Vaelluksen ja retkeilyn turvallisuudesta puhutaan mielestäni liian vähän. Ja se taas puolestaan johtaa helposti vääristyneeseen käsitykseen metsissä liikkumisen turvallisuudesta – suuntaan tai toiseen. Aina silloin tällöin törmää ihmisiin, jotka painuvat pöpelikköön uhraamatta ajatustakaan sille, saattaako puskassa lymyillä jokin vaara. Kaikeksi onneksi tällaiset sankarit ovat harvassa. Selvästi useammin tapaa ihmisiä, jotka ajattelevat, että heti kun poistuu asfaltilta ojan puolelle, on susi hampaineen reidessä kiinni ja karhu haukkaamassa pään. Ensin mainitulla ryhmällä on hyvä mahdollisuus päästä Iltalehden otsikoihin, jälkimmäiseltä taas jää luontoelämykset tyystin kokematta.

Avaan tässä kirjoituksessa hiukan sitä, miten itse ajattelen tuvallisuudesta ja kuinka olen huomioinut riskitekijät omalla vuoden yksinvaelluksellani. En edes yritä väittää, että tämä olisi se ainut oikea tapa. Mutta jospa ainakin jollakin se herättää ajatuksia tai jopa oivalluksia. Ja aion tanssia veikeän riemutanssin, jos tämän lukemisen jälkeen yksikin luontoa pelkäävä ihminen uskaltautuu poistumaan asfaltilta ja sukeltamaan luonnossa liikkumisen rauhoittavaan maailmaan.

Mielestäni turvallisuusasiat on syytä jakaa kahteen osaan – ennaltaehkäisyyn ja toimiin tapaturman sattuessa. Pääpaino näistä on, mielestäni ihan selkeästi, ennaltaehkäisyssä.

ENNALTAEHKÄISY

Pää on ylivoimaisesti retkeilijän tärkein turvavaruste! Uskon, että hyvin toimivalla päällä saa vältettyä 95% ongelmatilanteista, ja parhaassa tapauksessa kannan EA-laukkua käyttämättömänä koko vuoden.

Tieto

Retkeilijä on suurimmassa vaarassa silloin, kun ei tiedä olevansa vaarassa. Silloin ei osaa valita toisin ja väistää vaaratilannetta. Esimerkkinä omakohtainen kokemus: Alkuaikoina Savukosken mökillä hiihtelin pitkiä pätkiä jokea pitkin, olihan siinä helppo kulkea. Vaan en tuntenut silloin jokea. Se on matala ja koskinen, eikä paikoitellen jäädy lainkaan kovanakaan pakkastalvena. Hiihtelin siis usein pelkän lumikannen päällä autuaallisen tietämättömänä siitä, että vain lumikerros erotti suksien pohjat hyytävästä jokivedestä. Nyt tiedän, että vaikka jossain kohdassa on lähes metrinen jää, saattaa siitä pari metriä sivuun olla avovesi.

Vaellukselle lähdettäessä onkin hyvä kysyä itseltään: tiedänkö mistä kohtaa joen voi talvella turvallisesti ylittää? Tunnenko avotuntureiden muuttuvien olosuhteiden vaikutukset? Osaanko lukea suota niin, etten sitä ylittäessä ole vyötäröä myöden kiinni mudassa? Jos vastaus johonkin kysymykseen on ”En”, ei se tarkoita, että on parempi jäädä kotiin. Silloin vain täytyy suunnitella reitti niin, että joet ylittää siltaa pitkin, välttää menemästä avotunturiin tai kiertää suot.

Aion omalla reissullani mennä muutaman etapin meloen packraftilla. Tiedän, että kokemukseni koskimelonnasta on heikko. Niinpä olen jo etukäteen päättänyt, että jokaisen kosken kohdalla rantaudun ja käyn katsomassa tilanteen etukäteen. Jos päässäni edes hetkeksi nousee kysymys siitä, että pitäisiköhän tuo laskea, on oikea vastaus ”Ei pitäisi”. Ja sitten roudaan kanootin ja kamppeet seuraavan turvalliseen pisteeseen jalkaisin. Ei ole mitään syytä jättää melontaa kokonaan pois reissultani, vaikka olenkin koskissa noviisi. Kunhan vain tunnistan omat rajoitteeni ja sopeutan toimintani niiden mukaiseksi.

Turvallisuussuunnitelma on opastetuilla vaelluksilla pakollinen asiakirja. Siinä pyritään etukäteen miettimään mahdollisia riskitekijöitä, arvioimaan niiden todennäköisyys ja seurausten vakavuus sekä toiminta riskin toteutuessa. Omilla reissuilla tällainen kirjallinen tuotos ei toki ole lainkaan pakollinen, mutta vähintään päässä niitä on hyvä pohtia, sillä riskien tiedostaminen etukäteen vähentää jo itsessään vaaratilanteiden syntyä. On myös hyvä luoda rutiineja, joista ei tingitä. Itse olen esimerkiksi päättänyt jo ennakkoon, että AINA kun alan talvella pystyttämään telttaa, on ensimmäinen toimenpide laittaa se sulkurenkaalla kiinni ahkioon. Oli tuulta tai ei. Näin pyrin välttämään sen tilanteen, että joutuisin hiihtämään pitkin tuntureita tuulen mukana karanneen teltan perässä.

