Päivä 18: Tunteita tunturissa

Lähdin liikkeelle iloisin mielin. Tänään pääsisin taas pitkästä aikaa puuttomalle tunturialueelle. Mitään pois ottamatta metsiltä ja soilta, niin tuntureiden aukeudessa on jotain sellaista, joka kerta toisensa jälkeen saa mielen läikkymään.

Peltotunturia ei oikeastaan edes miellä tunturiksi. Se on niin loivapiirteinen ja lättänä. Samanlainen muoto syntyy, kun teet hienon pyramidin muotoisen hiekkakakun. Ja sitten joku astuu sen päälle. Sellainen oli Peltotunturi, mutta kuitenkin tunturi. Laelta näin Pyhäkeron ja Pallaksen tunturit. Piirtelin mielessäni reittiä, jota olen kulkenut. Tuumailin, että aika pitkän matkan sitä on pieni kulkija jo taivaltanut.

Kun kerran pitkästä aikaa tunturiin päästiin, oli siitä otettava kaikki riemu irti. Joten lounastaukokin siis sijoittui laelle. Siinä kokkaillessa tunturipolkua pitkin tuli vastaan mies maastopyörällä. Oli ollut pari päivää kalastelemassa ja nyt palaamassa kohti Kalmankaltiota. Enpä tosiaankaan olisi ennakkoon uskonut, että tällä pätkällä tapaan ihmisiä.

Muutaman kilometrin tunturista laskeuduttuani saavuin poroaidalle – tällä kertaa ihan karttaan merkitylle. Ja jossa on vielä porttikin. Istuskelin siinä aidan toisella puolella taukoa pitämässä, kun vanha tuttuni, kapustarinta, tuli aivan aidan toiselle puolelle piipittämään. Se katseli minua verkkoaidan toiselta puolelta ja kuullosti, jos mahdollista, entistäkin masentuneemmalta. Mielessäni ajattelin sen valittavan sitä, että on jäänyt vangiksi aidan toiselle puolen. Raukka ei vain ole tajunnut vilkaista ylöspäin, eikä siis tiennyt ettei tässä vankilassa ole kattoa.

Jatkoin matkaani ja jäin pohtimaan sitä, että varmaan aika usein meillä ihmisilläkin on sama ongelma; tie tuntuu tukitulta, vaikka poispääsyjä on oikeasti joka puolella. Kunhan vain muistaisi vähän kääntää välillä katsettaan. Päätin itse yrittää aina katsoa joka suuntaan, ennen kuin sanon ”ei tästä pääse” tai ”enhän mä nyt noin voi tehdä” tai ”tuskin tästä mitään tulee”.

Päivä 19: Suunnistusta

Keho alkaa ilmeisesti vähitellen tottua tähän uudenlaiseen elämänmenoon. Tai ainakin suoli on löytänyt oman rytminsä. Jo useampana aamuna se on herättänyt minut, vaikka muuten olisi vielä niin makeasti nukuttanut. Siinä sitten silmät yhä puolitangossa puskassa kykkiessäni löysin kuitenkin hopeareunuksen tästäkin pilvestä. Tulin lopulta siihen tulokseen, että on mukava herätä kakkahätään. Paljon kurjempaa olisi, jos siihen ei heräisi.

Tein tästä päivästä suunnistusharjoituksen. Päätin, että katson reitin niin tarkkaan aamulla, että voin pakata kartan rinkkaan. Ensin polkua pitkin järvelle ja siitä jokivartta hetken matkaa. Tietynlaisesta joen mutkasta sitten suunta suoraan länteen ja noin 800m päässä olevan puron yli. Puroa myötäillen muutama kilometri, kunnes sitten isomman lompolon kohdalta taas suoraan kohti länttä. Vaaran syrjää suon reunaan, josta suunta koilliseen. Ja siinähän se tupa jo onkin.

Muilta osin suunnistus onnistui ihan hyvin, mutta muistia jouduin kyllä parikin kertaa kyseenalaistamaan. Meinasi välillä unohtua, kuinka pitkä matka seuraavaan käännökseen onkaan. Ja sen myötä oli lähellä uskonpuutoskin.

Vaskolompolon autiotupa on upealla paikalla pienen lompolon rannalla. Se on Lemmenjoen kansallispuiston erämaaosan tupia, joten sinne ei tule mitään polkua. Sen myötä kävijöitäkää ei ole ruuhkaksi asti.

