Päivä 38: Erilaisen etapin alku

Aamulla oli edessä siirtyminen ihan moottoroidulla ajoneuvolla Karigasniemeltä Sulaojalle ja Kevon reitin alkuun. Olin ihan innoissani lähdössä kohti seuraavaa etappia. Se on kai hyvä merkki, että tässä(kin) vaiheessa riittää intoa suunnata katse kohti uusia vaelluspäiviä ja -maastoja. Tällä kertaa reitti vie Kevon kanjonin kautta Kuiville ja sieltä Paistuntureiden erämaan kautta Utsjoelle. Arviolta reipas 100 kilometrin pätkä.

Erityisen tästä etapista tekee se, etten kuljekaan yksin. Isäni lähti seikkailuun mukaan, eikä edes tarvinnut yllyttää. Vaikka rakastankin yksinvaellusta, on kieltämättä todella hauskaa saada joillekin osuuksille seuraa mukaan. Eipähän tarvitse jutella ruohomättäille. Isän kanssa kuljettiin kolmisen vuotta sitten Kautokeinosta Kilpisjärvelle, joten tiesin että homma sujuu. Ja juttu luistaa.

Matkalaiset valmiina seikkailuun.

Päivän puheenaiheista jäi päällimmäisenä mieleen se, miten ihmistä suunnitellessa on tapahtunut pieni virhe. Pitkän päivämatkan jälkeen kun on istunut jonkin aikaa mättäällä, on takaisin jaloille nouseminen välillä varmasti samannäköistä kuin poronvasan yrittäessä ensimmäistä kertaa kammeta itsensä pystyyn. Ihminen tarvitsisi kipeästi jonkin sellaisen ominaisuuden, jolla pystyisi silmänräpäyksessä ponnauttamaan itsensä istuvasta asennosta pystyyn. Niinkuin vaikka hyönteisistä hyppyhäntäisillä on sellainen ”jousi”. Pieru on tavallaan jo ideana aika lähellä sitä, mutta aivan turhan tehoton ja satunnainen.

Alkumatka Sulaojalta Ruktajärvelle oli selkeää ja helppokulkuista polkua. Hyvä polku mahdollistaa maisemien ihastelun paremmin kuin kivikot ja juurakot. Ruktajärven tuvalla ihmettelin jonkun kirjoitusta. Sanoi tuon osuuden olevan pelkästään rumaa koivikkoa. Itse kyllä näin hienoja käppyräkoivujen lisäksi upean harjun, joka kulki kahden järven välissä. Ja hienoja näkymiä tuntureille ja vaaroille. No, kauneus, ja rumuuskin, lienee katsojan silmissä. Itse ajattelen, että aukeat tunturimaisemat ovat ikäänkuin makromaisemia, sellaisia suurten linjojen ja pitkien etäisyyksien näkymiä. Metsäisemmän osuudet taas ovat mikromaisemaa, jossa on helpompi kiinnittää huomiota pienempiin yksityiskohtiin.

”Pelkkää rumaa koivikkoa”
Leiripaikan näkymiä.

Jatkoimme Ruktajärveltä vielä muutaman kilometrin eteenpäin Geavvoseasladdotin teltta-alueelle. Leirinpystytysrutiineihini tuli nyt iso muutos, sillä vaihdoin tälle osuudelle majoitetta. Fjällrävenin teltta vaihtui Savotan Pena-laavuun, jossa tolppina toimivat vaellussauvat. Uuden kotini hiukan omaperäinen suunnittelu aiheutti pystytyksessä hiukan päävaivaa, mutta harjakaisia päästiin viettämään kuitenkin ihan ajoissa. Tuumin siinä, että voisin joskus suunnitella ja tehdä/teettää tällaisen laavumajoitteen, jossa nuo omasta mielestäni olevat suunnittelijan aivopierut olisi korjattu. ”Ku tekee ite, saa sellasen ku tulee”

Pena.

