Päivä 329: Pilkkoja

Aamulla vielä ennen lähtöä juttelin pitkät tovit retkeilymajan isännän kanssa. Kiitokset vielä hyvästä palvelusta ja kodikkaasta majoituksesta. Sitten tietenkin klassinen lähtöaamun videopuhelu kotiin, rinkka selkään ja taipaleelle.

Koko päivän kuljin hiekkatietä pitkin. Siinä taas pääsi sekä askel että ajatus lentoon, kun ei tarvinnut varoa juurakoita tai katsella karttoja. UKK-reitin reittimerkinnät olivat paikoin vanhoja puihin maalattuja punaisia merkkejä, uusien punaisten puukylttien sijaan. Mieleeni tuli niistä se, miten ennen muinoin puita merkittiin pilkoilla. Siitäpä sitten ajatus lähtikin taas laukalle.

Pilkka oli kirveellä puun kylkeen tehty merkki. Rupesin siinä sitten pohdiskelemaan tuon sanan merkitystä ja siitä juontuvia muita sanoja, joita ei puhuttaessa edes osaa yhdistää tuohon alkuperään (piti sitten illalla vielä vähän googletella sanan etymologiaa, ettei nyt ihan puuta heinää puhu). Niinkuin nyt vaikkapa pilkkakirves, joka oli siis ihan konkreettinen esine toisin kuin nykykielen merkityksessä. Sillä tehtiin siis pilkka puuhun, ja pilkkaan sitten kirveen hamarapuolella lyötiin pilkkaan yksilöllinen merkki, ”leima”. Tästä muuten tulee myös termi leimikko, joka siis tarkoitti leimattua metsää.

Pilkkopimeä ei internetin mukaan sanana juonna juuriaan tuohon pilkkaan, mutta en pitäisi ihan mahdottomana, että se olisi alunperin kuvannut sitä, että on niin pimeää, että vain puissa oleva vaalea pilkat näkyvät. Ainakin se sopisi ajatuksellisesti kuvioon.

Nykyään pilkkaaminen yhdistetään automaattisesti ivaamiseen/ kiusaamiseen, mutta tuo merkitys on peräisin tästä konkreettisesta puihin tehtävästä pilkasta, toisessa merkitään puu terävällä kirveellä, toisessa merkitään ihminen terävillä sanoilla. Ihmeellistä tämä suomen kieli. Ja sanojen alkuperät ovat todella kiehtova maailma.

Tällaisia siinä päivän mittaan pohdiskelin. Aika kului rattoisasti, ja pian olinkin jo isomman tien varressa. Leiridyin hieman urbaanimmin Kuolajoen kohdalla olevalle levähdyspaikalle. Ohi ajavien autojen äänet olivat melko kaukana luonnon rauhasta, mutta käpytikka ja isokoskelot tarjoilivat kuitenkin parhaansa mukaan luontokokemuksia.

Aavistuksen lisäurbaaniutta toi se, että olin verkkoyhteyksien äärellä. Katselin siis illalla vielä Leijonien MM-pelin. Teltta onkin hiukan erilainen kisastudio.

Päivä 330: Sallaisuus

Aamulla heräsin lämpöön. Ensimmäinen aamu tänä keväänä, kun aurinko lämmitti teltan niin, että uni loppui vähän kesken. Eipä mittari vieläkään noussut kuin +18 asteeseen, joten kesän tuskaisista hikiaamuista oltiin vielä kaukana. Mutta oli se nyt kuitenkin merkittävästi enemmän kuin aikaisempien aamujen +2 tai +6 astetta. Se nyt vähän jo lupaili kesän tuloa.

Askeltelin pitkin ison tien vartta. Vaikka se olikin tylsähköä taivallusta, upea keli auringonpaisteineen lämmitti sekä mieltä että kehoa. ”Päivää! Komea kävelykeli”, huusi joku paikallinen minulle pihaltaan. ”Niin todellakin on”, vastasin. Ja hymyilin. Koivuissakin on jo pienet lehden alut.

Kapustarinta piipitti surumielistä valitustaan pellon reunassa. Tuo sympaattisen masentunut lintu on jotenkin merkillinen ja merkityksellinen. Muutama vuosi sitten, kun olin Lapissa kuukauden mittaisella vaelluksella, mielikuvitukseni otti siivet ja jotenkin päähäni syntyi kuva kauhuleffasta, jossa myrskyisessä syysilmassa tyhjä keinu liikkuu tuulessa kitisten. Kapustarinnan ”lauluääni” sopii sihen mielikuvaan keinun kitinäksi. Reissulta palattuani tein pikaisesti videoeditoinnin, jossa lisäsin nauhoittamani kapustarinnan valituksen edellämainitun kaltaiseen kohtaukseen.

