Seison mökin kuistilla tuijottaen säkkipimeää yötä, ja pidän itseäni hulluna, oikeastaan umpihulluna. Tarkoitukseni on lähteä hetken kuluttua hiihtämään kohti Koukkutunturia ja ottaa uusi vuosi ja sen mukanaan tuomat ilot ja surut vastaan tunturin laelta käsin. Hiihtämään tuohon samaiseen säkkipimeään yöhön, joka levittäytyy ympärilleni niin mustana, etten erota edes muutaman metrin päässä jokirannassa olevaa katajaa, vaikka kuinka yritän siristellä silmiäni. Kuuntelen, miten kauempana joen toisella rannalla kuuset huokailevat tuulen tuivertaessa niiden latvuksia ikään kuin pyytäen tuulta hellittämään otteensa ja antamaan olla rauhassa. Tuonneko pitäisi lähteä? Epävarmuus ja hiukan pelkokin valtaavat mielen. Hullua, umpihullua.

Mielikuvissani olin ajatellut kirkasta kuutamoa, tähtitaivasta ja revontulien räiskettä. Se unelma on kuitenkin tällä hetkellä yhtä kaukana todellisuudesta kuin Lappi on Helsingistä. Mukavuudenhalu tulvahtaa mieleeni ja huomaan ajattelevani, ettei vuoden vaihtuminen mökin lämmössä olisikaan huono ajatus. Tunturissa tuulee kuitenkin vielä enemmän ja aiemmin Uura-aavan poikki tekemäni latu on jo ajat sitten mennyt umpeen pöllyävästä irtolumesta. Mahtaakohan hankikaan enää kantaa? Vähän väsyttääkin.

Räpsäytän otsalamppuni päälle ja ajatukseni muuttuvat yhtä nopeasti kuin otsaltani sinkoilevat valonsäteet täyttävät lähiympäristön. Näen taas missä olen, ja minne olen menossa. Jokirannan katajakin erottuu selkeästi. Näen, mistä kohtaa joen voi ylittää kastelematta suksiaan tai pahimmassa tapauksessa itseään. En edelleenkään näe, kuinka kovaa tunturissa tuulee tai paljonko lunta on suolle kertynyt. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tiedän missä olen nyt ja mistä kohtaa pääsee eteenpäin. Tuulet ja lumet selviävät aikanaan suonreunassa ja tunturin juurella. Enkä pidäkään itseäni hulluna, ainakaan umpihulluna.

Astun sisään mökkiin ja olen aistivinani isässä samanlaisia ajatuksia mukavuudenhalusta, mökin lämmöstä ja retken hulluudesta. Eväitä tehdessä ja reppuja pakkaillessa alkaa kuitenkin seikkailunhalu vallata tilaa mielissämme. Vaikka maasto on tuttua ja reittikin etukäteen varmistettu, tunnen vahvaa erämiehisyyttä, ikään kuin olisin suurempikin seikkailija.

Viimeisetkin epäilyksen rippeet jäävät jokirannan katajan juurelle ja suuntaamme suksien kärjet kohti metsää. Otsalamput luovat kelmeän valon harvaan metsään. Muutama valonsäde kimmahtaa takaisin huurteisesta puun oksasta. Niiden luoma tuike näyttää kuin tähtitaivas olisi laskeutunut keskelle metsää. Missään ei näy ristinsieluakaan ja tuulen huminakin on hetkeksi tauonnut. Itsetehty latu kiemurtelee hiljalleen kohti Uuraojan ylittävää kelkkasiltaa, väistellen kantoja, kaatuneita puita ja kuusen näreitä. Huomaan ajattelevani, miten tämän rauhan tai edes näkymän voisi jotenkin saada tallennettua, mutta totean nopeasti tehtävän mahdottomaksi. Tätä hetkeä ja retkeä ei voi muille kuvailla. Se elää ja kuolee samaa tahtia kuin valokeila siirtyy näreestä seuraavaan jättäen taas hetkeä aikaisemmin valossa kylpeneen kannon takaisin pimeyteen. Ymmärrän, miten konkreettisesti sanonta ”on vain tässä ja nyt” pitääkään täällä paikkansa. Saavumme sillalle ja jatkamme kelkkajälkeä itään.

Uura-aapa on suuri suo mökin ja tunturin välissä. Valtaosin se on puutonta rimpeä ja kesällä läpipääsemätön. Talvisaikaan suon poikki hiihtäminen kuitenkin lyhentää matkaa kilometritolkulla. Huoleni ladun umpeutumisesta osoittautuu turhaksi, sillä lampun valossa pienetkin painautumat näkyvät varjoina ja erottuvat paremmin kuin päivällä. Välillä lunta on kinostunut sen verran, että joudun pysähtymään ja etsimään katseella missä näkyisi seuraava merkki siitä, että suunta on oikea. Sellainen näkyykin aina pienen tihrustelun jälkeen ja mieleni rauhoittuu.