Päivä 39: Kevon nähtävyydet

Aikaa on varattu runsaasti tälle etapille. Siitä huolimatta päätimme edetä Kevon reitin osuuden Kuiville suhtkoht ripeään tahtiin, ja viettää sitten täysin vapaita tunturipäiviä Paistuntureiden erämaan puolella. Huomaan kaipaavani erämaan rauhaa, vaikkei Kevon reitti nyt mikään neljän ruuhka olekaan.

Maisemat avartuvat ylöspäin mentäessä.

Päivä oli fyysisesti melko raskas, mutta maisemiltaan antoisa. Kevolla on monin paikoin polku jo ”kävelty puhki”, eli kaikki hiekka/multa/yms on jo kulunut pois jättäen välillä aikamoista kivikkoa jäljelle. Toki, täytyy mainita, että paikoitellen Kevon polut ovat ihan täydellisiä kankaikkopolkuja.

Taukopaikka tunturipuron äärellä.

Mutta ne maisemat. Oli mukava seurailla, miten vähitellen vieressä kulkevan joen uoma sai yhä jylhempiä piirteitä ja jyrkempiä reunamia. Lopulta Kevojoki sitten saapuu varsinaisen kanjonin reunaan ja putoaa komeassa putouksessa sen pohjalle. Lähes pystysuora Kevonseinä korostaa huikeita korkeuseroja. Siinä näkyä tuijotellessa pohdiskelin sitä, että kyseinen paikka mahtaa keväällä sulamisvesien aikaan näyttää aika toisen näköiseltä. Ja sitä, että miten valtava energia on vedeltä aikoinaan vaadittu, että se on saanut uurrettua tällaisen kanjonin.

Kevon kanjoni

Jatkoimme vielä matkaa viitisen kilometriä Fiellun putoukselle. Leiriydyimme putousta ympäröivälle alamaalle. Se on kuin kattila, joka puolella jyrkät kanjonin seinämät nousevat kohti taivasta. Putouksen rauhoittavan tasainen pauhu taustalla on mukava pitää leiriä.

Fiellun pauhaava putous.

Viime kerralla, kun täällä olin, sain laiskan telttapaikan valinnan ja yllättävän yöllisen sateen vuoksi ei-niin-mukavan herätyksen. Puurokulho keikkui silloin iloisesti laineilla teltan absidissa. Ensi yöksi on kuulemma luvattu sadetta, ja majoitteeni on vähän huonommin veden kanssa pärjäävä kuin teltta. Saa nähdä millaiseen yllätykseen herään tällä kertaa.

Päivä 40: Märkänä kohti Kuivia

Ei tullut vedenpaisumuksia eikä muitakaan tulvia. Sade alkoi vasta hiukan ennen kahdeksaa. Väsytti vielä aika lailla, joten huikkasin teltassa nukkuvalle isälle, että otetaan vielä puolen tunnin jatkot. Jospa kovin sade olisi siinä vaiheessa ohi. Olihan se, se jopa loppui kokonaan. Sadetaukoa kestikin aina siihen hetkeen saakka, kun olimme jo lähteneet liikkeelle ja kivunneet kanjonin nousua muutaman sata metriä. Aika hyvä ajoitus, sanoisin. Ajattelin, että näköjään laiskuus ja puhdas tuuri voivat joskus luoda illuusion ammattitaidosta ulkopuolisille.

Kävely oli märkää. Koko päivän satoi, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pidimme lopulta vain kaksi pidempää taukoa, jolloin pystytin ulkoteltan meille sateensuojaksi. Se on kyllä hyvä niksi, vaikka yksin tuleekin aivan liian harvoin tehtyä. Sateessa taukoilu ei ole kovin mieltäylentävää, mutta teltan suojissa voikin sitten huilailla jo pidempäänkin.

Sateella ei tule kuvattua, joten laitetaan siis kuva eilisiä poutapilviä muistellen.