Lounalla katselin karttaa, ja huomasin, ettei edessäpäin olisi oikein sopivaa puroa tai jokea vedensaantiin. Päätin siis laittaa leirin pystyyn läheisen Pekelojan läheisyyteen mäntykankaalle. Mukava viettää tällainen puolittainen vapaapäivä.

Katselin loppupätkän karttaa ja etäisyyksiä nyt hiukan tarkemmin, ja huomasin, että olisin Sallatunturissa reippaasti liian aikaisin. Päätin lyhentää päivämatkoja vielä reilusti ja kulkea ihan vain nautiskellen.

Siinä teltassa karttoja katsellessa muistui mieleen, että tien varressa oli ollut bussipysäkki. Hmm, menisiköhän busseja niin sopivasti, että pääsisin käymään Sallassa ja palaamaan sitten takaisin teltalle. Ja menihän niitä. Puoliurbaani vaellukseni sai siis jatkoa. Pitihän sitä nyt minun ja Heidin 7kk yhteiselon merkkipäivää juhlistaa pizzalla ja oluella.

Päivä 331: Kukkuu

Eipä muuttunutkaan tie vielä poluksi, mutta asfalttipinta sentään poistui. Vanhaa Aatsingintietä pitkin lähdin siis kävelemään kohti Aatsinkia. Heti alussa tie kulki Kolvivaaran syrjää myöten. Elektroniikan kanssa touhunneet ainakin ymmärtävät, että kolvi on vaarallinen vehje. Ainakin maksan kannalta, sillä homma on ainaista juottamista. Tai tinaamista. Itse onneksi selvisin tuosta vaarasta ihan kuivin suin.

Ilma oli täydellinen kävelyyn. Aurinko paisteli kirkkaalta taivaalta, mutta vaarojen rinteillä käynyt leppoisa tuuli viilensi mukavasti. Ei paljon päätä palellut, muttei tullut hikikään. Aatsingin kylä oli todella idyllinen pikkukylä kahden pienen järven molemmin puolin. Siinä oli sitä kuuluisaa maalaisromantiikkaa oikein roppakaupalla. Käen kukunta vielä kruunasi tunnelman.

Pystytin teltan kylän liepeille harjun päälle. Otin siinä pienen päiväsiestan, vaikka auringon paisteessa teltta lämpeni nopeasti +25 asteeseen, vaikka kaikki mahdolliset luukut ja räppänät oli teltasta auki. Herättyäni näin lähimännyssä kaksi lintua, joita en aluksi tunnistanut. Pienen tarkkailun (ja tarkistamisen) jälkeen ne kuitenkin osoittautuivat käkipariskunnaksi. Enpä muista aikaisemmin ihan omin silmin nähneeni tuota metsien kukkujaa, vaikka ääni onkin tuttu.

Päivä 332: Yritystä

Aamulla, kun työnsin nenäni ulos teltasta koleaan ja sateensekaisen ilmaan, näin siinä ihan leirini vieressä kaksi metsäjäniksen poikasta. Ne jähmettyivät paikoilleen, eivätkä ymmärtäneet lähteä karkuun. Ilmeisesti ei äitijänön opeissa oltu vielä päästy käsittelemään ihmisotusten kummallisuutta ja potentiaalista vaarallisuutta. Siinä ne vain hölmistyneinä tuijottelivat, ja miettivät että kotona voivat sitten aloittaa kertomuksensa: ”et äiti ikinä arvaa mitä me nähtiin”. Itselläni kamera oli tietenkin teltassa, joten päädyin vain tuijottelemaan takaisin.

Edeltäviin päiviin verrattuna tänään oli kylmä. Mittarin elohopea ei aamulla jaksanut kiivetä kuin pari astetta plussan puolelle. Pieniä tihkusateitakin tuli muutamia päivän mittaan. UKK-reitti, kulki tämän(kin) päivän metsäautotietä pitkin, joten oikeastaan koko 6 kilometrin matkan Aatsinginhaudan laavulle pyörittelin mielessäni erilaisia yritysideoita. En oikein osaa edes kuvailla, miten mukava on suunnitella asioita puhtaasti siitä näkökulmasta, mitä sitä isona haluaisi tehdä. Täytyypä muistaa jatkossakin, että vaellus on otollinen alusta uusille ideoille.