Ajatukseni poukkoilevat, enkä edes yritä kontrolloida niitä. Ei ole mitään tarvetta. Näin suurella suolla on hyvin tilaa kaikenkokoisille ajatuksille kiitää vapaana. Ne viilettävät pitkin suota, piipahtavat hetken aikaa mielessäni ja jatkavat taas matkaansa. Onpas outo tunne, kun maailmani on vain otsalampun valon kokoinen. Missäköhän kohtaa ollaan nyt menossa? Jännän näköinen käppyrämänty. Tulikohan kahvitermos pakattua mukaan? Välillä joku ajatus poistuu mielestäni suun kautta ja vaihdan muutaman sanan takana hiihtävän isän kanssa, mutta valtaosin olemme yhtä hiljaa kuin meitä ympäröivä pakkasyö.

Yksi ajatus takertuu mieleeni muita pidemmäksi aikaa. Mietin, että tässä on mukavampi olla kuin mökillä kamiinan lämmössä. Lähtemättä jättäminen ei siis olisikaan oikeasti ollut mukavuudenhalua, vaan epävarman tulevaisuuden aiheuttamaa pelkoa. Kuinkakohan paljon huikeita kokemuksia onkaan jäänyt vuosien varrella kokematta, kun on antanut tuon mukavuudenhaluksi naamioituneen pelon voittaa seikkailunhalun ja uteliaisuuden? Päätän muistaa tämän ajatuksen.

Suo jää vähitellen taakse ja aloitamme nousun tunturiin Mummonmäeltä. Paikka on saanut nimensä siitä, että äiti vuosia aikaisemmin kerran tuuskahti siinä nurin. Joskus paikkaa kutsutaan myös Mummonkaatopaikaksi, mutta vain silloin kun äiti ei ole kuulemassa. Hymyilen mielessäni ihmismielen pakonomaiselle tarpeelle nimetä, lokeroida ja mitata kaikkea, vaikkei siitä olisikaan mitään hyötyä kenellekään. Kipuamme rinnettä tietoisen hitaasti välttääksemme tai ainakin vähentääksemme hikoilua.
– ”Hyvinkö sujuu?”
– ”Hyvin sujuu”
Sanoja, joiden ei ole edes tarkoitus toimia keskustelunavauksina. Sanoja, jotka muistuttavat, että hiljaisuudesta huolimatta olemme tällä matkalla yhdessä, jakamassa tämän kokemuksen, isä ja poika.

Pidämme hiukan pidemmän tauon puurajalla ennen lopun jyrkempää osuutta puuttomalle laelle. Nuotion lämpö, liekkien loimotus ja kupillinen kuumaa keittoa palauttavat nopeasti ne voimat, jotka ovat varisseet matkan varrella hankiin ja mäkiin. Levänneenä ja täynnä intoa jatkamme kipuamista. Tuuli ja pakkanen ovat kovettaneet jyrkän rinteen, mutta päälle on satanut juuri sen verran irtolunta ettei suksi lipsu jäisellä rinteellä. Hitaasta vauhdista huolimatta hiki alkaa nousta pintaan ja avonaisella laella vapaana juoksemaan pääsevä tuuli saa silmäni vuotamaan. Kiittelen mielessäni rinkassa olevia paksuja rukkasia ja toppatakkia.

Ajatukseni katkeavat kuin kanan lento. Tai oikeastaan ne katkaisee riekko, joka pelmahtaa lentoon hangesta siivet suksieni kärkiä viistäen. Säikähdän vähintään yhtä paljon kuin lintu minua. Säikähdän niin, että meinaan paskoa housuun. Vilkaistuani kuoppaan, josta riekko hetkeä aikaisemmin oli aloittanut pakomatkansa ja huomattuani kuopan pohjalla olevat kikkareet, ajattelen ylpeänä että minä sentään pystyin pidättämään. Lintupolo tosin taisi olla tarpeillaan jo ennen säikähdystä. Eläimille tämä on koti, me ihmiset vain vierailulla, ja minä onnistuin juuri häiritsemään isäntäväen vessarauhaa. Naurahdan ajatukselle. Tunturin laki näkyy jo.

