Päivä 100: Sadannen päivän melonta

Ennakkoon mietin, että voi olla vähän vaikea enää kääntää mieltä vaellukseen, kun on jo kerran saapunut ns. perille. Olin taas onneksi väärässä. Oli todella mukava lähteä vielä tekemään pieni melontaosuus. Saisipahan tutustua lähemmin ”kotijokeen” -Värriöön. Hyvässä muistissa oli vielä Näätämöjoen laskemisen hauskuus, joten tällainen loppumelonta oli mielestäni juuri sopiva ennen syysloman alkua.

Pakkasin siis melontakamppeet ja sattumanvaraisen määrän ruokaa, ja lähdin melomaan. Starttipaikka oli noin parikymmentä kilometriä latva-aapaa alempana. Vesi oli niin matalalla, etten tohtinut ihan latvalta lähteä. Olin joitain vuosia aikaisemmin kävellyt Värriöjoenlatva-aavan läpi ja kuvista päätellen joki oli siinä kohtaa näin kauniisti ilmaistuna vain pieni kuppainen puro. Olisi mennyt todennäköisesti lautan taluttamiseksi, jos sieltä olisin nyt lähtenyt.

Starttipaikalla uomassa oli leveyttä ja syvyyttä riittävästi. Virtakin oli sen verran vuolas, että maisema vaihtui rivakasti. Yläjuoksulla joki on todellinen syherö. Linnuntietä katsoen matka ei välillä juurikaan edennyt vaikka todellisia kilometrejä kertyikin mittariin reippaasti. Jonkun verran sai väistellä majavan kaatamia rantakoivuja. Padoiksi asti niitä ei sentään ollut, sillä lyhytkasvuiset koivut eivät yltäneet onneksi lähellekään koko joen yli.

Talvi alkaa tehdä tulojaan. Luonnossa värien määrä vähenee ja niiden kirkkaus hiipuu. Kasvit ja eläimet valmistautuvat lähestyvään talveen. Loppusyksyn värimaailmaa hallitsevat ruskeat heinät. Omaan silmiini niiden hiipuva elämänkaari näyttää kauniilta, vaikka siinä on jotain surullistakin. Valkoinen talvikausi on armoton. Sen alle hautautuu kasvien menneen kesän elämä. Mutta vain siksi aikaa, että talvi saa hallita omaa kauttaan. Keväällä on sitten taas elämän vuoro.

Vaikka vesi oli matalalla, matka eteni mukavasti. Pohjanoteraauksia tuli jopa yllättävän vähän, eikä kertaakaan tarvinnut nousta paattia taluttamaan. Värriöjoessa ei ole yhtään isompaa koskea. Pikkukosket ja nivat antoivat kuitenkin ajoittain mukavan lisävauhdin, eikä kaikkea työtä tarvinnut tehdä käsin.

Jokiuomasta katsottuna maisemat eivät kauheasti muutu. Ja ilmakin oli syksyisen harmaa. Kun näköaistin ärsykkeiden määrä oli pieni, oli siinä aikaa miettiä ja muistella kulunutta kesää ja syksyä. Ja sitä muisteltavaa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa kuin pariksi päiväksi. 100 päivää on pitkä aika. Toisaalta tuntuu, että starttasin vasta ihan hetki sitten, mutta toisaalta tuntuu kuin olisin ollut reissussa ikuisuuden.

Päivä 101: Lomalle lompsis

Aamulla heräsin reippaaseen sateen ropinaan teltan katossa. Se alkaakin olla aika kotoinen tunnelma. Tänään olisi edessä viimeinen vaelluspäivä ennen ”syyslomaa”, joten märällä teltalla tai kostuneella makuupussilla ei ollut oikeastaan minkään valtakunnan merkitystä. Eikä merkitys kasvanut melomaan lähtiessä, sillä kuivapuku piti joka tapauksessa märkyyden ulkopuolella.

Luonto tarjosi minulle tänään viimeisen päivän kunniaksi apua loppukiriin. Meloin viitisen kilometriä joutsenen poikasen perässä. Se raukka ei tajunnut, ettei alavirtaan uiminen ole paras keino paeta yksinäistä melojaa. Yhdessä leveämmässä kohdassa pääsin jo sen rinnalle, ja siinä sitten hetken aikaa kuljettiin rinnakkain. Lopulta kokematon lintu kuitenkin sortui ajovirheeseen ja pääsin sen ohitse menemällä yhden pienen saaren toiselta puolelta. Toivottavasti poikanen löysi nopeasti tämän retkensä jälkeen vanhempansa yläjuoksulta. Itselleni tuo hetki oli merkityksekäs. Jotenkin se vahvisti ajatustani siitä, että olen nyt kulkemassa luonnon kanssa samaan suuntaan, yhteistyössä. Kai kiitokseksi yhteisistä hetkistä luonto järjesti minulle komean saattueen tähän loppuun.

Lounasaikaan saavuin mökin rantaan. Olo oli kuin voittajalla, mutta samanaikaisesti jotenkin tyhjä. Pitkän projektin ensimmäinen osuus oli nyt takana. Nyt edessä olisi syysloma ja katseen kääntäminen kohti talvikautta.

