Päivät ”Satajotain viiva satavähänenemmän”

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää pieniä määriä siirappia

Olen huomannut, että elämällä on ymmärrystä ironian päälle. Tai sitten vain kierohko huumorintaju. Oli kumpi tahansa, pidän siitä. Tästä kirjoituksestakin siis tulee aika erilainen ja aiheesta toiseen pomppiva verrattuna vaelluspäiväkirjaan. Yritän pitää kuitenkin aasit silloilla ja enot veneessä.

Aloitetaan tästä päivästä. Se on kulunut akkuja lataillessa. Kirjaimellisesti. Mökin aurinkosähkö nimittäin loppui ja akku ammotti tyhjyyttään. Yritin tarjota sille makkaravoileipää, koska siitähän saa energiaa, mutta ei akulle kelvannut. Mokoma nirsoilija. Ei siis auttanut muu, kuin turvautua naapuriapuun. Irroitin akun ja laitoin rinkkaan. Rinkkaa nostaessa kuitenkin tajusin, että painoa onkin niin paljon, että tällä tyylillä hajoaa sekä rinkka että selkä. Vaikka taakkaa olenkin viime kuukausina tottunut kantamaan, oli tuo möhkö (punnituksessa painoksi tuli noin 50kg) liikaa. Kottikärryt! Siinäpä ratkaisu pulmaan. Akku kärryihin, ja sitten vain tuuppaamaan niitä pari kilometriä metsäpolkua pitkin talolle lataukseen. Illalla sitten sama lenkki toisin päin. Siinä paluumatkalla mietin, että nyt jos joku ulkopuolinen tämän näkisi niin saattaisi pitää aika hulluna; mies työntelemässä otsalampun valossa kottikärryssä akkua keskellä metsää.

Pompataan ajassa reipas viikko taaksepäin. Hetkeen, jolloin ensin Volvon ja hiukan myöhemmin Citroenin ovi paukahti, ja mökki täyttyi taas elämästä muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen. Eräopasopiskeluystäväni (vau mikä sanamonsteri) Matias, Kristiina ja Heidi tulivat tuhannen kilometrin taipaleen takaa moikkaamaan muutamaksi päiväksi. Tästä ”eräperheestä” on tullut itselleni todella tärkeä osa elämää, ja etenkin nyt kuukausien yksinvaelluksen jälkeen merkitys oli kasvanut entisestään. Olin tätä tapaamista odottanut mielessäni, sillä ajatus hyvistä ystävistä, päiväretkistä, saunomisesta ja kuulumisten päivittämisestä tuntui lämpimältä.

Vaellukseni on tällä hetkellä lomalla. Elämä näköjään ei lomia pitele.

Jatketaan ajassa pomppimista, tällä kertaa vuoteen 2019, jolloin aloitin Karkussa eräopasopinnot. Jo silloin katseeni osui erääseen henkilöön, ja viipyi hänessä pidempään kuin ehkä olisi ollut soveliasta. ”Härregud, miten upea nainen”, ajattelin ja puoliväkisin pakotin katseeni muualle. Kurssi kurssilta ja reissu reissulta tutustuin paremmin tähän ilmestykseen. Nimi osoittautui Heidiksi. Mitä paremmin tutustuin, sitä syvemmin ihastuin.

Vaikka ajatukset siinä heräsivätkin, niin katse oli silti pakotettava muualle. Olosuhteet estivät. Olosuhteiden vuoksi mikään ei ollut omissa käsissäni. En voinutkaan silpostella tunteitani pitkin lattioita vaan ne piti lakaista pieneksi palloksi maton alle. Ja varmuuden vuoksi vielä vähän tallata päälle.

Aikakapseli siirtyy hetkeen noin kuukautta ennen nykyhetkeä. Oletteko vielä (kotti)kärryillä? Olin silloin UK-puistossa Hammaskurun tuvalla, kun sain kuulla uutisen. Tilanne ja olosuhteet olivat yllättäen muuttuneet sellaisiksi, että aloitteen tekeminen olisikin mahdollista. Mietin asiaa pitkään. Mutta tulin lopulta sellaiseen tulokseen, etten tee asialle nyt mitään. Katsoisin sitten keväämmällä uudestaan, jos asia vielä olisi ajankohtainen. Perustelin päätöksen itselleni sillä, ettei olisi reilua ensin mahdollisesti herättää jotain ja sitten muina miehinä mainita, että olen muuten edelleenkin seuraavat 8kk poissa. Perustelu taisi kuitenkin olla lähinnä itseni huijaamista. Todellisuudessa pelkäsin. Saavuttamattomissa unelmissa on helpompi elää kuin toteutuneissa pettymyksissä.

