Heräilimme aikaisempien aamujen tapaan yhdeksän aikoihin ja aamutoimien jälkeen lähdimme kulkemaan Latnojoaijohkan vartta kohti Vaskojoen tupaa, josta olimme varanneet vuokratuvan puolen ensi yöksi.

Päivän teemana oli pitkät kilometrit. Maasto oli vähintäänkin haastavaa ja kulku enemmänkin tarpomista ja rämpimistä kuin kävelyä. Erästä suurempaa suota ylittäessämme ja siinä keskellä suota reittivalintaa tuumaillessamme yhtäkkiä kuulimme iloisen tervehdyksen vähän matkan päässä olevan metsän suunnalta. Äänen lähteeksi osoittautui yksin liikkeellä oleva mies, joka oli tulossa Vaskojoen suunnalta ja menossa kohti Postijoen tupaa. Saimme häneltä vinkin suon märemmän osan yli kaatuneista puista tehdyistä ”pitkospuista”. Ja vihje osoittautui hyväksi, sillä ilman puita olisimme joutuneet kiertämään huomattavasti kauempaa. Jotenkin tällaisia outoja sattumanvaraisia kohtaamisia erämaassa tulee aina silloin tällöin. Ja usein juuri sopivassa paikassa.

Juuri ennen Vaskojoelle saapumista oli vielä yksi joki ylitettävänä. Tai tällä kertaa joen leveydestä johtuen ylitys ei ollut mahdollinen vaan se oli ihan lävistettävä. Heidille liukkaat kivet tekivät pienen jäynän, jonka lopputuloksena oli pohjakosketus ja läpimärät vaelluskengät. Naiset ensin, vaikka liukkaille kiville. Vai miten se sanonta nyt menikään. Itse vaihdoin siis suosiolla barbababanväriset leirisaappaat jalkaan, vaikka toisaalta vaelluskengissäkin oli vettä ihan riittävästi jo valmiiksi.

Vaskojoen vuokratupa on pieni kolmen hengen tupa. Olimme päätyneet varaamaan sen, sillä ajattelimme näin ruskan ollessa kauneimmillaan, että autiotuvan puolella olisi varmasti porukkaa. Ja olihan se kiva, että näin häämatkalla sai olla ihan omassa rauhassa. Tuvalle saapuessamme sieltä oli juuri lähdössä pari kulkijaa, jotka kertoivatkin autiotuvan olleen aivan täynnä edellisenä yönä.

Märkien päivien ja raskaan maaston jälkeen lienee aika turha mainita, että sauna teki sitä kuuluisaa eetvarttia. Nämä erämaasaunat ovat kyllä kulkijalle todellista luksusta. Ja saunan jälkeen kun sitten sai laittaa kuivat ja lähes puhtaat vaatteet ylle, olo yli kyllä autuaallinen. Se kuuluisa kokovartalohyvä, jossa varpaatkin hymyilevät.

Pieni tupa lämpeni nopeasti ja pidimmekin tulta kamiinassa vaatteiden ja kenkien kuivumista jouduttaaksemme. Kolikon kääntöpuolena toki oli sitten se, että lämpötila nousi kohti saunalukemia. Pienet välipalaporomakkarat antoivat sopivasti energiaa alkaa valmistaa juhlaillallista – pizzaa kahdella tapaa ja kuksallinen punaviiniä.

Katselimme kartasta seuraavien päivien reittiä ja laskeskelimme etäisyyksiä. Lopputuloksena oli se, että hylkäsimme alkuperäisen suunnitelman kävellä Ravadasjärveltä Njurkulahteen. Jos vain saisimme siihenkin venekyydin, voisimme olla pidempään erämaan puolella ja käydä huiputtelemassa tuntureita. Tuvan pihalla löytyikin sen verran kenttää, että sain soitettua meille paluupäiväksi venekyydin. Melko lailla mahtava onnenkantamoinen, sillä ennen sitä eikä sen jälkeen pitkiin aikoihin olisi puhelimella saanut yhteyttä. No, asiat näköjään vaan loksahtelevat paikoilleen.

Päivä 6: Kohti tuntureita

Hidas aamu! Eilisen suunnitelman muutoksen vuoksi, meillä ei tänään ollut tarkoituksena kävellä kuin noin 6 kilometriä eikä siis mitään kiirettä mihinkään. Niinpä nautiskelimme savuporomunakkaan ja kunnon pannukahvit aamupalaksi. Lopulta päätimme lähteä liikkeelle vasta lounaan jälkeen. Olisipa kengilläkin aikaa kuivua vielä hetki.

