Päivä 340: Urho-Ulpukan päivä

Urho-Ulpukka Onttojalka heräsi tutusti omalta paikaltaan teltan kattonarusta riippuen. Siinä se oli tottunut nukkumaan. Se hieraisi unihiekat pois silmistään ja seurasi kuinka sen kantaja, Vesa, myös pikkuhiljaa heräili uuteen päivään. Urho-Ulpukkaa jaksoi ihmetyttää, kuinka kantajaeläimet aina iltaisin kotiloituvat siniseen pussiin, mutta aamulla niistä ei koskaan kuoriudu perhosta. Sen oma kantaja oli reissunsa aikana laihtunut jo 20 kiloa, mutta se oli ilmeisesti edelleen liian paksu perhoseksi.

Tänään olisi Urho-Ulpukan päivä. Ei sillä tavalla kuin televisiossa, jossa pöydän päässä yksi aina kyyneleet silmissä katsoo, kun toiset laulavat. Tänään lähtisi liikkeelle Karhunkierros, ja Urho-Ulpukkahan oli karhu. Hiukan sitä jännitti, tarkoittiko Karhunkierros sitä kierrosta, jonka karhu tekee ennen kuin menee haaskalle varmistaakseen olevansa turvassa. Vaiko kenties sitä kierrosta, jonka metsästäjät tekivät talvisin varmistaakseen, ettei kierroksesta ole poistuvia jälkiä vaan kontio on ringin sisäpuolella. Se ei kuitenkaan kehdannut kysyä.

Urho-Ulpukalla oli ontot jalat, oli ollut jo ihan pennusta asti. Siksi sillä oli kantaja. Jotta se pääsisi jaloistaan huolimatta seikkailemaan. Äiti Onttojalka oli opettanut, että pienen karhun pitää osata erottaa kaksi eläinlajia toisistaan: kantaja, jolla on selässään iso pahkura, jota kutsutaan rinkaksi. Toinen laji on metsästäjä, jolla on hiukan erimuotoinen selkäuloke, jota kutsutaan pyssyksi. Toinen lajeista on hyödyllinen, toinen erittäin vaarallinen.

Vesa oli kantaja. Ihan varma havainto. Taas se pakkasi Urho-Ulpukan omalle paikalleen rinkan oikealle puolelle ja niin sitä mentiin. Polku kulki leveänä Perttumakosken laavulle, jossa kaksikko piti lounastauon. Sen jälkeen polku muuttui hiukan juurakkoisemmaksi. Sillä aikaa, kun kantaja katseli jalkoihinsa, ettei kompastuisi, Urho-Ulpukalla oli aikaa ihastella luontoa. Koivuissa oli jo selvät lehdet ja ruohikkokin alkoin vihertää. Kevät on muuttunut kesäksi.

Matkalla se näki muutaman muunkin kantajan, mutta jostain syystä niillä ei ollut ollenkaan karhua kyydissä. Se ihmetteli, miksi ihmeessä joku lähtisi matkaan, vaikkei ollut edes kyytiläistä mukana. ”Omituisia tyhjänkulkijoita”, se tuumasi.

Kantaja kävi katselemassa Rupakiveä matkan varrella, mutta Urho-Ulpukka jäi siksi aikaa vahtimaan rinkkaa. Olihan noita kiviä nähty ennenkin, se tuumasi, vaikka kantaja kuinka hehkutti tämän murikan olevan erikoinen.

Yöpaikaksi valikoitui Vasaojan laavun ympäristö. Teltan pystytyksen jälkeen Urho-Ulpukalle muistui taas mieleen vanhan ja viisaan vaarin opetus siitä, että kantajat kuuluvat vaihtonahkaisten heimoon. Niillä on ainakin näin aurinkoisina päivinä hiukan punertavan sävyinen lähes karvaton perusnahka, jonka päällä sitten on hyvin vaihtelevasti erilaisia vaihtonahkoja. Se seurasi tarkasti, kuinka Vesa riisui vihreän päivänahkansa ja kahlasi jokeen. Siinä hetken vettä päällensä roiskittuaan se palasi rannalle ja laittoin ylleen mustan iltanahkansa. Ihme otuksia, kun niillä ei ole edes kunnollista turkkia, joka toimisi päivällä ja yöllä, kesällä ja talvella. Mahtavatko olla edes nisäkkäitä, kun noin oudosti kulkevat pelkillä takajaloillaan.

