Päivä 349: Bussiajelua

Vaelluksen toiseksi viimeinen etappi käynnistyi bussilla ja pienellä kiertoajelulla Kuusamon metropoliin. Onneksi yhteydet toimivat sen verran jouhevasti, että olin jo puolilta päivin takaisin Rukalla Matkahuollosta noudettu ruokapaketti rinkkaan pakattuna. Ja paluupostilla sain mukanani tähän asti keikkuneet saappaatkin saateltua etelänmatkalle. Eli logistinen ongelma paketin kanssa sai onnellisen päätöksen, ja pääsin jatkamaan matkaa rinkka täynnä eväitä. On keskimäärin kivempi vaeltaa, kun on ruokaa.

Rukan päässä hiukan etsiskelin oikeita polkuja. Niitä kun menee siellä ristiin rastiin, niin tarkkana saa olla, ettei lähde väärää uraa seuraamaan. No, muutaman ketunlenkin jälkeen pääsin halutuille jäljille ja matka Riisitunturin kautta Posiolle pääsi käyntiin.

Hiukan myöhäisemmästä startista johtuen päivämatka jäi tänään aika lyhyeksi, tavallaan vain siirryin pois urbaanista ympäristöstä takaisin metsän puolelle. Leiripaikaksi valikoitui Hakojärven ranta, jonka vastarannalla näkyi komeasti kohoava Konttainen.

Tänään oli oikeastaan ensimmäistä kertaa hyttysistä kiusaa ihan kävellessäkin. Eräältä suolta niitä tarttui mukaan, ja ne sitten loppumatkan seurailivat minua ja yrittivät päästä herkuttelemaan. Kerran huomasin kolmen pikkupirulaisen hengailevan paitani hihassa. Yhdellä kämmenen lätkäisyllä koko kolmikko kuitenkin siirtyi autuaammille verenimentämaille, ja tuulettelin hetken ajan tätä suuren taistelun voittoa. Vaan ennenaikaista oli tuuletus. Siitä kertoi kolme pientä veriläiskää vihreän merinopaidan hihassa.

Kameran muistikortti ilmeisesti tänään kärsi dementiasta, sillä sen muistista osa kuvista oli pyyhkiytynyt kokonaan pois. Toivottavasti tämä oli vain tilapäinen muistikatkos, eikä merkki vakavammasta sairaudesta.

Päivä 350: Yllätysvieraita

Olin Rukalla siististi sisätiloissa, ja siis myös itselleni turhan kuumissa sisälämpötiloissa, nukkunut kaikki kolme yötä huonosti, joten nyt uni maistui. Heräsin aamuseitsemältä ja kävin vessassa. Päätin vielä hetken jatkaa unia, ja nousinkin sitten heti perään kymmeneltä, reilun 14 tunnin unien päätteeksi. Hyvä on kuitata velat heti pois.

Koko päivän sateli. Välillä vain tihuttamalla, mutta tulipa muutama ihan kunnon sadekuurokin. Sadekuuro ja lumisokeus on tuttuja vaeltajalle, mutta mitään mykkää en ole reissulla tavannut. Ja sitten välillä paistoi aurinkokin. Hyvin siis pysyi kosteustasapaino yllä, kun kuorivaatteiden ulkopuolella oli sopivasti vettä ja sisäpuolella hikeä.

Päivän reitti kulki ihan alkua lukuunottamatta koko päivän tien viertä pitkin. Hiukan tylsää, mutta ei se oikeastaan haitannut. Kitkan kylän kohdilla pistin ulkoteltan pystyyn lounasravintolani katteeksi. Mukavampi on taukoilla kuivana ja tuulensuojassa tällaisena päivänä. Telttakangas kiinnosti näköjään myös etanoita, joita useampikin kiipesi moista ihmettä katselemaan. Yritin vanhan lorun mukaisesti kysellä, että onko huomenna pouta. Sarvet pysyivät piilossa, joten joko ne eivät ymmärtäneet kysymystä tai sitten huomennakin sataa.

Illemmalla tuuli yltyi puuskissa todella koviksi ja sadettakin tuli tasaisin väliajoin. Oli juuri siirtymässä unten maille, kun teltan ulkopuolelta kuului kysmys: ”jokos täällä nukutaan?” Siinä puoliunessa en heti osannut yhdistää ääntä henkilöön, ja mietin olenko leiriytynyt jotenkin huonoon paikkaan, ja nyt joku paikallinen tuli siitä valittamaan. Lopulta kuitenkin aivot heräsivät sen verran, että tunnistin äänen. Eräsopasopiskeluystäväni Outihan se selvästi oli. Hän oli miehensä Riston kanssa menossa Lemmenjoelle vaeltamaan, ja päättivät poiketa blogin liveseurannan antamien koordinaattien perusteella tulla moikkaamaan. Olipa todella hauska yllätys. Enpä olisi osannut arvata. Urho-Ulpukkakin pääsi kaverikuvaan Outin rinkkasammakon, Sakun, kanssa.

