Päivä 15 Fiellun putous-Gamajotnsuohpasaja (14,9km)
Aamuyöstä heräsin jo tutuksi tulleeseen ropinaan. Voihan hanuri. Teltta oli aika hiekkaisella paikalla, joten nousin sen verran ylös, että levitin puolihuolimattomasti laavukangasta absidiin ja nostin rinkan sen päälle, jos kosteutta sattuisi helmojen alta valumaan. Samalla mietin, että joku vähemmän laiska tai parempi meteorologi olisi saattanut illalla hyödyntää Metsähallituksen tarjoamia teltan aluslavoja. Näitä mietin, ja jatkoin unia.
Jatkoin unia aika pitkään, koska aamulla sade oli edelleen rankkaa eikä tuntunut millään hellittävän. Yllätyin melkoisesti, kun lopulta raotin silmiäni ja katsahdin absidiin. Siellä kattila ja puurokulho keikkuivat iloisesti laineilla, jotka liikkeeni teltassa aiheuttivat. Tulva. Vettä oli reippaasti myös sisäteltan alla, mutta painoni tietenkin puristi suuren osan siitä absidin puolelle, jossa veden korkeus oli jo lähemmäs 10 senttiä. Voin vilpittömästi vakuuttaa, että olen joskus kokenut mukavampiakin aamuherätyksiä.
Tajusin, että on vain ajan kysymys, ennen kuin senhetkinen kauhun tasapaino murtuu, ja vesi tulee jostain myös sisätelttaan, joko läpi tai yli. Keräilin siis ripeästi kamppeet, motivaation ja itsetunnon rippeet ja roudasin tavarat kammiin suojaan. Kammissa oli jo vanhempi herrasmies koiransa kanssa ja kaksi nuorempaa neitoa. Sateelta suojassa kaikki. Päätin syödä aamupalan ensin ja lähteä vasta täydellä vatsalla ”sukeltamaan” telttaa lätäköstä. Oli haasteellista saada sisäteltta irrotettua kastelematta, sillä pohjahan makasi syvässä lätäkössä. Onnistuin siinä kuitenkin kohtuullisesti, lopputuloksen näkee sitten illalla.
Aamu oli siis kaukana täydellisestä idyllistä. Auringonpaisteen ja kuralätäkön välinen ero on suuri. Mutta kuitenkin, mikä tärkeintä, aamupuuron kanssa oli tuoreita mustikoita!
Aamusähläilyn jälkeen kello oli jo puoli yksitoista, joten päätin siirtää startin vasta lounaan jälkeen. Lounastauko sateessa ei tänään jostain syystä houkutellut lainkaan. Siinä samalla ohimennen taisi tulla tehtyä myös päätös siitä, että saapuisin Kenesjärvelle vasta kolmen päivän päästä.
Heti Fiellulta lähdettyäni vastaan tuli mies. Muutama sana vaihdettuamme kävi ilmi, että hän oli aikamoisella maraton-matkalla, Nellimistä-Kilpisjärvelle. Matkaa noin 800km ja aikaa pari kuukautta. Aika hurja. Tajusin, että hei, minähän tiedänkin tämän tyypin. Jussi Pusa. Olin juuri ennen omaa starttiani lukenut ja ihastellut hänen matkasuunnitelmaansa. (Kannattaa muuten tutustua hänenkin blogiinsa, mielenkiintoista luettavaa). Jälleen osoitus maailman pienuudesta.
Juuri ennen laskeutumista kanjoniin ja Roajjasjärvelle oli todella jännän näköinen paikka, jotenkin epätodellinen. Pieni hiekkarantainen lampi ja heti lammen takana jyrkkä lasku alas kanjoniin. Tuli mieleen kuvat jostain etelän lomakohteen hotellista, jossa katolla oleva uima-allas näyttää jatkuvan merenä.
Sade vaihteli tihkun ja kaadon välillä, taukosipa välillä kokonaankin. Ainakin Roajjasjärvelle saapuessani oli hetken poutaa. Kanjonin seinämien nousut ja laskut olivat rankkoja, mutta niitä oli ainakin tähän asti ollut harvassa; Fiellulla noustiin ylös ja vasta nyt palattiin takaisin alas. Fiellulla tapaamani tytöt olivat myös Roajjasjärvellä. Olivat pitäneet lounastaukoa ja nyt lähdössä jatkamaan eteenpäin. Läpsystä vaihto.
Jatkoin itsekin matkaa hetken huilattuani. Maasto oli kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa. Ja märkää. Huomasi kyllä, että viime päivinä oli satanut. Kevojoki ylittyi pariinkin kertaan kahlaamoissa. Vettä oli sen verran, ettei ihan kalsarit kastuneet.
Perillä Gamajotnsuohpasajan kodalla oli puoli kuuden aikoihin. Ja kyllä, paikan nimi on oikeasti Gamajotnsuohpasaja! Kota sijaitsi upean suolammen rannalla. Aiemmin tapaamani tytöt, Salla ja Liisa, olivat juuri saapuneet ja olivat kodan kamiinaa sytyttelemässä. Juteltiin ja naurettiin samalla kun ruoat valmistuivat.