Urho-Ulpukkaa väsytti jo kovasti, ja se nukahtikin nopeasti. Omalle paikalleen teltan kattonaruun. Edes lähestyvän ukkosen jyrinä ei häirinnyt sen unta. Tämä oli taas hyvä päivä pienen karhun elämässä.

Päivä 341: Ihan finaalissa

Aamulla sade ropsutteli teltan kattoa, joten klassisesti siis käänsin kylkeä ja jatkoin unia. Tuskin se koko päivää sataa. Eikä satanutkaan, sillä taivas alkoi selkeytyä yhdeksän aikoihin ja pääsin jatkamaan matkaani ihan kuivin jaloin.

Jätin rinkkani parin kilometrin päässä olevalla Savilammen tuvalle ja lähdin kurkkaamaan Oulangan kanjonia. Savilammelta lähtee noin 6km rengasreitti, Kanjonin kurkkaus, mutta en nyt käynyt sitä kokonaan. Kävin kävelemässä kanjonin reunan osuuden ja tulin sitten samoja jälkiä takaisin. Lämpimästä suosittelen kaikille Karhunkierroksen kävijöille käymään tuota kanjonia kurkkaamassa ainakin Pikkukönkäällä. Sinne ei ole kuin reipas puoli kilometriä tuvalta, ja näkymä on kyllä yksi Karhunkierroksen komeimmista.

Jatkoin rinkan kanssa matkaa eteenpäin. Pian tulinkin merkittävälle rajapyykille – läänin rajalle. Salla vaihtui Kuusamoksi ja Lappi vaihtui Oulun lääniksi. Ei se ollut kuin yksi askel rajan toiselle puolelle, mutta henkisesti se oli iso, sillä olenhan nyt ollut yli 11 kuukautta Lapissa. 341 päivää. Saa nähdä miten hyvin sitä täältä enää etelöityy.

Leiripaikka valikoitui ihan puhtaasti sijainnin perusteella Taivalkönkään telttailupaikalle. Ratkaisevaa ei sijainnissa ollut tällä kertaa upeat maisemat tai tasainen teltan pohja, vaikka niitäkin molempia oli paikassa tarjolla. Se ratkaiseva tekijä sijainnin kannalta oli se, että siellä oli riittävä verkkoyhteys, että saa kotisoiton lisäksi vielä rakennettua teltasta kisastudion jääkiekon MM-finaalia varten.

Paistelin siinä pizzan kisaevääksi ja Urho-Ulpukan kanssa alettiin jännäämään. No, ei ollut tulos ihan paras mahdollinen, mutta hopee ei oo häpee. Näköjään metsässä edes kirvelevä tappio ei harmita niin paljon kuin muualla olisi tehnyt.

Päivä 342: Kaavoja

Auringon lämpö herätti minut vähän ennen kuin suolisto olisi minut herättänyt. Ja hyvä niin, sillä sain vessajonosta paikan numero 4. Hiukan siinä vielä unenpöpperöisenä alkoi jopa hiukan ahdistaa tämä ihmismäärä. Kaikkialla oli väkeä. Mutta jotenkin siinä sitten tuli sellainen ajatus mieleen, että tämä on nyt oikeastaan ihan hyvä urbanisoitumisharjoitus. Voin totutella ihmisten läsnäoloon vielä näin luonnollisessa ympäristössä. Ikään kuin pehmeä lasku sitten heinäkuulle. Ajatus rauhoitti. Ja jopa hiukan hymyilytti. Tässä sitä seistään vessajonossa harjoittelemassa sivistyksen pariin paluuta.

Jätin leirin vielä pystyyn ja lähdin ilman rinkkaa käymään Ristikalliolla. Nyt kun kerran aikaa on vähintään riittävästi, niin käydään nyt sitten katsomassa kaikki nähtävyydet. Ristikalliolle tulee matkaa noin 9km edestakaisin, mutta sekin oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Huikea pystysuora kallio. Ja korkealta luonnollisesti myös näkymät kauas ympäristöön.