Rannassa veden pohja oli kerrankin kivinen/ hiekkainen, joten se lähes pakotti kulkijan uimaan. Useimmissa paikoissa rannat ovat niin soisia, että veteen astuessa uppoa mutaan vähintään nilkkaa myöten. Siinä pohjasta irronneessa mutavedessä peseytyessä voi sitten miettiä, oliko puhtaampi ennen vai jälkeen suorituksen. Nyt sitä ei tarvinnut miettiä, vaan sain ”suihkunraikkaana” nousta kirpeänviileästä vedestä.

Päivä 20: Pajulinnun peili ja variksenmarjat

Aamulla tuvassa aamupalaa nauttiessani, lennähti ikkunalaudalle pajulintu (tai sirittäjä tai hemppo tai joku muu niistä samannäköisistä). Se peilaili ikkunan edessä ja laittoi itseään edustuskuntoon. Minä olen täällä vapaa-aikaa viettämässä, mutta pajulinnulle tänäänkin on ihan normaali työpäivä. Ei muuta kuin sulat ojennukseen ja matoja nappaamaan, vaikkei kyseessä nyt ihan aikainen lintu enää ollutkaan.

Alkumatkan maasto oli superhelppokulkuista. Tasaista hietamaata, jossa ei juurikaan edes ollut varvikkoa. Joitain koivuja siellä täällä. Siihen jos vetäisi nurmimaton päälle, niin olisin golf-kentällä. Navigointikin oli helppoa, sillä kuljin Vaskojoen vartta pitkin. Lounasta valmistellessä huomasin reissun ensimmäiset kypsät variksenmarjat. Niitä oli siinä ihan runsaasti, joten ainakin pari kourallista jälkiruokamarjoja.

Lounaan jälkeen olikin aika sanoa Vaskojoelle heipat ja lähteä taas kompassisuunnalla muutaman nyppylän yli ja soiden välistä kohti Postijoenlatvaa. No, se ei sitten enää mennytkään ihan niin putkeen. En ymmärrä miten ihmeessä on mahdollista tehdä kompassissa erantokorjaus väärään suuntaan. Näköjään kuitenkin on. Sehän tarkoittaa sitä, että suunta on sen noin 20 astetta pielessä. Ja sen sijaan, että päätyisi toivottuun kohtaan, jossa on suota vain kapea soiro ja helppo ylitys, päätyykiin puolen maapallon kokoisen Nautajänkän laitaan.

No, pienen hämmästelyn ja ison kiroilun jälkeen virhe saatiin korjattua, ja lopulta Postijoenlatvan autiotupakin löytyi. Täälläkään ei ole kukaan muu vieraillut yli viikkoon. Tupa oli täysin kopio Vaskolompolon tuvasta. Sillä erotuksella, että tässä oli tuuletusräppänä. Päätin kokeilla, josko tuvassa nukkumisesta ei tulisi niin hikinen.

Päivä 21: Leipomispäivä

Tänään oli huilipäivä. Piti ihan muistella, milloin olisin ollut edellisen kerran kaksi yötä samassa paikassa. Se oli Pöyrisjärvellä 18 päivää sitten pakon sanelemana jalkavaivaa parannellessa. Oli jo ihan syytäkin vähän huilailla välillä.

Aamupäivällä pesin vähän pyykkejä, putsasin telttaa, siivosimpa tuvankin. Sitten alkoikin sataa, joten olikin luvassa sisäpäivä. Pari aika rapsakkaa kuuroa ukkosineen meni ylitse, ja niiden välissä sitten on sadellut ihan muuten vaan. Vaikka joka päivä viikon ajan on jossain välissä satanut, olen aina ollut joko jo teltassa tai tuvassa. Ainoastaan kaksi pientä sadekuuroa on sattunut kävelyn ajalle, ja niistäkin on nähnyt kuuron olevan lyhytkestoinen. Ei siis ole tarvinnut sadekamppeita alkaa kaivamaan, vaan jonkun puskan tai kuusen alla tovin odoteltuani olen päässyt kuivana jatkamaan matkaa. Täytyy kyllä myöntää, että alun kosteuksien jälkeen minulla on käynyt ihan jäätävän hyvä pulla noiden sateiden suhteen.