Energia

Vaikka päässä olisi miljoona kiloa tietoa ja taitoa, ei niistä ole apua, jos pää ei toimi. Sama kuin yrittäisi soittaa apua puhelimella, josta on akku loppu. Väsyneenä on helppo tehdä huonoja päätöksiä, joten energian saanti ja nestetasapainon ylläpito ovatkin ne tärkeimmät turvallisuustoimet vaelluksilla. Mielestäni tätä seikkaa ei voi liiaksi korostaa. Itse aion pitää päivämatkat hyvin maltillisina (=energian kulutus on vähäisempää) ja syödä jokaisella tauolla päivän mittaankin aina jotain pientä. Pieni herkkuhetki tauolla nostaa energiatason lisäksi myös mielialaa. Päivälliseni ovat järeitä, 600-850kcal ja kokonaisuutena päivän energian saanti huitelee noin 4000kcal kieppeillä, talvella jopa enemmän.

Keskittyminen

Normaaliarjessa olemme enemmän tai vähemmän pakotettuja tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Multitaskaamaan. Luonnossa ei ole aikatauluja, ja ainakin omilla reissuilla aika on lähes rajaton resurssi. Jo pelkästään rauhoittumisen ja kiireettömyyden vuoksi en itse tee vaelluksilla kuin yhtä asiaa kerrallaan. Mutta se on myös mielestäni olennainen turvallisuustekijä. Jos yritän samanaikaisesti valmistaa ruokaa ja pystyttää telttaa, ja ajatuksissa jo pyörii seuraavan päivän reitti, on huolimattomuusvirheiden mahdollisuus moninkertainen. Sähläys ei ole metsässä hyvä asia. Olen itse vienyt tämän niin pitkälle, että esimerkiksi iltaisin kun syön sen päivittäisen karkkiannoksen, en tee silloin mitään muuta. En katso karttaa. En pystytä telttaa. En kirjoita päiväkirjaa. Syön vain karkkia. Ja nautin.

Varusteet

Vaelluksen ei tarvitse olla välineurheilua ja hifistelyä. Varusteiden osalta tapoja ja tyylejä on yhtä monta kuin on vaeltajiakin, eikä niistä yksikään ole toista parempi. En siis lähde niihin sen syvemmin pureutumaan. Olennaista turvallisuuden kannalta kuitenkin on se, että tietää ja tuntee omien varusteidensa ominaisuudet. Ja että niitä myös osaa käyttää oikein ja turvallisesti. Jos lähtee hiihtovaellukselle comfort +2 -makuupussilla, on vaaratilanne syntynyt jo ennen ensimmäistäkään hiihtometriä. Etukäteen on siis syytä varmistaa, että mukana kulkevat varusteet soveltuvat olosuhteisiin, joihin ollaan menossa.

Varusteiden rikkoutuminen on enemmän kuin todennäköistä, etenkin pitkällä vaelluksella. Jos nyt ei satu olemaan valurautaista telttaa mukana, on aina olemassa mahdollisuus, että kaari katkeaa tai kankaaseen tulee reikä. Itse olen käynyt läpi kaikki varusteeni ajatellen, mitä teen, jos tämä osa hajoaa. Aiheuttaako se vaaratilanteen vai vain hiukan epämukavuutta? Telttakankaan repeäminen talvella voisi potentiaalisesti aiheuttaa vaaran, mutta kipinän aiheuttama reikä kuoritakissa on puhtaasti mukavuuskysymys. Kaikkia niitä varusterikkoja varten, jotka voivat mahdollisesti aiheuttaa vaaran, on mielestäni oltava varasuunnitelma. Ne on joko pystyttävä korjaamaan tai muulla tavoin estämään vaaran syntyminen. Katkennut telttakaari tai puhjennut packraft on helppoja korjata maastossakin, mutta talvella iso repeämä teltassa ei. Silloin hätämajoitteena toimii lumikuoppa. Itselläni on aina mukana erilaisia korjaustarpeita; jeesusteippiä, rautalankaa, paikkaussarjoja jne. Ne tuovat toki hiukan lisäpainoa rinkkaan, mutta vähentävät merkittävästi niitä tilanteita, joissa retki täytyisi kokonaan keskeyttää varusteen hajoamisen vuoksi.

TOIMET TAPATURMAN SATTUESSA

Tämä osa tulee ihan tarkoituksella olemaan merkittävästi ennaltaehkäisyä lyhyempi, sillä haluan korostaa omassa ajatusmaailmassani vallitsevaa perusajatusta, että on parempi osata välttää vaarat kuin osata toimia niissä. Ihminen kuitenkin tekee virheitä. Piste. Ja sitten on vielä ne salama-kirkkaalta-taivaalta -tapahtumat joihin ei mitenkään ole voinut varautua etukäteen. Niinpä tätäkään osaa ei voi millään sivuuttaa.