Mielettömän kiva lopetus muuten hiukan sateiselle ja tylsälle tiepäivälle. Huomenna sitten onkin taas polkua teiden sijaan.

Päivä 351: Poluton reitti

Lähdin aamusta suuntaamaan askeleitani UKK-reittiä pitkin kohti Riisitunturia. Eilen päätin kirjoitukseni sanomalla, että huomenna onkin sitten taas polkuja. No, eipä ollut. Reitti oli kyllä paikoitellen puihin merkitty oransseilla täplillä, mutta minkäänasteisesta polusta ei kyllä ollut tietoakaan. Olen useasti kulkenut polkuja, joissa ei ole reittimerkintää, mutta näin päin tämä oli kyllä ainutkertainen kokemus; reitti, jossa ei ole polkua. Meno oli raskasta, sillä tämä reitti vei läpi hakkuaukkojen ja pusikoiden.

Huomasin kartasta, että reitti kulki Autiomaa-nimisen paikan halki. Hiukan jännitti, miten siitä selvitään. Erämaat ovat jo tulleet tutuiksi, mutta autiomaavaellusta en ole harrastanut. Eikä tullut otettua kameleitakaan mukaan. No, selvisin tuosta Autiomaa-osuudesta kunnialla ja saavuin lounasaikaan Rintajärven rantamilla olevalle laavulle. Viime kesästä tuttu taika sateiden suhteen heräili taas henkiin, sillä samalla sekunnilla, kun laskin rinkkani laavun laverille, alkoi sataa.

Sadetta oli luvattu tulevan vasta myöhemmin iltapäivällä, mutta nyt taivas näytti tasaisen synkältä. Eikä siinä oikein auta käydä sateen kanssa neuvottelemaan, että voisitko mieluummin tulla sovittuun aikaan, eikä näin etuajassa. Mutta kiire kun minulla ei ole mihinkään, päätin leiriytyä siihen. Ehtiihän sitä ottaa nämä ”menetetyt kilometrit” takaisin jonain toisena päivänä.

Päivä ja ilta kuluivat siinä teltassa hengaillessa. Katselin taas Huuhkajien peliä ja kopsahtipa sähköpostiin pari haastattelupyyntöä eri lehdistäkin. Tuntuu aika hauskalta, että tämä retki kiinnostaa ihmisiä. Jotenkin se on jo itselleni niin tuttua, sitä paljon mainostettua ”uutta normaalia”, että sitä ehkä hiukan sokeutuu sille, ettei tällainen retki ole ihan arkipäivää muille.

Päivä 352: Riisiä

Iltapäiväksi oli taas luvattu vettä, joten lähdin liikkeelle jo seitsemän aikoihin. Jospa sade olisi vieraana tänään ihan ajallaan, eikä pölähtäisi paikalle eilisen tapaan etuajassa. Meno jatkui siitä mihin eilen jäi, eli polutonta taivalta, jossa on reittimerkit. Melkoista rämmintää se ajoittain oli, mutta oli oikeastaan aika hauska yrittää pysyä reitillä ja etsiskellä katseella pieniä kuluneita oransseja täpliä puissa.

Kivikosken laavulta lähdettäessä oli ensimmäisenä edessä Kivikosken ylitys. Siinä oli kuitenkin sopivasti pintakiviä, tai ainakin pinnan lähellä olevia kiviä, joten suorituksen piti olla rutiinia. Mutta siinä melko tarkalleen puolivälissä koskea jotenkin toinen sauvani lipsahti käsistä ja putosi virtaan. Onneksi se jäi kuitenkin kiinni kiveen muutama metri alempana. Siinä sitten keskellä koskea kiikkerällä kivellä mietin, mihin suuntaan tästä olisi helpointa yhdellä tukipisteellä suunnata. Takaisin päin pääsi helpommin, joten tasapainoilin takaisin rantaan ja kävin naaraamassa karanneen sauvan takaisin. Toisella yrityksellä homma sujuikin jo ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita.

Kivikosken jälkeen oli maastossa paikoitellen jopa polunomaisia piirteitä, mikä helpotti kulkua huomattavasti. Eteninkin ripeästi ja kohta olinkin jo Riisitunturin kansallispuistossa. Päätin tilanteeseen sopivasti poiketa lounasmenusta ja syödä juhlan kunniaksi jonkin riisipitoisen lounaan. Sellaiseksi valikoitui kana-ananas-curry.

Noutavaaran parkkipaikka ja siitä lähtevä olivat aivan eri paikassa kuin oma maastokarttani näytti. Se lyhensikin reittiä toista kilometriä. Ihmettelin kyllä hiukan, ettei parkkipaikalla ollut yhtään autoa, vaikka Riisitunturi on niin suosittu retkeilykohde. Aluperin ajattelin yöpyväni Riisitunturin autiotuvan vieressä, mutta sinne päästyäni syntyi nopeasti päätös jatkaa vielä matkaa. Siellähän ne kaikki ihmiset olivat. Oli siinä melkoinen määrä makkaroita keittokatoksessa paistumassa.