Paluumatkalla oli keskellä polkua puu, jonka molemmilta puolilta meni sen kiertävä polku. Ihmettelin mielessäni, miksi ihmeessä valitsin sen vaikeamma ja juurakkoisemman puolen. Miten ylipäänsä pitäisi valinta tehdä, ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat? No, siitäpä se ajatus sitten lähti ja lopputuloksena oli polunvalinnan yhtälö. Saa vapaasti käyttää.

Oikeaan polun valintaan vaikuttavat seuraavat tekijät:
• Askelten istuvuus (Ai), joka tarkoittaa sitä, kuinka paljon reitillä joudut muuttamaan normaalia askellustasi
• Vaikeuskerroin (V), joka saadaan laskemalla yhteen reitillä olevat kivet ja juurakot
• Askelten määrä (An)
• Suoruusaste (S), ylämäet ja tiukat mutkat vähentävät suoruutta
• Aika (A), reittiin tarvittava aika
• Mutaisuuskerroin (M), mitä mutaisempaa sen suurempi kerroin

Näistä saadaan muodostettua kokonaishidastavuuden kaava, jonka perusteella sitten valinta tehdään. Aluksi vaeltajalla menee toki aikaa, sillä jokaisessa valintakohdassa kun alkaa päässä laskemaan, niin saattaapa joutua pysähtelemään. Mutta, kun tuon sisäistää kunnolla, niin aika äkkiä alkaa oikeita valintoja syntyä kuin itsestään.

Saavuttuani takaisin Taivalkönkäälle pakkasin leirin taas rinkkaan, söin tukevan lounaan ja lähdin taas jatkamaan matkaa. Tällä kertaa päätin yöpyä teltassa Oulangan leirintäalueelle. Edellisesti suihkusta onkin jo reilu viikko, joten se teki kyllä hyvää.

Päivä 343: Kiutakönkään kuohut

Koska eilen olin tullut pykälän verran pidemmälle, kuin mitä olin suunnitellut, olisi tänään taas vastaavasti tulossa hiukan lyhyempi päivä. Koska kiire ei todellakaan ollut mihinkään, eikä aamuaurinkokaan kuumentanut telttaa, nukuin pidempään kuin aikoihin. Hitaan aamuun jälkeen lähdin kuitenkin lopulta liikkeelle.

Vajaa kilometri startista olikin sitten Oulangan luontokeskus. Päätin jatkaa hyvin sujuneita urbanisoitumisharjoituksiani berliininmunkkikahveilla. Ihan hyvin onnistuin tänäänkin. Kohta olenkin jo valmis sitten heinäkuussa Pyynikin kuuluisille munkeille.

Kiutaköngäs lukeutuu myös Karhunkierroksen ehdottomiin nähtävyyksiin. Vietin siinä tovin jos toisenkin ihastellen luonnonvoimien mahtavuutta. Kosken pauhu etenkin könkään yläosassa on miltein korviahuumaava. Jotenkin siinä mieleen tuli viime kesän packraft-osuus Näätämöjoella. Yritin katsella Kiutakönkäästä ajolinjaa, mutta ei sinne kyllä olisi kumipaatilla mitään asiaa. Oli silti mukava muistella tuota viime kesän koskenlaskuosuutta.

Rinkka alkaa olla jo niin kevyt, ettei sitä oikeastaan enää huomaa. Tuo kulkemisen sietämätön keveys yhdistettynä leppoisaan oloon ja kauniiseen kesäpäivään saivat askeleetkin lähes lentoon. Oulankajoen törmällä kulkeva polku on kertakaikkisen kaunis. Yhtäkkiä olinkin jo Ansakämpällä. Yöpymispaikka olisi tässä, eikä kello ollut kuin hädin tuskin yksi.

Iltapäivä ilta kuluivatkin syömisen, blogin kirjoittelun, uimisen ja rentoutumisen merkeissä. Ja mainitsinko jo syömisen?