Ensimmäisellä tauolla ihastelin isän kamppeidenvälppäystaitoa. Välppäys on sitä, että näennäisen suunnitellusti siirrellään tavaroita ja pusseja paikasta toiseen, kuitenkin vailla todellista tulosta. Tällä kertaa etsinnässä oli päivän matkaevääksi tarkoitetut pähkinät. Tulos jäi välppäyksen hengen mukaisesti laihaksi ja vaellusorava vaille pähkinöitään. Siinäpä on sitten joskus myöhemmin pähkinä purtavaksi.

Kuivin autiotuvalla oli väkeä sinne saapuessamme. Erään yksinkulkijan, Päivin (nimi saattaa olla muutettu, sillä nimimuistini on heikohko), kanssa tuli vaihdettua ajatuksia pitkät tovit. Hänkin oli pitkällä vaelluksella Nellimistä Kilpisjärvelle, joten puheenaiheita riitti paikannimistä ja reiteistä ja ruoista jne. Olipa mukava rupatella toisen samanlaisen puolihullun (positiivisella tavalla) ihmisen kanssa.

Tuuli tunturiylängöllä oli navakka. Ei nyt mikään kova, mutta kuitenkin sen verran huomasi, että on ilmaa liikkeellä. Siinäpä olikin haastetta jo ennestään puolihuteran Pena-laavun pystytykseen. Lopulta se kuitenkin vastoin ennakko-odotuksiani muodostui ihan nukkumiskelposeksi. Eikä liepeiden päälle tarvinnut kuin ehkä 100 kiloa kivenmurikoita pitämään koti pystyssä.

Illalla sää selkeytyi, ja jopa aurinko käväisi nähtävillä. Laavun hyvä puoli pääsi siinä kohtaa oikeuksiinsa. Onpahan melkoiset näkymät suoraan vuoteesta.

Päivä 41: Takaisin kotona

Paistuntureiden kirjaimellinen kohokohta, Kuivi, kiilui matkalaisten silmissä askelten suuntautuessa ylämäkeen. Oikeastaan kyllä Kuivia ei tuvalta lähdettäessä edes näe, vaan alkumatka kiivetään naapuritunturin rinnettä ylöspäin. Väistimme hyvällä tuurilla aika monta sadekuuroa, joita meni ohitsemme sekä edestä että takaa. Itse selvisimme muutamilla pisaroilla, jos ylämäen aiheuttamia hikipisaroita ei lasketa.

Näkymä vuoteesta.

Kuivi oli itselleni uusi näkemys. Kokemusta oli kyllä jo edelliseltä kerralta, mutta silloin näkyvyyttä oli hernerokkasumussa lähes nolla. Tällä kertaa pääsin näkemään Kuivin kaikki Paistunturikaverit ihan laelta käsin. Tauko laella kylläkin jäi melko lyhyeksi, sillä navakka tuuli, lähistöllä näkyvät sateet ja vilpoinen keli saivat melko nopeasti mieleen ajatuksen, että voisihan sitä vaikka jatkaa matkaakin. Emme siis pysyneet Kuivilla kovinkaan pitkään, sillä joka puolella oli liiaksi märkää tarjolla.

Kuivin huippu ja sadepilvet.
Sateita edessä, takana ja sivuilla.

Laskeuduimme polkua pitkin Kuivin toista reunaa, kunnes saavuimme luonnonpuiston rajalle. Kummallista, minkälaisen vapaudentunteen tuon rajan ylittäminen toi – vaikkei se ole kuin puisia tolppia harvassa jonossa tunturin kupeessa. Mutta se kuitenkin poisti puistossa vallinneet rajoitukset. Nyt voin kulkea missä tahansa ja tehdä leirin minne tahansa. Edellisellä reissullani rakastuin Paistuntureiden erämaahan, ja nyt oli ihan sellainen tunne, kuin olisin tullut kotiin.

