Tässä kevään mittaan on tullut käytettyä aikaa ruoan parissa – ensin suunnitellen ja reseptejä hakien ja sitten kuivurin hiljaista hurinaa kuunnellen. Vuoden vaellusruokien valmistelu ei ole ihan yhdessä illassa valmis. Se on ihan perhanallinen rumba. Ylivoimaisesti yleisin kysymys nurkan takana kolkuttelevaan vuoden mittaiseen seikkailuun liittyen on: ”Mitä sä meinaat syödä?”. Otetaanpa siis pikainen kurkistus ruokapussiin ja sen sisältöön.

Erkkikään ei jaksa kantaa koko vuoden ruokia kerralla, vaikka olisi maailman vahvin Erkki. Tarvitaan siis tankkauspisteitä, jossa ruoka- ja varustevarastot saa täydennettyä. Itse ratkaisin tämän siten, että vaellusreitti suunnitellaan niin, että maksimissaan kolmen viikon välein olen jossain kylässä tai ainakin ihmisten ilmoilla. Paikassa, jonne on Matkahuollon tai Postin kautta on mahdollista lähettää paketti. Ns. sivistyksen parissa on henkilöitä, jotka lähettävät paketit tulemaan. Sitten vain sormet ristissä toivotaan, etteivät paketit kovin pahasti matkalla eksyisi. Ja samaa eksymistä yrittää välttää myös toisesta suunnasta samaan pisteeseen pyrkivä vaeltaja.

Kolme viikkoa kerrallaan on ainakin itselläni painon kannalta aika lailla maksimi. Ilman luxus-herkkuja ruoan kuivapaino pyörii kesäaikana siinä 700g/pvä hujakoilla, joten kolmen viikon etapilla se tarkoittaa jo lähes 15kg. Siihen sitten muut varusteet päälle, niin rinkan lähtöpaino nouseekin jo yli 30 kiloon. Sellaisen taakan olemassaolon jo huomaa kävellessä. Onneksi vähitellen kilot, sekä -grammat että -kalorit, siirtyvät selkärepusta vatsalaukkuun, ja kulku kevenee.

Ruoan ja sen sisältämän energian määrä korostuu pitkällä vaelluksella. Viikon tai kahdenkaan retkellä ei haittaa vaikkei joka päivä saisikaan syötyä ihan sitä määrää, mitä kuluttaa. Vuoden aikana tuollainen päivittäinen energiavaje alkaisi kuitenkin kumuloitua. Etenkin talvella saattaa ahkiota tunturissa kiskoessa helposti kuluttaa 6000kcal tai enemmänkin. Ja vaikka vatsalaukku on venyvä käsite, on sellaisen kalorimäärän ahtaminen kurkusta alas käytännössä mahdotonta. Ruoan lisäksi pitää siis säätää myös kulutusta. Aion säännöllisesti pitää ihan täysin huilipäiviä, jolloin ainoa suunniteltu ohjelma on syödä ja levätä niin paljon kuin ikinä kykenee. Ei hassumpi agenda päivälle.

365 x Pussicarbonara? Ainakin omassa päässäni jo pelkkä ajatus puistattaa. Valmisretkiruoissa on usein, ainakin valmistajan mielestä, huomioitu se, että pussista löytyy sopiva määrä kalorioita ja vitamiiniloita sekä hivenen aineita ja muita näkymättömiä ainesosasia. Vaan makua sitten ei ole muistettu lisätä. No, rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että valmispusseistakin löytyy jopa oikeinkin maukkaita annoksia. Valikoima kävisi kuitenkin vuoden aikana niin yksitoikkoiseksi, että pastat pursuilisivat korvistakin. Valmisruokien hinnatkin ovat sitä luokkaa, että pastan lisäksi korvista pitäisi pursuilla myös seteleitä. Päätin siis kunnianhimoisesti kuivata kaiken itse! Suunnittelun ja ideoiden keräilyn jälkeen lopputuloksena oli kolmen viikon kiertävä ruokalista, jossa on 27 erilaista ateriaa.