Pullasta puheenollen, tänään oli leipomispäivä. Alunperin suunnittelin paistavani pullat pihan nuotiopaikalla, mutta kaatosateessa se ei juuri houkuttanut. Päädyin siis tekemään korvapuusteja tuvan kaasuliedellä. Siinä sitten hämärässä tuvassa istuskelin kynttilänvalossa, kuuntelin ulkona jyrisevää ukkosta, söin tuoreita korvapuusteja ja palanpainikkeeksi höyryävää minttukaakaota. Ei varmaankaan tarvitse sen kummemmin selittää, että tunne oli aikalailla autuas. Ei haitannut, vaikka pullat vähän pohjasta paloivatkin. Eikä se, että taikinassa ei näköjään ollut lainkaan suolaa.

Illalla levitin kartat laverille, ja hahmottelin reittiä ja etappia seuraaville päiville. On kyllä melko paljon helpompaa tuo kartanluku tuvassa kuin teltassa. Huomenna sitten siirtyminen lähemmäs Lemmenjoen kulta-alueita (ja todennäköisesti myös lähemmäs muita ihmisiä).

Päivä 22: Musteja ja velmaa

Aloitin päivän laittamalla puumerkkini tuvan vieraskirjaan. Olin eilisiltana lueskellut muiden kulkijoiden käynneistä, ja kiinnittänyt huomion jännään pieneen yksityiskohtaan. Ja nyt kun sitä rupesi miettimään, niin sama kyllä toistuu kaikissa tuvissa ja kaikissa vieraskirjoissa. Nimittäin koirat. Tarkennettuna se, miten koirat mainitaan vieraskirjassa. Vähintäänkin mainitaan, että kyseessä on koira. ”Pertti ja Pyry-koira”. Se nyt on oikeastaan jopa selkeyden kannalta hyväkin selvennys. Mutta, miksi pitää mainita myös ikä, rotu ja sukupuoli? ”Jaakko ja Haukku, 3-vuotias suomenpystykorva uros”

Aloin leikkiä ajatuksella. Miltä näyttäisi, jos käänteisessä koirien maailmassa kirjassa lukisikin ”Pyry ja Pertti-ihminen”. Ja sitten vielä lisäisi sen piirretyn tassunjäljen tilalle puolihuolimattomasti sutaistun piirroksen Hanwagin vaelluskengän jäljestä. Kokoa 42. Tai jos vain lisäselvyyden vuoksi laittaisi molemmat ”Pertti-ihminen ja Pyry-koira” Ajatusleikki kuitenkin pysähtyi tuohon, sillä kuvittelepa mikä haloo nousisi, jos allekirjoittaisin vieraskirjaan ”Ulko-Vesa, 41-vuotias kaukasialainen ihmisuros”. Jännästi nuo koirista mainittavat kolme asiaa – ikä, sukupuoli ja rotu – ovat juuri ne samat kolme, joiden mukaan ihmisiä EI saa luokitella. Siitä saisi vain haukut.

Pääsin lopulta matkaankin. Positiivisesti ajateltuna tänään ei ollut ollenkaan niin kuuma eikä lainkaan niin paljon ötököitä. Oli vain paksu sumu. Tai oikeastaan, kuten viime reissullani säätilan ristin, velmaa. Kun tavallaan sataa, muttei kuitenkaan oikeastaan. Mutta on silti märempää kuin sumu. Ei ole erikseen vettä ja ilmaa, vaan niiden yhdistelmä – velma.

Eilisten rajujen sateiden ja ukkosten jäljiltä maa, ja etenkin suot, olivat märkiä. Ei siis aikaakaan, kun kengät sanoivat iloisesti lits-läts jokaisella askeleella. Illalla on siis tarjolla taas pitkään haudutettuja varpaita omassa liemessään. Nam. Iltapäivällä velma vaihtui ihan oikeaksi sateeksi, mutta siinä vaiheessa kaikki oli jo sen verran märkää valmiiksi, ettei se oikeastaan haitannut.

Kyllä huomasi, mikä vaikutus lepopäivällä oli. Vaikka matkalla oli pitkiä pätkiä märkiä ja raskaita soita, oli askel kevyt. Ja sateesta huolimatta ajatuskin oli kevyt. Rinkkakin tuntui tosi kevyeltä. Laitoin leirin lähelle kansallispuiston erämaaosan rajaa. Näin päättyi tämän etapin erämainen osuus, ja alkaa vielä pieni pätkä merkittyjä reittejä Lemmenjoen kultamaisemissa.