Itse Riisitunturi ja sen laki on nopeasti nähty. Hiukan ihmetten paikan suursuosiota, mutta ilmeisesti se perustuu siihen, että lähelle pääsee autolla ja siellä on helppo tehdä päiväretkiä. Jatkoin matkaa Uudenlammin laavulle, ja siellä olikin jo huomattavasti rauhallisempaa. Seurailin avoimesta teltan ovesta pitkään käpytikan ruoan etsintää kaatuneen kuusen kannossa. Ja kävipä lammella kaakkurikin sukeltelemassa iltapalaa.

Päivä 353: Sataa sataa ropisee

Aamulla taas vaihteeksi sateli ihan reippaasti. En tällä kertaa nähnyt itse Esteriä, mutta jossain lähistöllä hän hanureineen selvästi oli. Ja seuraili kulkuani koko päivän. Kengätkin sanoivat lits-läts perille päästyäni.

Reitti kulki Hevonharjan kautta. Se oli komea harju, jonka päällä polku kulki. Molemmilla puolilla rinne putosi jyrkkänä alaspäin. Siinä harjalla kulkiessani tunsin tuoksun, aivan kuin lähistöllä olisi ollut hevonen. No, todennäköisemmin kyseessä oli vain ”Lapinhevonen” eli poro.

Polku alkoi nousta ylöspäin Kirkkotunturin rinnettä. Sateen viilentävästä vaikutuksesta huolimatta tuli siinä kuuma ylös puskiessani. Tuota nousua ja sadetta lukuunottamatta ajatukset harhailivat koko päivän ihan omilla poluillaan. Kotiinpaluu on jo kovasti mielessä. Tai siis eihän se ole paluu, sillä en ole siellä aiemmin käynyt.

Yövyin teltassa Koljatin laavun vieressä. Sateen ropina teltan katossa loi kodikkaan ja lämpimän tunnelman. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Päivä 354: Posion kautta

Aamu valkeni aurinkoisena. Heräsin sen lämmittävään vaikutukseen. Tänään suunnittelin kulkevani jo lähelle Himmerkin leirintäaluetta, josta huomiselle olin varannut majoituksen viimeisiä huoltopäiviä varten. Päätin tehdä niin, että laittaisin leirin siihen johonkin sopivaan kohtaan ja lähtisin sitten ilman rinkkaa käymään Posion kylällä kaupassa ja syömässä.

Tänään ajatuksissa pyöri paljon luonnonsuojelu ja ilmastonmuutos ja sen sellaiset asiat. Katsotaan saisiko noista ajatuksista joskus myöhemmin tehtyä ihan oman kirjoituksen. Mutta maistiaisina näistä pohdinnoista mainittakoon se, että aika useasti paikallinen luonnonsuojelu ja globaalin ilmastonmuutoksen torjunta menevät ristiin. Esimerkiksi, jos nyt autoilu halutaan muuttaa sähköiseksi, tarvitaan akkuja varten kobolttia ja muita metalleja. Paikallisesta näkökulmasta kobolttikaivos on luonnon kannalta huono asia ja hankkeet saavatkin ymmärrettävästi vastustusta. Mutta globaalisti ajatellen kaivos Suomessa olisi varmasti vihreämpi vaihtoehto kuin samanlainen kaivos Kiinassa. Tällaisia ajatusleikkejä on kiva pyöritellä päässä.

Leirin pystytyksen jälkeen lähdin suunnitellusti kohti Posiota. Onhan se nyt vähän hullun hommaa yhden pizzan ja kauppareissun vuoksi kävellä yli 10 kilometriä ekstraa. Mutta aikaahan minulla on. Ja pizzanhimo. Palattuani huomasin päivän 27km matkan jo tuntuvan jaloissa. Ei niinkään väsymyksenä vaan se, että eilen kastuneissa kengissä jalat muhivat omassa liemessään koko päivän.

Päivät 355 ja 356: Kymppi jäljellä

Kirjoittelin tätä blogia aamupäivän sateen ropistessa teltan kattoon. Sitten kamat taas kasaan ja lyhyt siirtyminen Himmerkiin huoltopäiviä viettämään. Viimeiset huollot edessä. Tuntuu aivan uskomattomalta, että jäljellä on enää kymmenen päivää. Ja silloin kymmenentenä päivän sitten kohtaan jossain Syötteen lähellä polulla vastaantulevan Heidin, ja alkaa kotimatka. Se on aivan mielettömän ihana ajatus.

Tämä huoltotauko poikkeaa siinä mielessä aiemmista, että huomenna Lapin Kansa tulee tekemään juttua reissustani. Ja tiistaiaamuna sitten Yle. Mielekiintoisia päiviä siis luvassa.