Päivä 336: Jäitä hattuun

Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä. Sehän siis tarkoittaa sitä, että vaellukseni viimeinen kuukausi käynnistyy. Tuntuu jollain tavoin aivan utopistiselta se ajatus, että tämä on kohta ohi, ja alkaa ihan uusi vaihe elämässä. Yhtä utopistiselta tuntuu se, että olen nyt viettänyt 11 kuukautta Lapissa vaellellen. Yhä useammin ajatukseni suuntautuvat jo tulevaan, mutta yritän silti vielä pitää itseni myös kiinni tässä hetkessä. Ja nauttia jokaisesta askeleesta. Jokaisesta ylämäestä. Jokaisesta auringonsäteestä. Jopa jokaisesta suon ylityksestä. Jokaisesta hyttysestä en sentään nauti, johonkin se pitää raja vetää.

Sallatunturilta lähdön jälkeen polku alkoi vähitellen nousta kohti Ruuhitunturia. Polku oli leveä. Melko märkää on vielä kaikkialla, mutta kuitenkin pystyin helposti kulkemaan vaelluskengillä ilman, että ne hörppäisivät kuravettä. Aurinko porotteli lähes pilvettömältä taivaalta ja elohopea kipusi jonnekin kahdenkymmenen asteen tienoille. Siinä kyllä tunturin rinnettä juuri ruoalla täytetty rinkka selässä painaessa tulee väkisin melkoinen hiki. Onneksi vielä oli tarjolla luonnon oma viilennys. Paikoitellen oli vielä lumilaikkuja, ja niistä oli hyvä kauhaista kourallinen märkää lunta tuubihuivin sisään. Kuin huivin laittaa sopivasti kaksinkerroin, ei jääkylmä lumi ole suoraan päälakea vasten, vaan siinä pikkuhiljaa sulaessaan jäähdyttää pisara kerrallaan kulkijan kupolia.

Riihitunturin laella on näkötorni, josta aukesi huikeat näkymät lähiympäristöön, ja aika paljon kauemmaksikin. Näkymän korkeimmat tunturinhuiput ovat jo itänaapurin puolella. En kuitenkaan jäänyt kovin pitkäksi aikaa maisemia ihailemaan, sillä nälkä pakotti lähtemään takaisin alemmas rinkan luokse Riihitunturin päivätuvalle. Kana-ananas-curry naamariin ja matka jatkui vihellellen auringon paisteessa. Vaikka olikin kuuma, varsinkin ylämäissä, ei lämpö kuitenkaan haitannut. Talven kylmyydestä sain nauttia jo aivan riittävästi. Ja parempi kuuma ja kuiva keli kuin kylmä ja märkä. Posi(o)n kautta!

Riihitunturista laskeuduttuani polku muuttui täydelliseksi. Kapea ja kiemurteleva polku, joka kulki pitkin vaaran rinnettä. Ylös ja alas. Ja taas ylös. Pysähtelin usein varjoon hiukan jäähdyttelemään, mutta silti saavuin Aihkipetsin päivätuvalle hyvissä ajoin. Ja mikä paikka! Aivan jumalaisen upea leiripaikka pienen kirkasvetisen lammen rannalla. Lammen toisella rannalla kohoaa korkeat rakkaiset kalliot ja toisella rannalla taas tuvan vieressä on kuivaa mäntykangasta. Huomiseksi on luvattu vieläkin lämpimämpää, joten hikistä teltta-aamua välttääkseni päätin nukkua tuvan viileydessä.

P.S Minusta tuli tänään virallisesti tamperelainen. Olisi varmaan pitänyt ottaa paketillinen mustaamakkaraa juhlapäivän kunniaksi, mutta se jäi nyt toiseen kertaa. Kyä näi o. Nääs!

Päivä 337: Soijaa pukkaa

Pihalla oli aamulla lintu. Sen tunnistin heti siitä, että pulppuilevan laulun jokainen säe alkaa näin: ”Ihan ensiksi haluan kiittää…”. Eikun tuo olikin Urpilainen ja pihalla pyöri urpiainen, tuo sympaattinen punapää. Aurinko porotti jo korkealta, kun tuvasta itseni kampesin, vaikka kello ei ollut kuin puoli kahdeksan. Tulisi kuuma päivä.