Leiriydyimme Carsejohkan rantaan täsmälleen samaan paikkaan kuin pari vuotta sitten. Maailman kolmanneksi kauneimmalle telttapaikalle (toiseksi kauneimman löysin Kaldoaivista ja haluan uskoa, että se kaikkein kaunein on vielä löytämättä). Paikkaan saapuessamme, minulle tuli samanlainen tunne, kuin jos olisin jonkun kaverin kanssa ensimmäistä kertaa astumassa kotiini. Tiedättehän sen tunteen. ”Tää ois nyt tällänen paikka. Mitäs tykkäät?” Ja se, että oli pilvinen ja vähän sateinen päivä, harmitti samalla tavalla, kuin se etten ehtinyt siivoamaan ennen vieraan tuloa.

Laavun pystytys tuulessa onnistui jo vähän paremmin kuin eilen. Siinä sitten tuulensuojassa maisemaa tuijotellessa ja kauhean kokoista jauhelihakeittoannosta tuhotessa oli mukavan levollinen olo. Päivän teemaan sopivasti jotenkin kotoinen.

Ja huomenna olisi vielä vapaapäivä.

Päivä 42: Marjojen ja voimien keräämistä

Tänään oli lepopäivä ja sellainenhan tekee aina hyvää, oli sitten vapaapäivä töistä tai vaelluksesta. Luonnollisesti lepopäivä alkoi sillä, että kiipesimme lähimmän tunturin, Guovdoaivin, kiviselle huipulle. Nyt ei tuullut lähellekään eilisen lukemia, joten huipulla oli mukava viettää hetki.

Koti ja Guovdoaivi.

Siinä huipulla oli kuin olisi aikakoneessa. Yhteen suuntaan katsomalla näki suurilta osin sen, mistä eilen kuljimme. Ja päätä kääntämällä näki pitkälle tulevaan, vaikkei mikään ihan kirkas päivä ollutkaan. Erääseen tiettyyn kivikasaan katsomalla taas aikakone hyppäytti mielen parin vuoden taakse. Silloin tällä samaisella huipulla oli melkoisen koominen vessanäytelmä (lue lisää täältä).

Pieni on ihminen tuntureilla.

Guovdoaivin valloituksen jälkeen loppupäivä olikin lepäilyä eri muodoissaan. Kirjoittelin näitä tarinoita ja korjailin pahimpia kirjoitusvirheitä aikaisemmilta päiviltä. Paritkin päiväunet kuuluivat myös päivän agendaan. Tunturireissun jälkeen päivän toiseksi raskain fyysinen suoritus taisikin olla muutama mustikan ja variksenmarjan kerääminen kippoon illan lettukestejä varten.

Arvatkaa maistuiko?

Lepopäivät tulevat aina tarpeeseen. Tänään ei varsinaisesti fyysistä lepoa olisi tarvinnut vielä, sillä Karigasniemen huilista ei vielä ole kovinkaan kauaa. Mutta näissä maisemissa mieli lepäsi. Ja se onkin ehkä tärkeämpää kuin fyysinen lepo.

Päivä 43: Ruuhka

Hyvin levänneinä lähdimme siirtymään Paistuntureiden länsipuolelle. Tämäkin oli puolittainen vapaapäivä, sillä kilometrit jäivät alle kymmeneen. Ja huomenna olisikin sitten taas luvassa ihan täysi vapaapäivä Gaimmoaivin huiputusta varten. Mutta mikäs täällä on leppostellessa. Kotona on kun vain on niin hyvä olla.

Eräässä solassa oli sinnikkäästi selvinnyt vielä pieni lumiläiskä. Ja ylempänä tuntureilla niitä oli vielä muutama lisää. Lienevät viimeisiä lumia ennenkuin alkaa tulla jo taas ensimmäisiä lumia.

Sitkeä lumilaikku.

Sateidenväistelytaitoni, tai oikeastaan taas kerran hyvän tuurin luoma illuusio taidosta, sai valitsemaan reitin oikein. Molemmilla puolilla olevien tuntureiden toisilla puolilla meidät ohitti lukuisia sadekuuroja, mutta itse säästyimme muutamaa hassua pisaraa vaille kuivina.

Nilijohkan uoma on hiljainen tähän aikaan vuodesta.