Tunturikoivu tarjoaa hyvän suojan tuulelta. Kesällä tuuli ei edes hidastaisi vauhtiaan törmätessään tuohon piskuiseen risuun. Talven tullessa sen harvoille oksille on kuitenkin vähitellen kertynyt lunta muuttaen sen lopulta yhdeksi isoksi lumiköntiksi, jonka suojissa kahden matkalaisen on hyvä levähtää ja ottaa vastaan uusi vuosi. Kupillinen kahvia tuntuu täällä juhlavammalta kuin hienoinkaan samppanja, kupista hiljalleen nouseva höyry vain sopii tunnelmaan paremmin kuin lasissa iloisesti leikkivät kuplat. Katselen ympärilleni toivoen näkeväni Savukoskelta tai Saariselältä ammuttavia raketteja, mutta mitään ei näy. On liian pilvistä, tai sitten on niin pimeää, ettei näe edes valoa. Tunne on sanoinkuvaamaton, suloinen sekamelska onnistumisen iloa, itsensävoittamisen riemua, luonnon rauhaa. Tunteet viuhuvat päässäni tunturituulen lailla, mutta mieleni on tyyni kuin lumisen koivun meille tarjoama suoja.
– ”Hyvää uutta vuotta, isä”
– ”Hyvää uutta vuotta”

Laskeutuminen tunturista alkaa jäistä rinnettä pitkin auraamalla. Lampun valossa on hankala nähdä, kuinka jyrkkä rinne missäkin kohtaa on, joten vauhti ei päätä huimaa. Siitä huolimatta toinen sukseni haukkaa kiinni irtolumeen ja sukset, joiden oli tarkoitus pysyä A-kirjaimen muodossa, ovat silmänräpäyksessä X-asennossa ja A:n poikkiviivana ollut hiihtäjä turvallaan lumessa. Siinä varusteita ja itsetuntoa keräillessä vilkaisen takaviistoon ja näen raketin. Se on pieni, vain muutama punainen ja vihreä valopallo. Olisikohan Nivalta ammuttu vai jostain mökistä alempana Värriötä? Eipä olisi tuohon suuntaan tullut katsottua ilman kaatumista. Joskus pitää kaatua nähdäkseen raketin. Päätän muistaa myös tuon ajatuksen.

Puurajalla mäki loivenee, mutta jarruttaminen vaikeutuu. Moottorikelkan telan painama jälki on niin kapea, ettei auraaminen enää onnistu, joten on otettava uudet taktiikat käyttöön. Painamalla monojen kyljet kelkkauran jäistä reunaa vasten saa vauhtia melko hyvin hidastettua, mutta sitäkin tehokkaampi tapa on hankijarru; laskea ulos urasta ja antaa polviamyöten upottavan hangen tehdä tehtävänsä. Mummonmäessä sukseni tarttuu näreeseen ja olen taas rähmälläni hangessa, tällä kertaa kirjaimena on V. Onneksi mäki loppuu ennen kuin ehdin tutustua loppuihin aakkosiin. Umpihangessa pystyyn nouseminen tuottaa melkoisia ongelmia, mutta ajattelen ettei ole kauhea häpeä jos minulla menee siihen muutama minuutti, jollainhan meni aikoinaan ylösnousemiseen kokonaista kolme päivää. Huikkaan ajatuksen muutaman metrin päässä hankijarru pohjassa laskevalle isälle ja nauramme ääneen, mikä puolestaan hankaloittaa jaloille pääsemistä entisestään. Mahdamme olla koominen näky, kaksi matkaajaa pimeässä metsässä, toinen polvia myöten lumessa, toinen lähes kokonaan hangen alla.

Lopulta mäki tasoittuu suoksi ja nauru tasoittuu taas hiljaisuudeksi. Sukset kulkevat lähes äänettömästi pehmeässä lumessa. Ajattelen että olemme kuin kaksi petoeläintä, jotka hitaasti ja hiljaisesti lähestyvät saalistaan, kaksi hiukan kömpelöä petoa tosin. Väsymys on tipotiessään ja tuntuu, että matkaa voisi jatkaa loputtomiin. Vähän jopa harmittaa, että kohta ollaan perillä. Suksen kärki suhahtaa eteenpäin, liukuu hetken ja pysähtyy antaakseen vuoron toiselle sukselle. Suhaus kerrallaan suo vaihtuu metsäksi, metsä joeksi ja joki mökiksi.

Käperryn makuupussin lämpöön ja kuuntelen hetken palavien halkojen rauhoittavaa ritinää kamiinassa. Sielu on saanut levätä koko illan, nyt on aika suoda lepo myös ruumiille. Tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi, ajattelen, ja nukahdan.

 

Vastaa