Tämä kirjoitus sisältää aimo annoksen siirappia. Hääkertomukset nyt vain ovat sellaisia. Jos siis olet sokerittomalla lukuvaliolla, niin kannattaa kenties skipata tämä.

Tämän tarinan juuret ovat vahvasti Savukoskella, Värriöjoen varressa. Siellä, joulukuisessa kaamoksen valottomuudessa kylpevässä erämökin saunassa syntyi päätös siitä, että haluamme tulevaisuudessa syventää yhteyttämme ja luvata, että kuljemme samaa polkua jatkossakin. Päätös mennä naimisiin. Se tuntui luontevalta ja oikealta. Jotenkin tähän ihanan outoon tarinaan sopii, ettei mitään varsinaista kosintaa ollut lainkaan, vaan päätös syntyi siinä löylyä heittäessä ja jutellessa.

Itselleni Savukosken kämppä oli vuosien varrella muodostunut tärkeäksi paikaksi, ja olinkin jo joskus aikaisemmin leikitellyt ajatuksella, että jos joskus menisin naimisiin, haluaisin, että Koukkutunturin laki toimisi kirkkona. Heidi innostui ehdotuksesta heti. Olihan koko tarinammekin saanut alkunsa juuri Savukoskella. Noin, nyt paikka oli nyt katsottuna ja vihittävät henkilötkin olemassa. Enää puuttui päivämäärä. Itsestään selvästi kuukaudeksi valikoitui syyskuu, sillä Lapin ruskaa kauniimpaa alttaritaulua ei tunturikirkossamme voisi ollakaan. Päiväksi valittiin 8. Olin aikaisemmin miettinyt, että tämä rakkaustarina oli jotain enemmän, kuin mistä olin edes osannut unelmoida. Kuin kahdeksan oikein lotossa. Ja onhan kahdeksikko kaadettuna myös ikuisuuden merkki. Häitä siis vietettäisiin 8.9. Saunan jälkeen tarkistimme kalenterista, että tuo päivä osuu keskiviikolle. Sopivan ihanan outoa.

Pieneen erämökkiin ei suurta häävierasjoukkoa saisi millään sullottua. Emmekä kumpikaan myöskään nauti huomion keskipisteenä olemisesta. Niinpä kerroimme aikeistamme vain perheille ja lähipiirille, ja itse h-hetkellä paikkalla olisi meidän lisäksi vain pappi ja todistajat. Halusimme, että saisimme rauhassa keskittyä olennaiseen, eikä tarvitsisi toisella aivopuoliskolla samaan aikaan jännittää, että miten tarjoilut sujuvat tai että eihän kukaan vain ole järjestänyt tuolileikkejä tai morsiamen ryöstöä.

Pienissä häissä myös järjestelyt ovat pienemmät. Vihkijäksi saatiin järjestettyä paikallinen eläkkeellä oleva pappi, Marjatta Orava. Jo ensimmäisessä puhelussa hänen kanssaan välittyi meille niin iloinen, sydämellinen ja lämminhenkinen kuva, että olimme välittömästi vakuuttuneet siitä, että kyseessä oli juuri oikea henkilö toimimaan erähäiden pappina. Sormuksiksi valitsimme simppelit titaanisormukset, sellaiset retkeily-ystävälliset. Vakavasti tosin harkitsimme puisiakin sormuksia, mutta niiden kestävyys eräoloissa arvelutti. Tosin kyllä, siihen 2,99€/kpl hintaan niitä olisi voinut tilata samantien ämpärillisen ja vaihtaa uuteen vaikka viikoittain. Todistajiksi lupautuivat lähtemään rakkaat ystävämme Marjo ja Tomi, kuvaajaksi saimme Heidin ystävän Jape Grönroosiin ja esteettömyystodistus varmisti, ettemme ole lähisukua. Kaikki alkoi olla valmista.

Ajelimme Heidin kanssa jo lauantaina Savukoskelle. Kaunis aurinkoinen syyspäivä, ja sitä seurannut kirpeä pakkasyö toivottivat meidät tervetulleiksi Lapin ruskaan. Olin hiukan pohdiskellut, miltä mökille meneminen mahtaisi tuntua. Vuoden vaelluksen aikana olin viettänyt siellä kuitenkin niin paljon aikaa, että mietin, mahtaako mökissä enää olla sellaista mökin tuntua. Mutta oli. Tuntui ihan taivaallisen seesteiseltä taas palata mökille, etenkin kun tämänkertainen visiitti tulisi olemaan hyvin poikkeuksellinen ja ainutkertainen.

Maanantai-iltana herra Todistaja ja neiti Todistajatar, eli Tomi ja Marjo, liittyivät seuraamme. Siinä ilta menikin turinoidessa ja huomista hääkuvauspäivää suunnitellessa. Varsinaiset hääkuvat tosiaan päätimme ottaa jo hääpäivän aattona, sillä keskiviikolle luvattiin hyvinkin märkää keliä, eikä näkymät tunturista vesisateessa avaudu kovinkaan upeina. Tiistaillekin pekkapoudat ennustivat sadetta, mutta vasta illemmalla.

Tiistaiaamun valjetessa huomasimme, että erämökin nettiyhteys ei toiminut lainkaan. Ja siinä olisi pitänyt yrittää saada kuvaajan kanssa sovittua aikatauluja ja soiteltua papillekin. Vaan minkäs teet, kun ei yhteyttä ole. Niinpä kävimme autolla Heidin kanssa noin kolmen kilometrin päässä tien varressa soittamassa. Kuvausaikataulu menisi aika tiukille, jos mielisimme saada kuvat otettua ennen sateen alkamista, ja palattua takaisin alas ennen pimeän laskeutumista. Myönnettäköön, että aamupäivän ajan minulla oli pieni tai keskisuuri häästressi, mutta vähintään sen kokoinen kai kuuluukin asiaan.