Gaimmoaivin kupeeseen saapuessamme ilmestyi toisesta solasta yhtäkkiä vaeltaja. Etäisyyttä oli sen verran, ettei ruvettu heippoja huutelemaan, joten jatkoimme matkaamme. Hetken päästä silmiin osuin kauempana edessä kuuden kulkijan porukka. Herranen aika, täällähän on ruuhkaa. Olisikohan tuo isompi poppoo ollut Jakosuon Minna, Paistuntureiden Prinsessa, asiakkaidensa kanssa. Jos oli, niin tähän mennessä olen siis joka kerran Paistuntureilla ollessani häneen törmännyt. No, joka tapauksessa, se siitä ammattitaidosta. Olin juuri ennen tuntureille saapumistamme sanonut isälle, että nyt on aika epätodennäköistä, että törmäisimme keneenkään ennen Guoppilasjärven tupaa. Ja samantien saimme 7 havaintoa kanssakulkijoista.

Mikro- ja makromaisemaa.

Laitoimme leirin Nilijoen rantaan. Leiriä pystyttäessä aurinko alkoi lämmittää oikein kunnolla ja lämpötila nousikin yli 21 asteen. Hetken siinä saimme kylpeä auringon valossa ja lämmössä, mutta päivällisen aikana mollukka vetäisi itsensä pilveen. Lämpömittari karisti harteiltaan samantien 7 astetta. Ja alkoi tietysti sataa.

Päivä 44: Pullakahveja ja shoppailuita

Eilen illalla huomasin ensimmäisen välinerikon. Tai olin kyllä jo aavistellut kenkien alkavan antaa jostain periksi, kun kastuivat niin helposti. Tarkastelun jälkeen molemmissa kengissä alkaa sauma irvistää aika ilkeästi ja toisessa lisäksi aika tavalla muutakin vauriota.

Päivän Gaimmoaivin huiputus sai siis lisämausteeksi shoppailun. Sekä Kuivilla että Guovdoaivilla oli ollut puhelimelle verkkoa tarjolla, joten ajattelin saman toteutuvan myös Gaimmoaivilla. Ja oikeassa olin. Siinä sitten laen tuntumassa, kiven takana tuulen suojassa kävin ostamassa itselleni uudet kengät. On tämä nykytekniikka ihmeellistä. Uudet popot saan sitten Näätämöön tulevan paketin mukana, joten hetken aikaa on vielä pärjättävä näillä.

Kivijalkakauppa Gaimmoaivin laella.

Kenkinä minulla on jo pitkään ollut Hanwagin Tatra GTX ja tyyppinä Lady Wide. Ensimmäisellä kerralla noita hankkiessani ”Wide” tuli kyllä ihan suunnitellusti, mutta ”Lady” oli puhdas vahinko. Mutta kun kenkä istui jalkaani kuin se kuuluisa lasikenkä Tuhkimolle, en lähtenyt virhettä edes seuraavalla ostoskerralla korjaamaan. Nyt tilatut ovat siis jo kolmannet Lady-kengät.

Ensimmäisiä merkkejä maaruskasta alkaa jo näkyä.

Takaisin leiriin tullessa huomasin tuulen kääntyneen. Siinäpä onkin yksi avoseinäisen laavun huonoista puolista: kun tuuli kääntyy, on myös majoite käännettävä. Ei muuta kuin härkää sarvista ja laavun kääntöön. Toisaalta hyvänä puolena tuli se, että kotini näköalakin vaihtui. Eilen oli Nilijoen hiekkasärkkiä ja taustalla tuntureita ja Norjan vuoria. Tänään vuorossa oli pieni koski. Vaihtelu virkistää.

Ilta-aurinkoa Nilijoella

Pienen päiväsiestan jälkeen oli vuorossa pullan paisto. Päädyimme tekemään yhden ison ja lättänän pullan, jotta se olisi jotenkin mahdollista saada onnistumaan Trangian paistinpannulla. Eli olisikohan tuo nyt ollut ennemmin kiekko kuin pulla. Toinen syy kyseiseen muotoon oli, että tuumasimme saavamme sen päällä pysymään enemmän voi-sokeri -tahnaa. Hyvää tuli, ja varmaankin viiden päivän kalorit siinä sivussa. Päivällinenkin oli pakko puolittaa pullaähkyn vuoksi.