No, eipä olleet kengät vielä starttihetkellä kuivat, ei sinnepäinkään. Heidi laittoi pakastuspussit jalkoihin, jotta sukat saisi pidettyä kuivana. Itselläni jalat hikoisivat pusseissa niin paljon, että lopputuloksena olisi joka tapauksessa läpimärät sukat, mutta hiestä. Niinpä lähdin itse liikkeelle pussittomalla taktiikalla. Suuntana oli Soabbegealdinoaivin lähestyminen puron vartta seuraillen.

Heti lähdettyämme tuli ensimmäinen positiivinen yllätys. Poroaidassa oli portti vaikkei kartassa sellaista näkynytkään. Eipä tarvinnut tolppa-apinana kiipeillä yli tai myyränä mönkiä ali, vaan pääsimme kävelemään portista kuin kuninkaallinen eräpari konsanaan. Vain hovinarrit puuttuivat.

Eivätkä positiiviset yllätykset siihen loppuneet. Lähes koko päivän saimme kulkea porojen ja/tai ihmisten tallaamia polkuja pitkin. Askel oli kevyt ja mieliala korkealla. Ja korkealle oli suuntammekin, kohti tuntureita ja niiden yli.

Löysimme aivan täydellisen leiripaikan purojen risteyksestä, aika tarkalleen siitä, missä olimme kartan perusteella arvelleetkin olevan mukava leiriytyä. Tänään oli roolien vaihto, Heidi hoiteli leirinpystystä ja itse tein meille nuotion. Maasto ja materiaalit olivat jo hiukan kuivaneet sateiden jäljiltä ja tulipaikkakin oli leirissämme jo valmiina, joten tulet saatiinkin melko näppärästi syttymään.

Heidin lanseeraamalla synttäriviikolla idea on, että jokaisena päivänä on jotain pientä hemmottelua. Itse pääsin sitä kokemaan huhtikuussa ja nyt oli Heidin vuoro. Tänään se tarkoitti herkullista jälkiruokaa, vaellusvuodella hyväksi havaittua omenapaistosta. Tai onkohan se nyt kakku. Tai mössö. No, joka tapauksessa herkullista.

Päivä 7: Huipulla tuulee

Heräilimme normaaliin tapaan yhdeksän aikoihin ja liikkeelle lähdimme 11 kieppeillä. Hyvin nopeasti sekä leirin pystytys- että purkamistoimiin on meille syntynyt yhteiset rutiinit. Useimmiten ei tarvitse edes erikseen sopia asioista, vaan ne jotenkin menevät kuin itsestään. On mukava kun yhteistyö toimii niin vaivattomasti. Ja vaelluksellahan rutiinit tuovat myös turvallisuutta. Kun asiat tekee aina samalla tavalla, niin on pienempi mahdollisuus siihen, että jotain olennaista jää tekemättä tai tekee huonosti.

Lähdimme rinkat selässä jatkamaan puron vartta ylöspäin. Noin 2,5 kilometriä kivuttuamme saavuimme Soabbegealdinoaivin ja Latnjoaivin väliseen satulaan. Jätimme suurimman osan kantamuksista siihen ja lähdimme lounastarpeet ja teltta mukanamme huiputtamaan Soabbegealdinoaivia. Puurajan yläpuolella tuuli oli melko brutaali. Parin kilometrin mittainen nousu ja kova tuuli tekivät kiipeämisestä raskasta, mutta laelta avautuvat näkymät kyllä palkitsivat. Laitoimme teltan laelle pystyyn tuulensuojaksi ja teimme lounaan nautiskellen näköalaravintolan tarjoamasta karusta tunturimaisemasta.

Lounaan jälkeen totesimme, että huipulta on suunta vain alaspäin, joten lähdimme laskeutumaan kohti satulassa odottavia rinkkojamme. Jo ylöspäin tullessa olimme nähneet poroporukan laen tuntumassa. Nyt alaspäin tullessa osa porukasta lähti seuraamaan meitä. Se oli kuin lapsuudesta tuttua Peili-leikkiä; kun me pysähdyimme ja käännyimme katsomaan taakse, porot jähmettyivät myös paikalleen. Mutta heti kun jatkoimme matkaa, niin myös porot jatkoivat seuraamistamme. Hetken siinä peiliä pelaltuamme porot ilmeisesti kyllästyivät leikkiin ja lähtivät varmaankin etsimään muita leikkikavereita. Onhan kieltämättä Peili vähän tylsä leikki. Ehkä niitä kiinnosti enemmän ”10 sarvea laudalla” tai ”Kuka pelkää valkoista poroa?”.

Rinkkojen luokse päästyämme nakkasimme nyt jo huomattavasti keventyneet kantamukset selkään, ja lähdimme kulkemaan rinnettä alaspäin. Ajatuksenamme oli löytää kiva leiripaikka muutaman kilometrin päästä puron varresta. Siinä kulkiessamme löysimme poron kallon, jossa oli vielä sopivasti sarvetkin kiinni. Ja sitten vielä yhden suuren mahtisarven.