Aikataulua kiriäksemme lähdin Tomin kanssa jo aikaisemmin tunturiin pystyttämään ”pukukoppia”. Heidi ja Marjo puolestaan jäivät kerämään mökin ympäristöstä hääkimppua. Suunnitelmana oli, että he sitten ottaisivat kylältä Japen ja Marin matkaansa, ja tapaisimme Koukkutunturin juurella tienvarressa. Kaikki aikataulut olivat enemmän tai vähemmän lonkalta heiteltyjä ja hihasta vedettyjä. Mutta tuurillahan ne suuretkin laivat kuulemma seilaavat.

Otimme Tomin kanssa hiukan ennen puurajaa kaatuneita koivunrunkoja matkaan ja lähdimme puskemaan ne käsissä jyrkempää osuutta kohti lakea. Vaikka ilma ei ollut kovin lämmin, tuli kyllä aikamoinen hiki pintaan. Onneksi (?) kohtalaisen navakka tuuli ja pieni tihkusade viilensivät rakennusporukan nopeasti. Näppärinä nuorina miehinä saimme rangoista ja tarpeista rakennettua vähintäänkin kohtuuhyvän tiipii-mallisen pukukopin. Sitten vain takaisin alaspäin tien varteen morsianta ja muuta seuruetta hakemaan. Ilmeisesti meillä ei ainakaan kovin suuria lonkkavikoja ole kenelläkään, sillä lonkalta heitetty aikataulu osui maaliinsa paremmin kuin hyvin. Muu seurue ei joutunut montaakaan minuuttia odottelemaan pioneeriosaston saapumista.

Huipulle kipuamisen jälkeen olikin aika laittaa juhlavaatteet päälle ja antaa kameran laulaa. Huipun tuntumasta löytyi täydellinen kuvauspaikka. Ruskan punainen matto jalkojemme alla ja näkymät pohjoiseen kohti Sotatuntureita ja laajoja suoalueita. Pilvinen sää toi kuviin vielä oman dramaattisuutensa. Mielestäni oli mahtavan hieno kontrasti siinä, että me olimme siinä luonnon keskellä puvussa ja valkoisessa juhlamekossa, välillä rinkat selässä ja välillä ilman. Sen juhlallisempaa tilannetta en olisi osannut edes toivoa. Nauru oli herkässä, ja välillä meinasi roskiakin mennä silmiin. Kaiken kaikkiaan todella läikähdyttelevä hetki. Ja aikamoista esimakua huomisesta.

Alastulo sujui leppoisasti, vaikka kuulemma sanoin viimeisen parin kilometrin ajan, että matkaa polun päähän on jäljellä enää 700m. Mökille päästyämme maistuikin jo tulinen kanakeitto. Ainakin itse jännitin tätä päivää enemmän kuin huomista varsinaista vihkimistä, joten illalla olo oli leppoisen rentoutunut.

Hääpäivä valkeni harmaana ja sateisena. Aamulla vielä kirjoitimme Heidin kanssa vihkivalat paperille. Ei jäänyt siis ollenkaan viimetinkaan niiden tekeminen. Sitten vain juhlavaatteet ja muut tarvittavat varusteet rinkkoihin ja hakemaan pappia Martin kylältä. Sitten oltiinkin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pappi-Marjatta oli näin livenä vieläkin sydämellisempi ja lämpöisempi kuin puhelimessa. Matka tunturiin menikin niitä näitä rupatellessa. Ei juurikaan edes jännittänyt.

Hiukan ennen huippua alkoi sitten sade. Totta kai. Päätimme, että seremonia toimitettaisiin juhlatamineiden sijaan kuorivaatteissa. Hetken aikaa se harmitti, mutta oikeastaan se oli parempi näin. Jotenkin sopi hyvin juhlan luonteeseen, että vaatetuksen vesipilariarvot olivat tummaa pukua korkeammat. Luonnossa kun ollaan, niin luonnon ehdoilla mennään. Papillakin oli päällään alban sijaan sadeviitta – retkiviitta rekvisiittana.

Vihkiseremonia oli sykähdyttävä. Elämäni upein hetki. Olimme jo kulkeneet tovin yhteistä polkua, mutta kyllä naimisiin meneminen toi vielä uudenlaista syvyyttä yhteyteemme. Siinä me seisoimme, sadevaatteissa tunturikirkossa. Käsi kädessä. Itsekirjoitetut vihkivalat kruunasivat kauniin hetken. Sisälläni läikehti sen verran korkeaa aallokkoa, että taisipa Heidin valaa kuunnellessa jokunen pärske tulla silmien kautta ihan ulosasti. Siinä ne sitten tapasivat poskella, onnen kyynelpisarat ja taivaalta tulevat serkkunsa.

Olemme siis nyt ihan virallisesti aviopari, epävirallisemmin eräpari. Monta yhteistä vaellusta ja seikkailua on edessäpäin. Niistä ensimmäinen on häämatkavaellus, johon suuntasimme muutaman päivän kuluttua vihkimisestä.

Leipää, lempee ja lämpöö, sanotaan jossain laulussa. Lemmenjoen saamenkielinen nimi, Leammi, tarkoittaa oikeasti lämmintä, joten lempi ja lämpö tulivat joen mukana. Leipää tai ainakin muuta syötävää 8 päivän vaellukselle olikin jo rinkat pullollaan. Rinkat veneeseen ja kohti Ravadasjärveä. OIin kuulevinani erämaan kutsun veneen keulan pärskyttämisen lävitse.

Tuosta vaelluksesta lisää ensi kerralla.