Päivä 13 Carsejohka-Kuivi (8,7km)

Aamulla sateli kuuroittain, mutta taivas näytti siltä, ettei isompaa sadetta olisi luvassa. Joten suunta ylöspäin ja tämän reissun kohokohtaa, tai ainakin maaston kohokohtaa, valloittamaan. Kuivi kohoaa 640,5m merenpinnan yläpuolelle.

Siihen on näköjään syynsä, etten ole meteorologi. Heti startin jälkeen alkoi nimittäin sataa eikä se hellittänyt koko päivänä. Ylempänä kivikkoisella rinteellä nousi äkisti vielä paksu sumukin. Siinä ymmärsin, miten hankalaa suunnistaminen on näissä Lapin sumuissa. Ei kartalla tee mitään, jos näkyvyys on sellainen, ettei erota edes parinkymmenen metrin päässä nousevaa lähes pystysuoraa tunturin jyrkännettä. Puhumattakaan muista maaston muodoista. Myönnettäköön, että ajoittain olin aika vahvasti GPS:n varassa.

Ne, jotka minut tuntevat varmaan jo arvaavatkin, että Kuivin valloitus sateessa kirvoitti mielen etsimään sanaleikkejä:

”Valloitin tänään Kuivin jaloin, mutten kuivin jaloin”, 
”Kuivin vaihtoehto olisi ollut jäädä telttaan”
”Tapasin matkalla resuisen miehen, joka väitti olleensa jo 
kolme viikkoa Kuivilla”

Laella en kauaa viihtynyt. Sen verran pysähdyin, että nappasin yhden kuvan. Ei oikein tarennut pidempää taukoa pitää. Eikä sieltä sen puoleen mihinkään nähnytkään. Onneksi sain edellisenä päivänä nauttia näkymistä Guovdoaivin laelta käsin.

Lähdin laskeutumaan laelta kohti Kuivin autiotupaa. Painelin sateen läpi tuon 5 kilometrin matkan aikamoista haipakkaa. Näpit alkoivat olla aivan jäässä. Tuvalle päästyäni mittarissa oli +7°.

Tuvalla oli vanhempi saksalaispariskunta, jotka tekivät lähtöä Akukammille päin. He olivat innostuneet vaelluksesta ja Suomen Lapista lastensa muutettua pois kotoa, ja käyneet sen jälkeen joka vuosi Suomessa. Kevon maisemissa olivat nyt neljättä kertaa. He kilvan ihastelivat luontoa ja polkuja ja autiotupia ja kaikkea sitä, mikä meille suomalaisille tuntuu välillä itsestään selvyydeltä. Tai eivät he kilvan selittäneet, sillä mies ei juurikaan englantia osannut. Nyökytteli vain hyväksyvästi. Ennen lähtöään he söivät rieskaa voilla ja savuporoleikkeleillä. Eväiden tuoreus, runsaus ja laatu herättivät pienehkön kateuden tunteen pussiruokalaisessa.

Lounaan jälkeen ajattelin laittaa kamiinaan pienet tulet, jotta kamppeet saisi kuiviksi ja tilaa mahdollisille uusille tulijoille. Tulenteko täytyi kuitenkin aloittaa ensin tulisijan tyhjennyksellä, eikä nyt puhuta tuhkasta vaan ihan roskasta. Puuropusseja, juuston muovipaketteja, retkiruokapussin paloja ym muuta palamatonta tavaraa. Aivan käsittämätöntä. Etenkin, kun tuvalla on oma Metsähallituksen ylläpitämä ekopiste, johon roskat voisi kiikuttaa, jos niitä ei jaksa kotiin asti kantaa. Ei olisi ollut montaa askelta.

Tuvan ovessa oli lappu, jossa varoitettiin tuvan sisäilmaongelmasta. Koko päivän tuvassa viettäneenä en kuitenkaan hiukan tunkkaisen tuoksun lisäksi havainnut mitään ongelmaa, vaikka itsellä helposti nenä menee tukkoon huonossa ilmassa. Päätin siis hyödyntää tuvan tarjoaman suojan ja yöpyä pitkästä aikaa sisätiloissa. Naureskelin mielessäni oven varoituslapun maininnalle, ”yöpyminen omalla vastuulla”. Kenenköhän vastuulla ne yöpymiset muissa autiotuvissa sitten ovat? Kaiketi joku nimetty tupavastaava niissä aina päivystää…

Seuraavaksi päiväksi luvattiin hienoa ilmaa. Toivottavasti pekkapoudat osuisivat tällä kertaa oikeaan.

