19-24.5 Värriöjoelta Naruskaan, ”kesäkauden avaus”

Päivä 323: Virta venhettä vie

Aamulla viimeisten pakkausten ja perinteisin videopuhelun jälkeen oli aika suunnata askeleet taas taipaleelle. Tai ensiksi suuntasin airot, sillä joesta ei ollut mitään asiaa yli kahlaten. Edellisenä päivänä tein testin, miten mökin pikkuisella lasikuituveneellä pärjää tulvajoessa, ja hyvinhän sillä pärjäsi. Nyt vain otin rinkan kyytiin ja riittävän pitkän köyden pätkän, jotta isä saisi sitten kiskottua tyhjän veneen takaisin oikealle puolelle virtaa.

Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Vedessä oleva köysi kiskoikin venee perää niin kovalla voimalla alavirtaan, etten yksinkertaisesti päässyt vastarannalle. Kiskoin minkä käsistä irti sain, mutta ranta jäi saavuttamatta. Noin 10 minuutin kohdalla oli pakko luovuttaa ja palata köyden avustuksella lähtösatamaan. Tai oikeastaan muutama sata metriä siitä alajuoksulle päin. En muista olleeni milloinkaan niin hapoilla kuin nyt. Kesti varmaan toiset 10 minuuttia ennenkuin hengitys alkoi tasaantua.

Plan B:n aika. Kävelinkin autolle n. 3km matkan ja isäni lähti sitten heittämään minua sillan kautta niin pitkälle kuin autolla pääsi. Keväisen pehmeä tie päästi meidät kuitenkin niin pitkälle, että kävelymatka oli suurin piirtein sama kuin mökiltä lähdettäessä olisi ollut. Nyt vain kierrettiin lähes 50km lenkki sillan kautta. Jouduttiin siinä välillä vähän tietöihinkin, kun puro oli syönyt tiehen syvän uoman. No, lopulta pääsin kävelemään.

Kosterjokikin tulvii.

Päässä pyöri melkoinen karuselli. Aamupäivän veneseikkailun lisäksi ajatuksissa oli valtava ikävä, ja myös tämä kesäkauden aloitus. Kun maastotkin vielä olivat ihan tuttuja paikkoja, ei jotenkin tuntunut yhtään vaellukselta.

Matkaseurani vaihtui kesäkaudelle. Talvella ahkion päällä seikkaillut Petteri Vesiperä II lähti Heidin mukana eteläisemmille laitumille ja minun mukaani lähti juuri talviunilta herännyt karhunpentu, Urho-Ulpukka Onttojalka. Tänään se ei kuitenkaan juuri päässyt maisemia ihailemaan, sillä se matkusti ajoittaisista tihkusateista johtuen rinkan sadesuojan alla.

Saanko esitellä: Urho-Ulpukka Onttojalka.

Kuljin Kosterjoen ylittävälle sillalle ja leiriydyin sen viereen. Puhelimellekin löytyi kenttää, joten soitin kotiin. Ja kun sääkin vielä poutaantui, tein pienet tulet tulipaikalle. Siinä tulta tuijotellessa mieli alkoi rauhoittua, vaikka ikävä edelleen vaivasikin.

Ensimmäinen leiripaikka.

Hetken aikaa nukuttuani heräsin ukkoseen. Ei se ihan päälle tullut, mutta ohitti minut parinsadan metrin päästä. Kyllä jytisi ja paukkui. Jyrinä sai vielä lisää puhtia lähituntureiden rinteistä pomppivasta kaiusta.

Päivä 324: Rämpimistä

Aamulla sateli, kun heräsin. Jatkoin siis unia, kuten niin monta kertaa aikaisemmin.

Sade ei kuitenkaan loppunut, joten kampesin itseni pystyyn yhdeksän aikoihin. Alkutaival päivästä oli tienpohjaa, tosin hyvin mutaista ja pehmeää sellaista. Tiellä ja ympäristössä lunta näkyi huomattavasti enemmän kuin mökin tienoilla. Outoa, miten isoja paikallisia eroja on jo ihan muutaman kilometrin matkalla.

Tien päätyttyä oli aika siirtyä metsään. Lumiseen metsään. Epätasainen kivinen alusta, jonka päällä on lunta, tekee kulkemisesta hidasta. Piti kulkea hyvin varovaisesti, mutta siitäkin huolimatta meinasin pariin otteeseen joutua tutustumaan tarkemmin paikalliseen aluskasvillisuuteen. Alkoi sataa vettä.

Jos ei ole lunta, niin on vettä.

Lounaalla pystytin ulkoteltan sadesuojaksi. On merkittävästi mukavampi taukoilla sateelta ja tuulelta suojassa. Huomasin kuitenkin siinä samalla, että GPS ei reagoinut mihinkään näppäilyihin. Se olisi pakko saada jotenkin toimimaan. Ei navigoinnin vuoksi, vaan siksi että se oli turvalaite. Jos en saisi laitettua kotiin viestiä illalla, olisi sitten pahimmassa tapauksessa seuraavana päivänä jo kopterit ilmassa. Pienen kuivailun ja lämmittelyn jälkeen gepsi kuitenkin taas heräsi henkiin.

Maasto muuttui yhä lumisemmaksi. Paikoitellen lunta oli jo polviin asti. Kulkeminen muuttui todella hitaaksi ja raskaaksi. Oman lisämausteen toi vielä taivaalta tuleva kaatosade. Päästyäni poroaidan portille, huomasin siinä vieressä suojaisan ja kuivan paikan. Siinäpä oiva leiripaikka. Olin kyllä suunnitellut kulkevani hiukan pidemmälle, mutta voimat olivat jo kuluneet umpihankirimpuiluun niin tehokkaasti, että päätin jäädä siihen.