Päivä 23: Kirjasto ja lentokenttä

Päivän sää oli tänäänkin vaihteeksi harmaa. Välillä satoi, välillä oli vain sumua. Ja samaa vaihtelua koko päivän. Tänään oli kuitenkin kulkeminen kuivempaa, sillä suossa rämpiminen oli jäänyt erämaan puolelle. Tällä puolella kansallispuistoa oli polut. Kuitenkin kuin muistona aiemmilta päiviltä, kengissä lotisi vesi joka askeleella. Tiedättehän vaelluskengät ja niiden kuivumisnopeuden. Etenkin kosteassa teltassa.

Aamusta kuljin useamman kultakaivauksen vierestä. Koneet seisoivat paikoillaan ja tyhjät töllit häilyivät sumun seassa. Koneellisen kullankaivuun loppuminen 1.7 on saanut 50-luvulta asti jatkuneen kullan kuopsuttelun loppumaan. Ymmärrän kyllä luontoarvon ja niin poispäin, mutta tuo näky sai minut surulliseksi. Suuri osa kaivajista oli kuitenkin jo vanhoja ukkoja, jotka ovat eläneet ja työskennelleet erämaassa kovissa olosuhteissa jo pitkään. Kovia ukkoja. Olisiko voitu tehdä niin, että kaivausluvat olisivat henkilökohtaisia, eikä uusia lupia enää myönnettäisi. Näin vanhat parrat olisivat saaneet jatkaa sen suuren hipun etsimistä hamaan loppuun saakka.

Harmaa ja sumuinen keli ei sinänsä haitannut menoa. Oli kiva kulkea välillä taas polkuja pitkin, ja happirikas vähän viileämpi ilma siivitti menoa. Harmi tuo säätila oli sen puolesta, että Jäkäläpään huipulta ei nähnyt mitään. Vanhana lentokonesiivoojaana minua tietysti kiinnosti Jäkäläpään laen lentokenttä, mutta ilmeisesti se oli sumun vuoksi suljettu, sillä yhtään jumbojettiä ei näkynyt tai kuulunut.

Kirjasto oli sentään auki. Yksi Lemmenjoen kansallispuiston erikoisuuksista on Karhu-Korhosen kirjasto Jäkäläpään laella. Se on Suomen syrjäisin kirjasto, ja toimii kaivajien ylläpitämänä. Kirjasto perustettiin vuonna 2002 legendaarisen kullankaivajan Karhu-Korhosen 80-vuotislahjaksi. Näin sateisella kelillä kirjastorakennuksen toinen huone, lukusali, muuttui näppärästi ruokalaksi. Keittiössä touhusi minun lisäkseni myös espoolais-helsinkiläinen naiskaksikko, jotka olivat Lemmenjoen Kultakierrosta kiertämässä. Oli kiva taas pitkästä aikaa nähdä ihmisiä ja jutella niitä näitä. Edellisestä tapaamisesta olikin jo kuusi päivää aikaa.

Alkuperäisestä ajatuksestani poiketen en leiriytynytkään Mattit Ravadasin tuvan ympäristöön, vaan jatkoin vielä muutaman kilometrin matkan Ravadasniemeen. Kun kerran kulku tuntui mukavalta, niin kuljetaan sitten. Lisäksi ajattelin, että pelkkä telttailualue olisi varmasti rauhallisempi kuin tuvallinen Mattit Ravadas. Rajansa sosiaalisuudellakin.

Päivä 24: Hui, ihmisiä

Lähdin aamusta kulkemaan Kultareittiä pitkin muutaman kilometrin matkaa kohti Ravadasköngästä. Putous olikin kyllä kertakaikkisen vaikuttava näky. Kahdessa osassa pudotusta tulee noin 20m. Samaan aikaan Ravadaskönkäälle kanssani osui pari venelastillista muita ihmisiä. Pelastusliivillinen pataljoona täytti polut ja ylikulkusillat nopeasti. Siinä sitten jonoteltiin vuoroja, jotta pääsi ottamaan hyvän kuvan putouksesta. Pitkään yksin olleelle kulkijalle tungos ei ollut mieleen, joten hetken putouksen pauhun ihastelun jälkeen jatkoin matkaa.