Sade lakkasi joksikin aikaa ja taivas alkoi kirkastua. Päätin joka tapauksessa, säästä riippumatta, korjata eilisen teltanpystytyslaiskuuteni ja nukkua teltassa. Tällä kertaa kuivassa. Hyvä telttapaikka olisi löytynyt muutenkin, mutta päätin kokeilla teltan pystyttämistä aluslavojen päälle ihan uteliaisuudesta.
Päivä 16 Gamajotnsuohpasaja-Buvrrasjärvi (13,6km)
Aamusta taas sateli, mutta silti oli kaikin puolin eilistä kuivempaa. Erityisesti alapuolin. Päätin tehdä samoin kuin eilen ja lähteä liikkeelle vasta lounaan jälkeen. Nyt kun ei todellakaan ollut kiire mihinkään. Kenesjärvelle oli matkaa noin 20km ja aikaa kaksi päivää.
Salla ja Liisa lähtivät puoli yhdentoista hujakoilla ja itse jäin kokkailemaan lounasta. Heillä oli suunnitelma mennä yhtä telttapaikkaa pidemmälle, kuin mihin itse olin ajatellut jäädä, joten tuskin siis enää törmättäisiin. Kodalta lähtiessäni lakaisin vielä lattian. Tytöt olivat tehneet ison kasan kiehisiä. Näin ne perinteiset roolit nykypäivänä muuttuvat =). No, kelpaa ainakin seuraavan tulijan tulla ja olla.
Lähtiessä oli outo tunnelma. Ei edes harmittanut, vaikka tiesi että tulee taas kastumaan. Eikä seuraavassa paikassa olisi kotaa tai kammia, jossa saisi kuivateltua. Tuntui jollain tapaa kuin olisi loppusuoralla. Todellisuudessahan olin vain tämän etapin loppusuoralla ja matkaa autolle vielä pitkälti toista sataa kilometriä.
Mietin siinä, että onkohan nyt vaikea löytää vielä motivaatiota ja intoa viimeiselle pätkälle Utsjoelta Sevettijärvelle, vai onko lähtö hankalaa. Tähän asti uudelle taipaleelle lähteminen on ollut helppoa ja liikkeelle on lähdetty täynnä intoa ja energiaa.
Päivän sana oli tänään märkyys. Alkuun oli pientä tihkusadetta ja sumua, mutta tihku muuttui nopeasti ihan sateeksi, ja sitä jatkuikin sitten koko päivän taukoamatta.
Sumu se onkin silmälasien pahin vihollinen. Ei paljon auta sadetakin huppu tai muut vippaskonstit, sumu tulee silti ja tarrautuu kiinni näkökykimien lasiseen pintaan kuin kärpänen siirappiin. Joskus käy niinkin, että ”ulkona” on ollut jo pitkää selkeää, mutta sitä ei rillit huurussa kulkeva matkalainen ole vain huomannut. Usein onkin parasta ottaa lasit pois päästä, ja käyttää sauvoja sokeankeppinä maaston tunnusteluun. Pitänee kotiin päästyäni selvittää, mistä JVG hankkii omat lasinsa, ne sellaiset, joissa ei pleksit ihan pienestä huurru.
Muutaman tunnin taivallettuani kengät sanoivat lits-läts, kosteus oli vaihtunut likomärkyyteen. Samalla, pikaisen inventaarion jälkeen, totesin, että kalsarit olivat ainoa kuiva pukine päälläni. Tuota kalsareiden voitonriemua jatkui pitkään, kunnes lopulta viimeisessä kahlaamossa Kevojoki murskasi unelman kuivasta vaateparresta. Murskaavalta tuntui kylmän jokiveden yllättävä ensikosketus myös kalsareiden sisäpuolella, mutta ei siitä sen enempää.
Olen useampaan otteeseen tässä matkan varrella pohtinut, sitä että oikeastaan vaellukseen liittyvät hetkelliset huonot fiilikset ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Ne tuovat perspektiiviä. Monesti vaelluskertomuksista syntyy hiukan virheellinen kuva lukijalle. Onnistuneen reissun jäljiltä kertomukset painottuvat luonnollisesti hienoihin maisemiin, komeisiin valokuviin ja mahtaviin kokemuksiin. Todellisuudessa lähes jokaisella reissulla on myös sadetta, väsymystä, kylmää ja nälkää. Olennaista on se, miten niihin suhtautuu.
Asioita arvostaa eniten silloin, kun niistä on puute. Silloin ei ole itsestäänselvyyksiä. Yritän itse ihan tietoisesti ajatella kenkkumaisen sään ja fiiliksen mahdollisuutena kokea suurempaa nautintoa myöhemmin. Ruoka maistuu parhaalta, kun on nälkä. Lepo tuntuu parhaalta, kun on väsynyt. Pouta tuntuu parhaalta, kun on satanut. Lämpö tuntuu parhaalta, kun on kylmä.