Ruoan kuivaamisen peruslähtökohta on, että kaikkea voi kuivata, kunhan siinä ei ole rasvaa. Ainakaan kovin paljon. Ja minähän kuivasin. Kaikkea. Paljon. Kasviksia, hedelmiä, riisiä (ensin keitetty ja sitten kuivattu, jotta polttoainetta säästyy maastossa), fetajuustoa, tomaattikastiketta jne jne. Ja erilaisia lihoja. Kirjoitushetkellä kuivurin läpi on kulkenut jo pitkälti toistasataa kiloa ruokaa. Kuivasin aina yhtä ainesosaa kerrallaan isomman määrän ilmatiiviiseen laatikkoon, ja siitä sitten olen vähitellen pussitellut niitä annospusseihin sitä mukaa kun kaikkia ateriaan tarvittavia aineksia on ollut riittävästi. Lihat ovat vielä laatikoissa jääkaapissa, ja lisään ne annospusseihin vasta aivan loppumetreillä.

Kuivaamisesta tai resepteistä ei kannata tehdä kovin suurta peikkoa. Kuten mainittu, melkein kaikkea voi kuivata, joten retkellä voi syödä lähestulkoon kaikkea sitä mitä normaalistikin. Vaihtelemalla riisin, muusijauheen, pastan tai nuudeleiden sekaan laitettavan lihan (tai vaikkapa soijarouheen), kasvisten ja kastikkeiden määrää, laatua ja väriä, päästään melko pienellä vaivalla makumatkalle maailman ympäri. Chili con carnesta hernekeittoon, ja sesamwokista kanapastaan. Rajoittavina tekijöinä ovat oikeastaan vain mielikuvitus ja viitseliäisyys. Itselleni kokonaan uusi oivallus on ollut se, että voihan sitä vaelluksella syödä myös salaattia. Kylmässä vedessä ennallistettu raikas porkkana-kaaliraaste, jossa hiukan ananasta ja rusinoita antaa kivan tuoreuden tunnun lautasella. Tai tuolla alempana kuvattu coleslaw.

Suurin osa resepteistä on otettu joko suoraan tai muunnellen parista erinomaisesta opuksesta. Calazon ”Kuivaa ruokaa” on oivallinen kirja, jossa pääpaino on siinä, miten ruokaa kuivataan, mutta mukana on myös reseptejä. Samaa sarjaa oleva ”Vaellusruokaa” puolestaan sisältää pelkästään reseptejä, varsinaisten ruokareseptien lisäksi myös leipiä, rieskoja, pullia ym leipomisvinkkejä. Osa ruoista on superhelppoja lisää-vain-vesi -tyyppisiä, toisissa on hiukan enemmän näpräiltävää. Sekin on ihan mukava, aikaahan minulla on vaikka muille jakaa. Kerran viikossa on pizzapäivä, sillä eihän ihminen voi elää ilman pizzaa.

Kevään mittaan on aina välillä, jotain ruokaa syödessä pälkähtänyt päähän, että hei tämähän voisi toimia hyvin kuivattunakin. Yksi tällaisista oivalluksista oli kebab riisillä coleslaw-salaatin kera. Ja jo ensimmäisen testauksen jälkeen se valtasi ruokalistasta itselleen yhden jokaviikoittaisista paikoista. Toimii kuin junan vessa, mutta maistuu paremmalta. Tässä resepti, jos vaikka innostut itsekin kokeilemaan

Lopuksi rakennetaan pieni aasinsilta seuraavaan blogikirjoitukseen. Silta on kyllä yhtä tukeva kuin Repoveden vanha riippusilta. Vaelluksilla turvallisuus on monesti varautumista yllättäviin tilanteisiin. Mutta vaikka kuinka yrittää riskejä ennakoida, aina voi tapahtua jotain yllättävää. Myös ruoan kuivauksessa saattaa piillä melkoisen yllättäviä vaaratekijöitä. Olin itse jossain reissussa ja pyytänyt äitiäni kuivaamaan hiukan lisää tomaattikastiketta. Siinä levyksi kuivunutta soossia alustalta irrottaessaan hän sai levyn reunasta sormeensa haavan. On muuten melko varmasti maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut saamaan viiltohaavan tomaattisoseesta.

Tähän viiltävään lopputarinaan on hyvä lopettaa. Ensi kerralla sitten enemmän pitkän yksinvaelluksen turvallisuudesta.

–Ulko-Vesa

P.S Minusta on tullut erittäin hyvä Minigrip-pussien sulkija!