Näistä lähtökohdista käsin se hetki, kun mökin kuistilla jokea katsellessa sitten kahdet huulet kohtasivat toisensa ja kuulin korvaani kuiskattavan: ”mä haluan katsoa tän kortin ihan loppuun asti”, oli tietenkin maata vavisuttava. En edes tiedä kuka siinä teki aloitetta ja miten. Itse ajattelen, että elämä vain tapahtui. Jalkani olivat kuukausien mittaan tottuneet painaviinkin kuormiin, mutta nyt ne meinasivat pettää alta. Olin kyllä moneen kertaan vuosien varrella miettinyt, miltä tuo ensisuudelma tuntuisi. Mutta se ja sitä seuranneet päivät ylittivät villeimmät unelmanikin. Olin yksinkertaisesti täysin myyty.

Siinä se elämän ironiantaju sitten osoittautui. Pitää näköjään lähteä vuodeksi yksinvaellukselle, jotta voi löytää viereltään ihmisen, joka on kuitenkin ollut tavallaan siinä koko ajan. Ajatus naurattaa minua edelleen.

Nämä tapahtumat luonnollisesti muuttivat koko viikon dynamiikkaa. Yritin jotenkin tasapainotella siinä isännän roolin ja tuoreen rakkauden välillä. Koko asetelmahan oli lähtökohtaisesti aika absurdi. Enkä ehkä tuossa tasapainottelussa onnistunut ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Itselleni kuitenkin jäi päällimmäisenä mieleen nuotion ääressä käydyt syvälliset keskustelut, siitä miten jokainen on lopulta vastuussa omasta onnestaan, yhteinen joulujuhla luksus-aterioineen, iloiset Frog-imitaatiotanssit ja monta muuta tunteentäyteistä hetkeä. Kiitos, että tulitte. Ja kiitos että, olette olemassa ❤️

Päätimme siis Heidin kanssa jatkaa tulevaisuudessa matkaamme yhdessä. Muuttuneesta parisuhdestatuksesta huolimatta tämä oma vuoden seikkailuni jatkuu kuitenkin valtaosin yksinvaelluksena. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka paljon se vaikuttaa oman mieleni toimintaan jatkossa. On kuitenkin aivan mieletöntö ajatella sitä, että saan joulukuussa noin kuukaudeksi ihastuttavaa vaellusseuraa. Ja kun me molemmat olemme vaellusihmisiä, niin on myös jotenkin siihen sopivaa, että ensimmäisen yhteisen joulun vietämme hiihtovaelluksella Korvatunturissa.

Kuten eräs ystäväni kirjoitti Facebookissa uutisen kuultuaan: ”Jos olis ennen reissuun lähtöä lyöty vetoa erinäisistä asioista niin tällä olisi ollut kova kerroin”. Allekirjoitan lauseen täysin. Lähtötilanne ja tapahtumat ovat vähintäänkin outoja. Ensinnäkin se, että yksinvaelluksella löytää jonkun, jonka kanssa jakaa polku tulevaisuudessa. Toiseksi, se että tämä joku tapasi minun vanhempani ilman että olin itse paikalla (koska piti hakea ahkio varastosta lainaksi). Tässä kaikessa outoudessa on vain jotain niin todellista ja luonnollista, että juuri näin asioiden vain kuului tapahtua.

Vähän niinkuin iltahämärässä metsässä kottikärryilllä akkua työntävä mies näyttää omalla tavallaan oudolta (tai hullulta). Mutta tarkemmin katsoen, ja tarinan tuntien, se onkin täydellisen luonnollista… Tästä on mukava jatkaa, kun sydämen akkukin on nyt ladattuna täyteen.

Tähän loppuun haluan vielä laittaa Heidin kirjoittaman runon.

Katson ruutujen läpi,
kuinka pauhaava vesi rytmittää elämää
siellä jossain minne sydämeni jätin,
kynäni kulkemaan hellästi pitkin paperia, jossa on menneisyyden tahroja.

Katson ruutujen läpi pauhaavaa virtaa, joka elämää rytmittää,
ja juuri siinä hetkessä näen sen,
siinä kun katsot hymyileviin silmiini,
onni on,
ei enää kielletty tunne.

Katson sinun sydämeesi,
jossain välillä maan ja taivaan,
unelmissa tulevasta,
hetkiä ikuisuudessa,
ja valitsen sinut aina uudestaan.

hellunrei (ig) ja vainretkeilyjutut (blogi)