Aihkipetsiltä on muutama kilometri Suksenpaistaman laavulle. Mietiskelin siinä, mistä mahtaa noin omituinen nimi olla peräisin. Onkohan siinä joku joskus paistellut makkarat suksista tehdyllä nuotiolla. Nimi oli outo, mutta itse paikka oli mielettömän kaunis. Suolammella uiskenteli jos jonkinnäköistä lintua ja kevyt tuuli väreili lammen pinnassa. Kastelin tuubihuivini kylmässä vedessä ja pyyhin kasvoni ja hiukseni pahimmasta hiestä. Nyt on selvästi alkukesän lämpimin päivä.

Pian laavulta lähdön jälkeen polku alkoi seurailla Topsakka-aavan harjua. Upea reitti kulkea pienen harjun laella, kun molemmilla puolilla aukeaa laajat suoalueet. Näin siinä kotkankin kauempana väistävän jo hyvissä ajoin kulkijaa. Topsakka-aavan loppupäässä on kartan mukaan lintutorni. Käytäntö ja teoria eivät tosin tällä kertaa kohdanneet, sillä tornia ei ole ollut ilmeisesti enää pitkään aikaan pystyssä. No, lounastelin kuitenkin siinä tulipaikalla, sillä paikka oli varjoisa, ja tuuli jäähdytti mukavasti. Hyvä niin, sillä edessä olisi vielä rankka nousu Palotunturin laelle. Yksi maastopyöräilijä pysähtyi myös hetkeksi taukoilemaan ja rupattelemaan ennen jatkamistaa eteenpäin.

Aivan nousun alussa oli polun vieressä kirkas lähde. Täytin vesipullon sen pulppuilevasta vedestä. Kylläpä olikin raikasta. Sitten vain punnertamaan ylöspäin. Matkaa huipulle oli noin 800m eikä reitti tosiaankaan turhia kierrellyt. Suoraan vaan ylös. Välillä oli jyrkkää ja sitten välillä todella jyrkkää. Soijaa pukkasi pintaan oikein urakalla. Noin puolivälissä nousua aiemmin tapaamani pyöräilijä tuli vastaan, tarjoten oivan tekosyyn pitää tauko. Hän oli käynyt ylhäällä kodalla ja kertoi paikan olevan jokaisen hikipisaran arvoinen.

Eikä ollut mies väärässä. Laella oli vanha kota pienen lammen rannalla. Pysähdyin ihastelemaan näkymää ennen kotaan suuntaamistani. Siinä lepäsi niin silmä kuin kroppakin. Olin aivan märkä hiestä, joten vaihdoin kuivaa vaatetta ylle ja ummistin hetkeksi silmäni viileän kodan laverilla. Siinä samassa tuli myös tehtyä päätös yöpaikasta. Se olisi tässä. Olin ajatellut jatkavani vielä parin kilometrin päässä olevalle seuraavalle kodalle, mutta siinä viileydessä ja kuivissa vaatteissa päätös syntyi nopeasti. En yksinkertaisesti enää halunnut vaihtaa hikisiä vaatteita takaisin päälle.

Laella oli myös juuri sen verran kenttää, että sain soitettua kotiin. Kylläpä pelkkä äänen kuuleminenkin voi laimentaa ikävää tehokkaasti.

Päivä 338: No, onkos tullut joulu?

Eilen katselin säätiedotetta ja totesin, että ilma vain jatkaa lämpenemistään. Päätin siis herätä aikaisin, jotta saisin hyödynnettyä aamun ja aamupäivän viileyden. Liikkeellä lähdin siis jo ennen kahdeksaa, mutta viileydestä ei ollut tietoakaan. Tunturin laki ei juurikaan tarjonnut varjoa, joten porottava aurinko nosti lämmöt heti lähdössä.

Minulla on sellainen ”termostaattivika”, etten oikeastaan koskaan palele. Syksyllä ja talvella se on erittäin hyvä ominaisuus, sillä pärjään vielä mukavasti +0 -makuupussilla -10 pakkasella. Mutta mutta. Näin kesällä tuon termostaatin toimintaongelma sitten näyttää sen kuuluisan kolikon kääntöpuolen. Tällainen hellelukemiin nouseva lämpö alkaa olla tälle kulkijalle jo turhan paljon. Rinkan taskussa oleva lämpömittari näytti jo aamupäivällä +32.