Päivä 14 Kuivin tupa -Fiellun putous (13,6km)

Heräilyn ja keräilyn jälkeen lähdin vähitellen kävelemään kohti Kevon kanjonia ja Fiellun putousta. Matkaa kertyisi noi 13km. Leppoisa päivä oli siis tulossa, varsinkin kun taivas oli puolipilvinen ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Äkkiä sitä ihminen tottuu lämpötiloihin. Helteiden väistyttyä palelin 18 asteessa, mutta nyt kuljin aluspaidassa ja lahkeetkin osittain ylöskäärittynä. Mittarissa +10°.

Tuntui jotenkin oudon urbaanilta olla taas merkityllä reitillä. Pitkospuut ja kaikki. Tunne oli sinä mielessä outo, että todellisuudessahan edelleenkin olin aivan hevon… tai siis kevonkuusessa. Lähin tiekin useamman päivän matkan päässä.

Muutamaankin otteeseen mielessä kävi ajatus poiketa polulta, kulkea hiukan ylempänä tai käydä katsomassa jotain. Kunnes muistin, että nyt ollaan luonnonsuojelualueella, jossa kulkeminen on sallittu vain merkityillä reiteillä. Näitä miettiessäni nousi mieleen ajatus siitä, miten usein ja helposti tulee elämässä kuljettua vain ns. valmista polkua. Ettei pysähdy miettimään itse mihin haluaisi mennä. Kulkee vain katse polussa askel kerrallaan. Tietämättä edes missä on tai mihin menossa. Päätin yrittää muistaa, ettei elämä ole luonnonsuojelualue, joten reitin voi valita itse ja voi jopa mennä sieltä mistä kukaan muu ei ole kulkenut. Jotenkin vapauttava ajatus.

Huomasin seuraavani karttaa enemmän kuin Sevetti-Pulmanki -välin merkityllä reitillä. Vaikkei sitä suunnistukseen tarvitsekaan, niin ihan uteliaisuudesta katselin jokien ja lakien nimiä ja että kummalta sivustalta tuokin suo kierretään. Taisi jäädä kartanlukumoodi päälle edellisiltä etapeilta. Ja hyvä niin. Koskaan ei voi olla liian hyvin kartalla.

Maasto laskeutui pikkuhiljaa, kun Paistunturit jäivät taakse. Tuntui jännältä nähdä metsää ja kuulla tuulen suhinaa lehvistössä. No, metsä nyt oli pahaista tunturikoivikkoa, mutta kuitenkin. Ennen Kevojoelle saapumista maasto kuitenkin oli selkeästi vielä tunturiylänköä, poislukien pari pienempää kanjonia, joiden läpi reitti vei.

Odotukset kuitenkin olivat siinä isossa kanjonissa. Eivätkä odotukset pettäneet, jylhyydessään kanjoni on majesteetillinen näky.

Olin jo aikaisemmin päättänyt käydä Fiellun putouksella, vaikka se tarkoittikin ylimääräistä lenkkiä n.3km suuntaansa. Ja sekin päätös kannatti. Istuin pitkään kivellä katselemassa yhtä Suomen hienoimmista putouksista. Muutenkin leiripaikka oli hyvä ja ainakin jokapuolella olevien roskisten määrästä päätellen myös hyvin suosittu. Juuri tänään suosio näytti kuitenkin hetkeksi hiipuneen, sillä koko putous oli minun.

Parin-kolmen viime päivän aikana olin lopultakin saanut päästettyä irti kaikesta suorittamisesta. Vaikka tunnelma alkumatkallakin oli rentoutunut, niin Paistuntureilla mielestä kuitenkin karisi jotain sinne kuulumatonta. Muutos on ollut ihan huomattava. Autuaallisen huoleton olo. En ole edelleenkään päättänyt kuljenko Fiellulta Kenesjärvelle kahdessa vai kolmessa päivässä. Normaalisti olisin suunnitelman ja päätöksen tehnyt jo ajat sitten. Nyt ajattelen vain, että sehän riippuu ilmoista ja maastoista ja fiiliksistä, joten huomenna sen sitten näkee mihin asti tulee kuljettua. Kiire ei ainakaan ole mihinkään. Ruoka riittää kyllä.

Sitä paitsi, oli siinä paljon tärkeämpääkin ajateltavaa. Kuten esimerkiksi se, että mistä saisin yhden ylimääräisen astian, johon voisin poimia makeita mustikoita aamupuuroa varten. Ei mikään pieni ongelma. Päätin sitä pohtiessa tehdä tulet ja keittää kahvit.