Nukkumaan mennessä pohdiskelin tämänkaltaisen laavun tuomaa outoutta. Voin sanoa, että olen ollut tänään koko päivän ulkona, mutta samalla myöskin hengaillut suurimman osan päivästä sisätiloissa. Ja kumpikin on totta. Kun ajatuksen lento alkaa olla tällä tasolla, on hyvä hetkin ummistaa silmät ja lähteä moikkaamaan Nukku-Mattia.

Päivä 45: Paluumatkalla

Ei tainnut olla Nukku-Matti kotosalla, sillä uni ei tullut millään. Oikeastaan ensimmäinen todella huonosti nukuttu yö koko reissulla. Mutta, toisin kuin normaaliarjessa, nyt ei tullut sellaista ”mun pitää nyt saada nukuttua, että jaksaa aamulla töihin” -oloa. Silloinhan homma menee ihan sellaiseksi väkisinmakaamiseksi. Nyt oli oikeastaan ihan kiva siinä köllötellä ja kuunnella sateen ropinaa. Kyllä tässä ehtii nukkua ja lepäillä joskus muulloinkin.

Ruskainen mustikka.

Aamulla kävi jo toistamiseen jäätävä tuuri sateen kanssa. Kahdeksan aikoihin ropisi vielä aika lailla, joten ”tilasin” taas puoli tuntia lisäaikaa. Eipä ollut sade vielä silloinkaan loppunut, joten päätimme kuitenkin kaikesta huolimatta nousta ja lähteä liikkeelle. Kuitenkin, ennen kuin olin saanut laavussa kamppeita edes kokonaan pakattua, ropina yhtäkkiä loppui. Vesan puolituntisesta alkaa jo muodostua käsite.

Ei ole koivun elämä helppoa.

Tuntui jollain tapaa haikealta jättää tunturit nyt taakse ja suunnata askeleet kohti Utsjokea. Tunne oli kuin olisi paluumatkalle lähtenyt, vaikka sellaista tästä nyt ei oikein saa väännettyä millään.

Maisema muuttui täysin aikaisempien päivien jylhistä tunturinäkymistä. Nyt edessä aukeni laajoja palsasoita ja pyöreälakisia lähes nummimaisia vaaroja ja mäkiä. Kaikessa avaruudessaan se on todella vaikuttava näky.

Tunturit vaihtuivat soiksi.

Yöksi pysähdyimme Linkinjoen varteen. Huomasin itsessäni sellaisen ärsyttävän piirteen, että tuon joen ja sen takana olevan Linkinvarrin päänsisäinen ääntämysasu jostain ihmeellisestä syystä vääntyy englantilaismaiseksi ”linkkinjoeksi ja -varriksi”, ikään kuin kyseessä olisi jotenkin Linkin Park -bändiin viittava paikka. Perhanan finglish.

Päivä 46: Pizzaa ukkosessa

Nukuin yöllä kuin halko. Vähän niinkuin tukki, mutta pienemmissä paloissa. Katkonaisesti. Yöllä taas vaihteeksi satoi. Ja taas vaihteeksi sade lakkasi ennen ylösnousua.

Reittimme kulki vanhan poroerotusaidan kautta Erttetvarrin kupeesta. Edellisellä kerralla paikka tuntui tihkusateessa lähes aavemaiselta, mutta nyt jotenkin sen hienous avautui uudella tavalla. Täällä on jo kauan ennen minua eletty kovissa olosuhteissa, joissa leivän pöytään saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Välillä se on tarkoittanut satojen ja taas satojen kivien pinoamista aitaukseksi. Tuollainen laittaa taas asioita perspektiiviin. Itse kun täällä tallustelee moderneissa materiaaleissa, niin onhan se vähän eri kaliiberin juttu.

Erttetvarrin poroaita.