Heitin Vätsärissä ollessani ihan hatusta veikkauksen ystävälleni Marjolle. Arvioin, että kesäkauden kokonaispituus olisi 1194,6km. Tämä veikkaus olisi siis tehty melkolailla tasan 2kk ja 400km aikaisemmin. Näppituntumassani taitaa olla turhan paljon epätarkkuutta sillä yhteenlaskettu kokonaismatka oli vain 1193,8km. Nyt lienee turha enää laitella lottoja vetämään, sillä tuurit on varmasti jo käytetty.

Päivä 102: Joutenolon sietämätön keveys

Ensimmäisenä lomapäivänä huomasin, että oli jotenkin outoa olla tekemättä mitään. En oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun ei ollutkaan normaalia leirinpurkua ja muita ”arkirutiineja”. Herääminen tuvan lämmöstä toki tuntui luksukselta, mutta jo nyt alkaa mieli kääntyä kohti talvea ja sen mukanaan tuomia uusia seikkailuita.

Vähän oudolta tuntui myös se, ettei ole tiedossa, milloin matka taas jatkuu. Talvi tulee silloin kun on tullakseen. Kovimpa vähän siihen pystyy pieni ihminen vaikuttamaan. Ajatuksissa pyörii ajatus, että saatanpa vielä tässä välissä käydä jalkaisin tekemässä jonkinlaisen pyörähdyksen lähialueilla. Vähän niinkuin kotiseutumatkailua.

Talven odotuksen ajan tukikohtanani siis toimii erämökki Värriöjoen varressa. Mökki on aikalailla autiotuvan kaltainen tasoltaan, mutta sauna ja aitassa olevat kuivat polttopuut antavat sille kyllä aika kivan lisämausteen. Ja se, ettei (toivottavasti) tupaan kömyä yllättäen keskellä yötä lisää vaellusporukkaa ja lämmitä pirttiä saunaksi. Pieni aurinkopaneelikin tuottaa sen verran virtaa, että saa vähän valoa elämään ja ehkä puhelimenkin ladattua.

Pätkin ja haloin päivällä polttopuita ajanvietteeksi. Puuta kuluu aika tavalla, joten yritän saada vähintään saman verran uusia klapeja aittaan kuivumaan. Kävin myös etsimässä takametsästä koivunpahkan. Ajattelin kokeilla, jos vaikka saisi ihan ikioman kuksan tehtyä tässä luppopäivien aikana. Sopivaa pahkapuuta ei oikein meinannut löytyä. Pahkat olivat joko liian pieniä tai sitten sellaisia, että niistä saisi veisteltyä vaikka saunaämpärin. Lopulta löytyi sopivahko yksilö. Ehkä se on pikkuisen turhan pieni, mutta ainakin siitä saa hyvän harjoituskappaleen. ”Kun tekee ite, saa sellaisen ku tulee”

Päivä 103: Tunturiin

Kävin tänään isän kanssa tunturissa. Koukkutunturille on matkaa edestakaisin noin 16 kilometriä, joten reissu onkin ihan koko päivän retki. Ilman rinkkaa kulkeminen tuntui oudon kevyeltä ja kivikkoinen Hangatselkäkin ylittyi kuin lentämällä.

Tunturissakäynnistä on tullut itselleni näillä mökkikäynneillä jo ihan perinne. Vähintään kerran sinne on mentävä, oli keli mikä hyvänsä. Ja erilaisia olosuhteita onkin vuosien saatossa ollut ihan laidasta laitaan. Kerran vuosia sitten kahlattiin viimeiset kilometrit tunturin rinnettä ylöspäin ihan täydellisellä antihankikannolla, sukset kulkivat syvässä hangessa ihan sammalia myöden. Hiki siinä tuli.

Tänään ilma oli sumuinen. Laelta ei nähnyt oikeastaan mitään. Se ei kuitenkaan edes haitannut. Puuton ja kivikkoinen laki näytti paksussa usvassa mystiseltä. Ja tämä Lapin mystiikka on kiehtovaa.

Päivät 104-110

Seuraavat päivät kuluivat kuin nopeasti. Mökki täyttyi elämästä, kun veljeni perheineen tuli muutamaksi päiväksi poikkeamaan. Lasten touhuja ja riemua oli oikein ilo seurailla. Siinä sitä huomasi, että elämä jatkuu muualla ihan normaalina, vaikka itse olenkin aika epänormaalilla retkellä. Tällaiset erilaiset aikaan ja tapahtumiin liittyvät konkreettiset asiat kiinnittävät tämän vuoteni yhteen ympäröivän todellisuuden kanssa.

8 ihmistä pienessä mökissä täyttävät paikat melko tehokkaasti. Halusin itse siirtyä yöksi omaan rauhaan, joten valitsin telttamajoituksen pihalla. Pystytin siis talvihuvilani, kolmen hengen Hillebergin, takapihan niitylle. Ja nukuin yöt kuin tukki. Yhtenä aamuna heräsin siihen tuttuun humahdukseen, jonka kotini kaarevalta katolta alas liukuva lumi synnyttää. Ensilumi! Maa ja puiden oksat olivat peittyneet valkoiseen pukuunsa. Puku oli vielä aika ohut ja paljastava, mutta kuitenkin jo selkeän talvinen.