Olin suunnitellut lounastavani laavulla, ja käväiseväni iltapäivällä ilman rinkkaa Petservaaran näkötornilla. Keli ei kuitenkaan houkutellut seikkailulle, joten leiriytyminen ja päiväunet veivät tällä kertaa voiton. Tuulen suunta oli suoraan laavulle päin. Niinpä pystytin teltan laavun viereen. On mukavampi nukkua, kun tuuli ei pyöritä sukkia jaloissa.

Päivä 333: Vihdoin poluille

Illalla tuli vielä päälle melkoisen rapsakka raekuuro. Ei se kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta ropina teltan katossa oli mieletön. Yölläkin pariin kertaan tuli taivaalta jotain, mutta aamu valkeni kuitenkin poutaisena. Pilvisenä ja kylmänä, mutta poutaisena.

Olipa kiva pitkästä aikaa kulkea polkua pitkin. UKK-reitti on Naruskasta lähdön jälkeen ollut käytännössä koko ajan hiekka- tai metsäautotietä pitkin. Sellaisella on toki helppo ja nopea kulkea, mutta kyllähän sitä polulla jotenkin pääsee niin paljon lähemmäs luontoa. Ja sitä luonnon rauhaa.

Olin vähän suunnitellut pitäväni pidemmän lounastauon Pahakurunojan tulipaikalla. Eilen voimaan tullut ruohikkopalovaara kuitenkin estäisi tulistelun siellä. Niinpä tein lennosta suunnitelmaan muutoksen, ja aikainen lounastauko vietettiinkin Pitkälammen kodassa. Siinä kun oli kunnon hormillinen tulipaikka, niin tulenteko on sallittua myös metsäpalovaaran aikana. Ja pääseehän kodassa myös tuulelta suojaan. Se nimittäin on tänäänkin ollut pureva. Huomenna ilmeisesti pitäisi vähän jo lämmetä, sillä lupailivat jopa yli kymmentä lämpöastetta.

Pahakurunojalla pidin sitten ihan muuten vaan tauon. Reitti kulkee mäen päällä, ja tulipaikkakin sijaitsee siellä. Mutta rappusia pitkin pääsee käväisemään kurun pohjalla. Jokin noissa kuruissa on sellaista joka kerta toisensa jälkeen lumoaa minut. Nyt jyrkkäseinäisen kurun pohjalla solisi iloinen pieni puro. Ehdottomasti kannatti tuo rapputreeni tehdä!

Tänäänkin kävelyosuus oli melko lyhyt, sillä saavuin jo hyvissä ajoin Kylmähetteen kodalle, jossa aioin yöpyä. Pöllien sahailua ja halkomista alkuun, ja sitten lämmittämään kotaa. Lieköhän tämä paikka jotenkin poikkeuksellisen kylmä, niinkuin nyt Kylmähete-nimestäkin voisi päätellä, sillä suolampi siinä vieressä oli vielä lähes kokonaan jäässä.

Päivät 334-335: Koti

Tämän päivän suurin anti ei ollut vaelluksessa, vaan siinä, että saimme tänään avaimet uuteen kotiimme. Tai vanhahan se on, mutta meille uusi. Aika huikea tunne.

En aikaisemmilla vaelluksilla ole koskaan potenut koti-ikävää. Ikävä on kyllä ollut läheisiä ihmisiä, mutta varsinaisesti kotia en ole ikävöinyt. Minulle metsät ja tunturit ovat aina tuntuneet kuin toiselta kodilta. Ja koska sen aikasemman kiinteän kodin myin tähän reissuun valmistautuessani jo keväällä 2019, on tällä reissulla teltta ollut se ainut kotini. Ja tietenkin Savukosken erämökki aina välillä. Ja muutamia kotiakin on ollut kotina.

Lokakuussa löysin sydämelleni kodin. Fyysisesti olin edelleen telttakodin asukki, mutta koin heti alusta lähtien vahvasti löytäneeni kodin. Koti onkin enemmän tunne kuin paikka. Mutta täytyypä silti myöntää, että tuntuu mielettömän upealta, että nyt minulla on myös se fyysinen koti, johon palata. Tai ei kai voida puhua palaamisesta, sillä en ole siellä koskaan käynyt, mutta ymmärtänette pointin.

Saavuin jo aamupäivästä seuraavaan tilapäiskotiini Sallatunturin Tuville. On taas hyvä hetken pitää taukoa eräjormailusta. Eli siis menossa on erätauko.

Huomenna matka jatkuu taas UKK-reittiä pitkin ensin Hautajärvelle ja sieltä Karhunkierrosta pitkin Rukalle. En välttämättä saa väliltä uutta päivitystä tehtyä, joten mahdollisesti palaan taas kirjoituspöydän ääreen Rukalla noin 12 päivän kuluttua.