Reitti kulki nyt Lemmenjoen vartta alajuoksulle päin. Polku oli pääsääntöisesti helppokulkuista ja maisemat joelle ja pikkujärville olivat ajoittain henkeäsalpaavan kauniita. Taaksepäin vilkaistessa taivaanrantaa tavoitteli alueen korkein tunturi, Morgam-Viipus.

Polulla ei onneksi ollut ruuhkaa, joten jonotusnumeroita ei tarvinnut ottaa. Sain siis nauttia kauniiden maisemien lisäksi myös luonnon rauhasta. Ja kevyestä rinkasta. Ja jo lähes kuivista kengistä. Härkäkoskella on venelossi, ja hyödynsinkin sen joen ylityksessä. Jatkoin loppumatkan Sotkajärvelle lähes pysähtymättä, sillä halusin hyödyntää aurinkoisen ja kuivan sään suoman teltan ja makuupussin kuivattelumahdollisuuden.

Opiskelukaverini Jari oli tekemässä näyttöä samoissa maisemissa ja olimmekin sopineet, että josa vain aikataulut natsaavat niin tavataan Sotkajärvellä. Noin tunti oman leiriytymisen jälkeen kuulinkin tutun äänen. Olipa kyllä hienoa nähdä ystävää! Ja vielä hienompaa, että näkeminen tapahtui omassa uudessa kodissani – maastossa. Vähän niinkuin tupaantulijaiset. Istuskelimme pitkään iltaan laavulla tulistelemassa.

Päivät 25 ja 26: Huoltoa ja karaokea

Sotkajärveltä ei ole kuin reipas viisi kilometriä Njurkulahteen ja Lemmenjoen Lumoon, joten olin jo hyvissä ajoin päivän etapin talsinut. Hetken odottelun jälkeen sain avaimet luksusasuntooni. No, oikeastaan se kyllä oli noin 2,5m x 3m kokoinen askeettinen pikkumökki, mutta tuntui luksukselta. Edessä olisi lähes kahden vuorokauden mittainen huolto- ja lepotauko.

Pyykin pesun ja teltan putsauksen jälkeen köllähdin hetkeksi sängylle pötköttämään ja summailemaan tähän astista seikkailua. Kilometrejä on tähän mennessä kertynyt mittariin aikalailla tasan 290. Tämä on siis jo nyt sekä päivissä että matkassa mitattuna pisin vaellukseni koskaan. Ja nyt ollaan vasta ihan alkutaipaleella.

Päässäni ajatukset ovat vähitellen asettuneet sellaiseen järjestykseen, etten oikeastaan ajattele edessä olevien kuukausien tai kilometrien määrää. Tapahtumat etenevät kuitenkin vain yhden päivän kerrallaan, joten tulevan turha miettiminen olisi hyödytöntä. Jotenkin en enää edes miellä tätä vaellukseksi. Se on vain tämänhetkistä elämää. Normaaliarkea. Kun muut ottavat aamulla salkkunsa ja lähtevät töihin, minä pakkaan rinkan ja lähden kävelemään. Ja kun muut palaavat töistä, minä pystytän teltan ja olen taas kotona. Tämän vuoden ajan teltta on kotini ja tunturit takapihani. Harvalla on yhtä upea piha. Pitäisiköhän ilmoittautua Suomen kaunein piha -ohjelmaan?

Alunperin ajattelin, että huoltopaikoilta voisi olla hankalaa saada mieli käännettyä kohti tulevaa. Ainakin tähän mennessä ajatus on osoittautunut vääräksi. Nytkin odotan jo innolla seuraavaa pätkää, joka on taas ihan erilainen kuin aiemmat. Noin sadan kilometrin poluton taival Muotkan erämaan halki Karigasniemelle. Camping-alueen tarjoamat suihku ja lepo ovat toki tärkeitä, mutta mieli haluaa jo kohti seuraavaa ”työpäivää”.

Lepopäivä osui viikonlopulle. Tällä kertaa se tarkoitti myös karaoke-iltaa alueen ravintolassa. Jostain ihmeellisestä syystä ei tehnyt mieli osallistua. Kävin hetken katselemassa menoa ja juomassa sivistyneesti yhden oluen, ja palasin sitten mökin rauhaan ja puhtaisiin lakanoihin.