Olin aikaisemmin miettinyt, että voi olla hankala lähteä mökin lämmöstä ja helppoudesta hiihtämään kohti metsiä ja tuntureita. Kuitenkin, ainakin tällä hetkellä, se tuntuu lähinnä innostavalta. Ensimaistiaiset saapuvasta talvesta ainakin maistuivat oikein makoisalta. Kuin jäätelö, kylmää mutta hyvää.

Kävimme koko porukalla tunturissa. Matka olisi varmasti ollut liian pitkä lapsille, joten siirryimme autoilla lähemmäs. Matkaa edestakaisin jäi käveltäväksi kuutisen kilometriä. Tunturi ja nuotiomakkarat kruunasivat komean päivän, vaikkei huipulta hetkellisen lumisateen vuoksi näkymiä juuri auennutkaan. Paluumatkalla keskimmäinen lapsista, Elma, kysyi minulta, onko autolle vielä pitkä matka. Vastasin puolihuolimattomasti: ”Ei enää kovin pitkä”. Sain kuitenkin samantien tarkentavan kysymyksen: ”Mitä se tarkoittaa meidän kielellä?” Taisi olla lapsi ymmärtänyt, että se mikä itselleni on ei-kovin-pitkä matka saattaa muille ollakin jo aika-pitkä-matka. Nämä on näitä perspektiivieroja.

Silmäni vuotavat. Niska on aika lailla jumissa. Ja koko kroppa on jotenkin köpäkkä. On tässä ollut kehollakin totuttelemista paikallaan oloon. Koko kesän se on saanut ylläpidettyä terveyttä ja hyvää oloa, joten ehkäpä on ihan sallittua antaa välillä vaivojen tulla. Nyt niitä on aikaa parannella. Eipä taida kehoparka edes ymmärtää, että tämä huili loppuu aikanaan, ja seuraava talvinen taival laittaa sen jälleen töihin. No, ehkä parempikin, ettei ymmärrä. Saattaisi vain turhaan suuttua.

Kävimme Sodankylässä kaupoilla hankkimassa mökkikaudelle purtavaa ja täydentämässä ensiapulaukun sisältöä. Rautakauppaankin oli asiaa. Edestakaisin siitä kertyy matkaa noin 250km, joten ihan lähikaupasta ei voi puhua. Lähikauppa olisi ollut Savukosken kirkolla 50 kilometrin päässä, mutta apteekkia saati rautakauppaa ei kylältä löydy, joten oli lähdettävä oikein isolla kylälle. Lapissa etäisyydet ovat pitkiä muillekin kuin vaeltajille.

Tämä blogikirjoitus piti postata jo muutama päivä sitten, mutta pieni sähkötekninen ongelma siirsi sen tähän päivään. Ongelma oli se, ettei sitä ollut. Ongelma siis oli, sähköä ei. Jostain syystä pieni aurinkopaneeli ei tähän aikaan vuodesta lataa akkua kovinkaan paljon. Outoa. No, ongelma saatiin ratkaistua irrottamalla akku ja viemällä se yöksi latautumaan parin kilometrin päässä olevaan naapuritaloon.

Nyt mökki on hiljentynyt. Veli perheineen lähti pari päivää sitten ja vanhemmat tänä aamuna. Läheisiä ihmisiä on tietysti mukava nähdä, mutta tuntuu mukavalta olla taas hetki ihan omassa rauhassa. Seisoskelin eilen illalla pitkään mökin kuistilla kuunnellen tuulen ulvomista ja Värriössä virtaavan veden solinaa. Oli pilkkopimeää. Mieleeni tulvahti vuosien takainen uuden vuoden yöretki Koukkutunturiin. Pimeää ja tuulista oli silloinkin. Silloin hiihtämään lähteminen tuntui umpihullulta, mutta nyt tämä kaikki sopii järkeen. Joku toinen toki voi olla erimieltä vuoden kestävän telttaretken järkevyydestä, mutta omasta mielestäni tämä lienee järkevintä, mitä olen koskaan tehnyt.

Toinenkin vahva linkki tuohon uuden vuoden yön tuli mieleeni. Öisen talvimetsän ja tunturin tunnelma herätti silloin ajatuksen, että se pitäisi jotenkin saada tallennettua. Kirjoitin siitä tarinan. Ensimmäisen sellaisen ikinä. Siitä tuli omasta mielestäni hyvä (halutessasi voit lukaista tuon ”ensiteoksen” täältä). Olin löytänyt uuden piirteen itsestäni ja päätin antaa sille tilaa. Ilman tuota talvitarinaa sinäkään et nyt lukisi tätä.

Seisoskelin kuistilla niin pitkään kuin tarkenin. Olo oli levollinen, mutta samalla innokas.

Tervetuloa talvi!