Yhteydet

Kun vakava tapaturma sattuu, on luonnollisestikin saatava hälytettyä apua. Suomessa puhelinverkko on kokonaisuudessaan hyvin kattava, mutta Lapin erämaissa on paikoin laajojakin katvealueita. Puhelimen varaan ei siis voi pohjoisessa kokonaan heittäytyä. Ja vaikka yleensä lähimmän tunturin laelta verkko löytyisikin, ei se yksinvaeltajalle juurikaan tuo turvaa. Jos on avomurtuma jalassa, ei raahautuminen tunturiin kuullosta kovinkaan houkuttelevalta ajatukselta. Itselläni on pohjoisen reissuilla aina mukana Garminin InReach -teknologiaan perustuva laite, jossa viestit saa lähetettyä satelliitin kautta ja peitto on Suomessa 100%. Saan siis hälytettyä apua mistä tahansa. Laitteet ja liittymät eivät toki ole ihan edullisimmasta päästä, mutta ajattelen sen olevan sen arvoista. Mieluummin uhraan euroja kuin oman henkeni.

Olen myös sopinut kotijoukkojen kanssa, että lähetän kerran vuorokaudessa viestin, että kaikki on ok. Jos jostain syystä viestiä ei tule, hälyttää kotiväki apua paikalle. Heillä on tieto viimeisimmästä sijainnistani ja suunnasta, johon olen menossa. Tällä varmuustoimenpiteellä saan apua paikalle sellaisessakin tilanteessa, jossa en syystä tai toisesta enää itse pystyisi apua hankkimaan.

Ensiapu

EA-pakkauksen sisältöä suunnittelussa sain oivan vinkin eräältä konkarilta. ”Ota mukaan ensiaputarpeita vain sellaisia tilanteita varten, jotka pystyt itse maastossa hoitamaan.” Karrikoituna esimerkkinä lastoitustarpeet ovat maastossa turhia, sillä jalan murtuessa reissu keskeytyy joka tapauksessa, ja tällöin lastoituksen hoitaa ammattilainen. Itselläni tarvitsee siis olla mukana vain kivun lievittämiseen ja avun hälyttämiseen tarvittavat välineet. Tätä pitkää vaellusta varten sain myös hankittua ”retkikuntalääkärin”, jonka kanssa ea-pakkauksen sisältö on käyty läpi. Lisäksi hän myös kirjoitti reseptin antibioottikuuriin, jonka voin ottaa jo valmiiksi mukaan. Olisi harmillista joutua keskeyttämään retki jonkin pienen tulehtuneen haavan tai korvatulehduksen takia. Lääkärillä on myös tiedossa itselläni mukana olevat tarvikkeet ja lääkkeet, joten saan tarvittaessa viestin tai puhelimen kautta toiminta- ja hoito-ohjeita. Iso kiitos tästä kaikesta Minnalle!

Suuri osa ensiaputarvikkeista on pienten vaivojen ja vammojen hoitoon. Laastareita haavoihin, Imodiumia ripuliin, Finrexiniä flunssaan, Buranaa kolotuksiin ja rakkolaastareita rakkoihin. Sellaista päivittäistä itsensä huoltoa varten. Nämä on pakattu omaan pussiinsa, jonka voi hyvin esim. leiripäivinä jättää teltalle, kun lähtee käymään päiväretkellä. Akuuttiin ensiapuun tarkoitetut desinfiointiaineet, haavataitokset, kiristyssiteet jne on sitten omassa pussissaan. Ja se kulkee aina mukana. Vaikka lähtisin vain puskaan paskalle, niin EA-pussi lähtee mukaan. No, ei nyt ehkä sentään, mutta ymmärtänette idean.

LOPUKSI

Lähtökohtaisesti luonto on turvallinen paikka. Turvallisempi kuin kaupunki. Luonnossa, niin kuin elämässä yleensäkin, on toki tiettyjä riskejä. Maalaisjärjellä, huolellisuudella ja suunnittelulla ne voidaan kuitenkin valtaosin välttää. Luonnon rauha, tuntureiden aukea autius, purojen iloinen lorina, tuulen havina mäntyjen latvassa ja soiden kauniit värit tarjoavat niin upeita elämyksiä luonnossa liikkujalle, ettei kannata antaa turhien pelkojen voittaa.

Nautitaan siis vaelluksista, päiväretkistä, sieniretkistä, marjastuksesta ja mitä näitä luonnossa olemisen muotoja nyt onkaan. Ja pidetään järki päässä. On kivempi kertoilla reissuista muillekin, jos palatessa on suurin piirtein yhtä monta ruumiinosaa kiinni kropassa kuin lähtiessä.

–Ulko-Vesa

P.S Karhu ja susi ovat yhteensä aiheuttanee yhden ihmisen kuoleman viimeisen 120 vuoden aikana. Tilastojen valossa Suomen vaarallisimmat eläimet ovat ampiainen ja koira.