Kaunis metsäinen polku ja ajoittain avautuvat upeat maisemat veivät kuitenkin ajatukset pois kuumuudesta. Ajatukset virtasivat sinne tänne, ja niin virtasi hikikin. Eilen alkanut kapea ja kiemurteleva metsäinen polku jatkui tänäänkin. Kiemurtelua oli vahvasti sekä sivuttais- että pystysuunnassa. Korkeuskäyrät vilahtelivat kartalla, kun puskin mäen rinnettä ylös ja hetken päästä taas alas.

Pidin pidemmän tauon Kontiolammen kodalla. Tauko venyi, sillä jäin ihastelemaan joutsenpariskuntaa, joka uiskenteli lammella. Siinä ne lipuivat hiljaa myötätuulen suuntaan ja kaakattelivat toisilleen. Toinen aina vastasi heti, kun toinen oli saanut kaakatuksensa sanottua. Yhden kerran toisella kesti normaalia kauemmin vastata, jolloin tämä toinen käänsi samantien päänsä. Ikäänkuin varmistaakseen, että toisella on kaikki kunnossa.

Päivän musiikkianti oli jälleen mielenkiintoinen. En tiedä mistä päänsisäinen jukeboxini mahtoi päivän korvamadon arpoa, mutta se oli: We wish you merry Christmas. Että tiptappia sitten vaan, ja kinkkua pöytään.

Pysähtelin usein varjoihin istuskelemaan ja jäähdyttelemään. Lampia ja lähteitä oli onneksi sen verran usein, ettei juomaveden kanssa tarvinnut kikkailla. Juomavettä kului lähes neljä litraa siinä 10 kilometrin kävelyn aikana.

Viimeiset pari kilometriä ennen Tervalammen kotaa olivatkin sitten kaukana kauniista metsäpolusta. Ojitettua suonvartta, hakkuaukkoa ja ryteikköä. Pirun raskasta sellaista on kulkea. Fyysinen rasitus alkaa tuntua suuremmalta, kun henkinen nautinto metsineen ja maisemineen otetaan pois. No, pääsin kuitenkin kodalle jo ennen yhtä.

Hyttysiä alkaa olla jo sen verran, että päätin olla yöpymättä kodassa. Teltassa noista pikkupirulaisista ei ole haittaa. Hetken aikaa kylläkin jouduin etsiskelemään, että löysin sopivan telttapaikan. Olennaista ei paikan suhteen niinkään ollut alustan suoruus jne, vaan se että aurinko mahdollisimman aikaisin jäisi metsän taakse. Eikä myöskään aamuauringon säteet paahtaisi telttaa pätsiksi.

Päivä 339: Hautajärvi

Kello pirahti soimaan kello 4:30. Halusin vielä eilistäkin enemmän välttää pahimmassa kuumuudessa kävelyn. Ja heti muutaman torkun jälkeen pomppasin ylös. Eilen valittu telttapaikka osoittautui menestykseksi, sillä pieni männikkö toimi oivallisena puukilpenä aamuauringon säteitä vastaan. Teltassa mukavat +12 astetta.

Tervalammen kodalta Hautajärvelle reitti on sanalla sanoen tylsä. Se kulkee pitkin hiekka- ja metsäautoteitä. Ja maisemat ovat pääsääntöisesti talousmetsää. Hetken matkaa reitti tosin kulki suon viertä moottorikelkkauraa pitkin. Siinä oli tällä hetkellä sellainen pieni miinus, että vanhat pitkokset oli jo purettu pois, mutta uusia ei oltu vielä asennettu. Askellus oli siis kosteaa ja raskasta.

Olin hiukan kymmenen jälkeen Hautajärven luontokeskuksella. Kylläpä maistui pulla ja kylmä cokis hyvältä! Laitoin teltan vähän matkan päähän mäntykankaalle ja palasin luontokeskukselle kirjoittelemaan blogia ja laitailemaan akkuja.

Yhteenvetona UKK-reitti Sallan ja Hautajärven välillä on ehdottomasti käymisen arvoinen. Pätkän virallinen nimi on nykyään Topsakantaival. Kulkusuunnaksi suosittelen juuri päinvastaista kuin itse menin, eli lähtö Hautajärveltä. Näin tylsän tieosuuden saa hoideltua pois päiväjärjestyksestä heti kärkeen, ja maisemat paranevat matkan edetessä.

Huomenna matka jatkuu Karhunkierrokselle. Saa nähdä alkaako jo olla kanssakulkijaa enemmänkin liikenteessä.