Leiripaikaksi valikoitui upealla näköalalla varustettu tontti hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Se oli rinnetontti, mutta teltalle löytyi sopiva tasainen alusta. Illalla nuotion lämmöstä nauttiessamme totesimme molemmat, ettei kyllä vielä yhtään tekisi mieli lähteä pois täältä. Ruskan kauneus ja erämaan rauha ovat mykistävän kauniita. Eikä niistä vain voi saada yliannostusta.

Päivä 8: Syntymäpäivä

Tuntureistakaan ei voi saada yliannostusta. Niinpä päätimme, että tämän päivän reitti kulkisi Rahpesoaivin laen kautta. Ihan vaan, koska halusimme vielä yhden tunturin käydä huiputtamassa. Siispä taas ylöspäin.

Kulkiessamme mietimme, että voisi kenties tänään kulkea aina Ravadasjärvelle asti, hiukan pidemmän päivämatkan. Näin voisi sitten huomenna venekyytiä odotellessa ihan vain tulistella ja vaikka paistella lettuja. Päätimme kuitenkin katsoa, miten matka etenee ja miltä meno maistuu. Päätöksiä ehtisi sitten tekemään myöhemminkin.

Tunturin rinnettä on yllättäen huomattavasti kevyempi kulkea alas- kuin ylöspäin. Saavuimmekin Matti Ravadas -joen varteen melko nopeasti. Hetken matkaa kuljimme jokivartta pitkin, kunnes olimmekin taas Kultareitillä ja Mattit Ravadasin päivätuvalla. Lounaan poristessa päätimme toteuttaa aikaisemmin puheissa olleen idean ja jatkaa vielä n 6km matkan Ravadasjärvelle.

Polku oli pääosin helppokulkuinen ja yleissuunta oli alamäkeen. Siinä kulkiessa kohtasimme pitkästä aikaa ihmisiä, edellisen kerran olimmekin ihmisen nähneet muutamaa päivää aiemmin. Kaipa tuollainen pehmeä lasku urbaaniin elämänmenoon on sitten ihan hyvä.

Ravadasjärvelle päästyämme laitoimme leirin tismalleen samaan paikkaan kuin ensimmäisenä päivänä. Sitten olikin juhlaillallisen vuoro. Olihan nyt Heidin syntymäpäivä. Suoraan mättäästä kerätyt puolukat kruunasivat poronkäristyksen, ja jälkkäriksi oli, taas, omenapaistosta. Siinä samalla hetkellä oli juhlantuntua enemmänkin ilmassa. Synttäreiden lisäksi juhlistimme häämatkavaelluksen päättymistä ja elämänmittaisen vaelluksen alkamista.

Päivä 9: Kohti kotia

Oli jälleen superhitaan aamun vuoro. Venekyyti oli sovittu vasta kolmeksi iltapäivällä, joten meillä olisi koko päivä aikaa nautiskella vielä Lemmenjoen maisemista. Aamiainen tehtiin nuotiolla ja nokipannukahveja taisi mennä useampikin pannullinen. Siinä sitten vain nautittiin, uteliaiden kuukkeleiden pyöriessä ympärillä. Tosin niiden seurallisuus taitaa todellisuudessa olla ennemminkin ahneutta, mutta sympaattisia otuksia ne joka tapauksessa ovat.

Siinä tulen ääressä muistelimme vaelluksen tapahtumia ja niitä upeita muistoja, joita tällä reissulla syntyi. Kertakaikkisen mahtava seikkailu. Osa ajatuksista saatiin myös kirjoitettua tuvan vieraskirjaan.

Puolen päivän aikaan laituriin tuli veneellinen kiinalaisia turisteja. Taisipa aiemmin löytämämme mahtava poronsarvi olla heille reissun kuvatuin kohde, sillä kaikki halusivat ottaa kuvan itsestään sarven kanssa. Hetken aikaa veneen kuskin kanssa juteltuamme saimme sovittua, että pääsisimmekin kiinalaisturistien kanssa samalla veneellä Njurkulahteen. Sepä olikin mukava yllätys.

Veneen keulan halkoessa taas Lemmenjoen pintaa ja erämaan jäädessä vähitellen selkämme taakse olo oli hiukan haikea. Toki pitkältä reissulta on aina mukava palata kotiin, mutta se tietty Lapin kaipaus jää silti mieleen. Tännekin varmasti vielä palaamme uudelleen.

Njurkulahteen päästyämme soitimme ystävällemme Matiakselle. Hän lupasikin meille yöpaikan ja saunan, joten lähdimme ajelemaan kohti Leviä. Kiitokset vielä Matiakselle yösijan tarjoamisesta.