Tänään teltassa, puhtaat kuivat vaatteet yllä, jalat makuupussin lämmössä, kuuma kermainen possupata edessä ja melkoisen väsyneenä nuo kaikki edellämainitut toteutuivat yhtä aikaa. Minulla oli kaikki, vaikkei oikeastaan ollut juuri mitään. Tuollaisina hetkinä sitä jotenkin pystyy kiinnittymään siihen yhteen hetkeen. Ei ole enää äskeistä märkää taivallusta eikä ole vielä kosteaa herätystä huomenna. On vain nyt. On vain minä ja suoja ja lämpö ja ruoka ja lepo. On vain hyvä.
Päivä 17 Buvrrasjärvi-Kenesjärvi (-Utsjoki)
Herääminen oli vähintäänkin hidas. Kiirettä ei tosiaankaan ollut, sillä Kenesjärvelle oli kuutisen kilometriä matkaa ja sieltä bussi Utsjoelle lähtisi vasta iltapäivällä. Oli aika leppoisa tunnelma vain tappaa aikaa sateen ropistessa teltan kattoon. En tehnyt mitään, enkä kai edes ajatellut mitään. Lähdin lopulta puolenpäivän aikoihin liikkeelle tarkoituksenani kulkea hitaasti ja rauhassa.
Aloin selvästikin lähestyä sivistystä. Näin nimittäin hiukan ennen Kenesjärvelle saapumistani läjän hirven papanoita, ja läjän vieressä vessapaperia.
Saavuin Kenesjärvelle noin puoli tuntia ennen bussin lähtöä ja jäin seisoskelemaan Kevon kanjonin infotaulun katoksen alle sateelta suojaan. Katselin tien toisella puolella näkyvää Kenestupaa, jossa vietin viimeisen yön ennen vaelluksen alkamista noin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Tuntui, että aikaa oli mennyt ikuisuus. Siinä odotellessa putkahtivat Salla ja Liisakin metsästä. He siirtyivät Kenestuvalle kuivattelemaan ja kotimatkaa odottamaan. Ja minä siirryin tien toiselle puolelle sateeseen bussia odottelemaan. Utsjoella postissa odotteli jo täydennyspaketti viimeistä etappia varten ja mökkikin oli varattuna camping-alueelta. Oli siis odotusta ilmassa. Veden lisäksi.
Nyt liftauksen onnnistumisprosenttini on 150. Olen saanut kahdella liftauksella kolme kyytiä! Pysäkillä seistessäni (siinä kohtaa bussi oli jo 25min myöhässä) Kevon reitin parkkipaikalle pysähtyi auto, noin nelikymppinen nainen äitinsä kanssa. He katselivat infotaulua hetken, minkä jälkeen nainen yhtäkkiä huikkasi minulle: ”Mihin oot matkalla?”. ”Utsjoelle”. ”No sinnehän mekin, hyppää kyytiin”. Sain siis peukalokyydin ilman peukaloa. Iso peukku kaikille kolmelle tämän vaelluksen kyydintarjoajalle!
Hain paketin (ja pari kylmää olutta) kaupalta ja suuntasin muutaman sadan metrin päässä olevalle camping-alueelle. Jännä muuten, ettei näillä kylissä ja kaupoissa käynneillä tullut mieleenkään, että ostaisi jotain herkkuruokaa tai söisi grillillä tms. Ajattelin kai, että sen jälkeen olisi hankalampaa taas ”tyytyä” pussiruokiin.
Pyykkäsin WC-tilojen lavuaarissa. Ette usko, miten valtavan määrän likaa voi yksi sukkapari imeä itseensä. Huljuttelin ja puristelin niitä lähes 5min lämpimässä vedessä. Ja edelleen kuivaksi kierrettäessä vesi näytti enemmän suolta kuin lähteeltä. Vaan huomennapa olisi laittaa jalkaan aivan upouudet, täydennyspaketin mukana tulleet sukat. Siinäkin pieni nautinto, johon ei tule arjessa huomiota kiinnitettyä. Puhtaat sukat.
Keittopaikalla juttelin hetken kiinalais-ranskalaisen miehen kanssa sen muutaman sanan, mikä nyt ylipäänsä oli mahdollista. Monet tietävät, kuinka huonosti kiinalaiset ääntävät englantia, ja myös miten se sujuu ranskalaisilta. Näiden yhdistelmä ei enää ole tästä maailmasta.
Levittelin tavarat kuivumaan mökkiin ja sen ulkopuolelle. Hämmästelin sitä, että teltassa mahdun asumaan ihan hyvin, mutta neljän hengen mökissä meinaa tulla ahdasta.
Huomenna odottaa sitten lähtö viimeiselle noin 100km etapille Mieraslompolosta Kaldoaivin läpi takaisin Sevettijärvelle.