Hiukan ennen Kuoppilasjärven tuvalle saapumista kuulin pamauksen. Ainakin kuvainnollisesti. Siinä paukahti taas sataset, tällä kertaa täyttyi 500 kilometriä tällä reissulla. Se alkaakin jo olla lähes tuplamitta edelliseen pitkään vaellukseeni verrattuna. On sekin ainakin oman mittapuuni mukaan jo aikamoinen rupeama. Miljoonas askel taisi tulla otettua jo muutama päivä aikaisemmin.

Pistimme leirin pystyyn tuvan viereiselle mäelle pienen kummun taakse. Illaksi ja yöksi oli luvattu kovaa tuulta, joten hiukan mietitytti lentäisikö laavuni tuulen mukana ja jättäisi asukkinsa taivasalle. Jälleen kerran sade alkoi lähes täydelliseen aikaan. Pientä epätarkkuutta alkamisessa oli, sillä ehkä 10 sekuntia olisin tarvinnut lisäaikaa. Tämä sateenvälttely alkaa tosiaankin saada lähes maagisia piirteitä.

Herra Kataja nöyrästi polvistuneena.

Laavun suojassa sitten istuskelimme ja paistoimme Trangialla pizzaa päivälliseksi ukkoskuuron möyrytessä ulkosalla. Hyvä ruoka ja sateensuoja saavat kyllä mukavan leppoisan tunnelman aikaan. Syömisen jälkeen olikin, yllätys yllätys, taas pouta. Istuskelimme laavussa juttelemassa ja ikäänkuin summaamassa tähänastista reissua. Sade ja auringonpaiste vaihtelivat, ja kävivätpä hetken yhtäaikaakin kulkijoita ilahduttamassa.

Aurinko paistaa ja vettä sattaa… taitaa tulla syksy.

Päivä 47: Matkaseura

Yöllä tuuli yltyi entisestään ja hiukan kääntyikin. Mutta laavu kesti röykytyksen yllättävän hyvin. Hiukan ilmavirta pääsi sisäänkin pyörimään, muttei onneksi niin paljon, että olisi tarvinnut kääntöhommiin ruveta keskellä yötä. Ei kai se nyt niin haittaa jos vain vähän pyörii sukat jaloissa.

Aamulla otimme rauhallisen ja normaalia myöhäisemmän startin, sillä aikomus oli kävellä vain kymmenisen kilometriä ja sekin polkua pitkin. Näköjään pelkkä polkukin riittää aiheuttamaan tunteen, että ollaan taas ihmisten ilmoilla ja sivistyksen parissa. Pikkuhiljaa aloimme laskeutua tunturiylängöltä ja maastokin muuttui metsäisemmäksi. Tai oli siinä ainakin muutama puu. Suorarunkoiset koivut herättivät huomion, sillä ne erottuivat selvästi tähänastisen reissun kippurakoivuista.

Niin paljon lakkaa, kuin vain jaksaa syödä.

Kun aloimme lähestyä suunniteltua leiripaikkaa, päätimme jatkaa samoilla jaloilla vielä Utsjoelle asti. Sauna ja suihku kuullostivat houkuttelevilta ajatuksilta. Loppumatkan tulimme ihan tietä pitkin, ikäänkuin pehmeänä laskuna pois maastosta.

Itselleni tämä etappi oli hyvin merkityksellinen parillakin tapaa. Ensinnäkin, oli mahtava palata Paistuntureiden maastoon ja niihin huikeisiin maisemiin. Toiseksi, ja vielä tärkeämmäksi, merkitykseksi nousi kuitenkin se, että tällä pätkällä en ollut yksin. Täytyy kyllä nostaa iso hattu ilmaan isälle. Aika harva yli seitsemänkymppinen lähtee reippaan 100 kilometrin vaellukselle erämaahan. Ja vielä selviytyy urakasta niin kevyesti.

Viimeisiä suonäkymiä.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että rakastan yksinvaeltamista. Kuitenkin, pitkän taipaleen jälkeen oli erittäin mukava kulkea välillä jonkun kanssa. Se on erilaista, enkä osaa sanoa kumpi on parempi. Kummassakin on aurinkoiset puolensa. Etenkin kun matkakumppanilla on niin samankaltaiset ajatukset kulkemisesta ja karun tunturimaiseman rujosta kauneudesta.

Päivät 48 ja 49: Kauhean kokoinen rinkka

Utsjoella tuli nyt oltua lopulta kolme yötä. Oli mukava, kun sai ihan kaikessa rauhassa huoltaa kamppeita ja pakkailla rinkkaa seuraavaa etappia varten. Tankkaus ja pakkaus onkin jo alkanut sujua ihan rutiinilla, mutta tällä kertaa olikin enemmän hommia tehtäväksi. Seuraavalle etapille vaihtuu taas majoite, keitin ja ennenkaikkea lisäyksenä tulee packraft ja melontavarusteet.

Tähän saakka on kaikki varusteeni pelanneet moitteettomasti, mutta tällä pätkällä tuli ensimmäiset tilastotappiot. Kenkien hajoaminen, makuupussin suojapussin kiristysnarun pettäminen, teltan pussin iso reikä ja puukon häviäminen nyt eivät ole onneksi sieltä vakavimmasta päästä. Tavallaan on jopa hauska huomata, että välillä kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Olin jo ennen lähtöä tehnyt koepakkauksen melontakamojen kanssa, mutta myönnettäköön, etten enää oikein muistanut, kuinka paatin yms silloin rinkkaan kiinnitin. Kun rinkan lähtöpaino nyt nousee pitkälle yli 30 kilon, on aika olennaista että kuorma on tiukasti kiinni ja painopiste edes suurin piirtein kohdillaan.

47 päivän jälkeen parta sai vihdoin lähteä. Tukka vielä jäi.

Tuleva osuus hiukan jännittää, ei käy kieltäminen. Tähän saakka vaellus on ollut ns. perusretkeilyä, joka sujuu ihan rutiinilla. Tiedän aika lailla tarkalleen, mitä teen. Nyt retken luonne kuitenkin muuttuu, sillä nyt lähden oppimaan uutta. En ole koskaan aikasemmin packraftin kanssa vaeltanut ja kokemus koskimelonnastakin on vielä aika vähäinen. Innostus on kuitenkin valtava. En malttaisi odottaa, että pääsen kokeilemaan uudentyyppistä vaellusmuotoa. Ja kyllä, aion tämän(kin) pätkän mennä turvallisuus edellä. Omat taitoni ylittävät kosket kierrän suosiolla maan kautta.

Huomenna, päivänä 49, saan vieraita. Eräopasopiskelukaverini (onpa kauhea sanahirviö) Heidi tulee miehensä kanssa moikkaamaan, kun ovat täälläpäin moottoripyörällä liikkeellä. Odotan sitäkin innolla. On ollut mielettömän mukava, että jokaisella tankkauspaikalla olen tavannut jonkun tutun; Marikan Yli-Kyrössä, Jarin Lemmenjoella, Satun Karigasniemellä ja nyt Heidin täällä Utsjoella. Ystävien merkitys korostuu, kun on pitkiä aikoja yksin.

8 thoughts

  1. Tämä blogi pitää joskus kyllä lukea alusta loppuun oikein ajatuksen kanssa, kunhan kotiudutaan omalta reissulta.

    Oli mukava saada tavata sinut Kuoppilasjärven autiotuvalla, vaikkei tästä sinun ”pikku” projektista tuolloin puhetta ollutkaan. Tuvan vieraskirja antoi vihjeen ja nyt Karigasniemellä Camping Tenorinteen mökissä istuessani muistin annetun vihjeen ja löysin tarinasi.

    Ei muuta kuin hyviä aaltoja melontaosuuksille ja tsemppiä tuleville vaelluksille!

  2. Vai oikein Paistuntureiden prinsessa 🙈
    Mahtavaa että isäsikin vaeltaa, seura on välillä hyvä juttu.

Vastaa