Polviin asti lunta.

Pää ei jotenkin edelleenkään oikein ole mukana. Ajatukset sinkoilevat edestakaisin, sinne ja tänne. Raskastahan se on pääkopalle, kun ajatukset singahtavat tuhannen kilometrin päähän ja sieltä taas takaisin. Ja sama vielä monta kertaa päivässä. Toivottavasti tämä tästä vielä aukeaa, kunhan pääsee vauhtiin ja säätkin edes hiukan paranevat.

Välillä oli jo melkein sulaakin.

Päivä 325: Sillanrakentajan roolissa

Enpä osannut aamulla, tai oikeastaan hyvin maistuneen unen johdosta aamupäivällä, kävelemään lähtiessäni, että päivästä tulisi tällainen. Siitä tuli pirun raskas, märkä, koominen, turhauttava ja muutama muukin adjektiivi vielä siihen perään.

Näin kesävaelluksella sitä jo oikeastaan toivoisi, että lumet olisivat, no, menneen talven lumia. Värriöjoen varressa näin jo olikin, mutta Maltiotunturin kieppeiltä ainakin tähän Petäjä-Kappalevaaran kupeeseen asti, oli lumi se vallitsevampi elementti. Minkäänlaisesta hankikannosta ei luonnollisesti ole enää tietokaan, joten jokainen askel käy aina ihan pohjassa asti. Maaston muodot eivät tietysti hangen päälle näy, niinpä aina sai saappaan upotessa jännittää, onko alla tällä kertaa mätäs, kanto, kivi, kuoppa, lätäkkö vai oja. Jokainen noista tuli useaan otteeseen kokeiltua.

Hankea oli usein polveen asti, mutta paikoitellen kulkijan syväys lähenteli jo nivusia. Hikihän siinä olisi tullut. Jos siis lämpöä olisi ollut enemmän kuin +3 astetta. Ja jos sadekuurot eivät olisi tehokkaasti viilentäneet sekä tunteita että kulkijaa. Jossain kohtaa tajusin tämän rämpimisen koomisuuden. Onhan tämä nyt aivan hullun hommaa. Mietiskelin siinä, että en taida olla se kanootin terävin muumi, vai miten se sanonta nyt meneekään.

Tämän päivän ainoa kuva. Muuten kamera piti pitää suojassa kaatosateelta.

Saavuttuani Majavaortsan pohjoispuolella olevalle purolle, tulikin sitten aikamoinen tenkkapoo. Pahainen puro oli keväisessä suuruudentunnossaan kasvanut aikamoiseksi joeksi. Ei toivoakaan päästä yli siitä kuivin hampain. No, hetken siinä jokea tarkasteltuani huomasin, että uoma jakautuu alempana kahteen osaan, ja että ensimmäisestä pääsisin yli kaatunutta puunrunkoa pitkin noin polvisyväyksellä läpi. Siitä toisesta uomasta ei ollut sitten hajuakaan, mutta ei siinä oikein muukaan voinut kuin luottaa tuuriin. Menin siis ykkösuomasta yli että heilahti. Tai onneksi ei kauheasti heilahtanut.

Kahlailin mättäitä pitkin toiselle uomalle, todeten sen yhtä haastavaksi kuin edellisen. Sillä erotuksella, ettei ollut sitä puunrunkoa. Kokeilin useammasta kohtaa, mutta jokainen yritys päättyi siihen, ettei sauva enää kokeillessa ylettänyt pohjaan. Oli tuumaus- ja lämmittelytauon paikka, sillä paljaat jalkani kahluukengissä alkoivat mennä tunnottomiksi. Siinä lämmitellessä keksi idean; eräässä kapeammassa kohdassa oli kaatuneen puun oksa uoman yläpuolella. Jos vain saisin siihen riittävän järeän puun puron poikki, toimisi tuo toinen oksa kaiteena. Sahasin kaatuneesta puusta niin pitkän ja paksun pätkän, kuin mitä uskoin jaksavani liikutella. Ja sitten poistin siitä vielä pätkän, että ihan oikeasti jaksoin sitä kantaa. Pölli pystyyn ja pieni tuuppaus. Se kaatuin nätisti juuri oikeaan paikkaan ja näytti kaikin puolin tukevalta. Ei muuta kuin rinkka selkään ja uomasta yli. Koko projektiin oli mennyt pitkälti toista tuntia, ja aika paljon hermoja.

Oli lounasaika. Lumesta ja joesta johtuen olin kulkenut vain reilun 4km, mutta nälkä kurni jo kovasti vatsassa. Lounaan jälkeen kävelin noin 1,5km poroaidan portille, josta olikin sitten luvassa tieosuus. Paitsi, että tien päällä oli 20-50cm lunta, joten lähdin kulkemaan tien suuntaisesti metsässä, jossa lunta ei ollut niin paljon.

Leiriydyin aikaisin. Sade oli lakannut, joten ajattelin saavani läpimärkiä kamppeita hiukan kuivateltua. Askelkin alkoi jo painaa, vaikkei kilometrejä kauheasti takana ollutkaan. Kuivat vaatteet, höyryävä kattilallinen papupataa, kupillinen kuumaa kaakaota ja pienet päivätorkut. Kummasti sitä on kuin uusi ihminen. Ei oikeastaan edes haitannut, että sade taas alkoi, ja jouduin keräilemään kamppeet teltan sisäpuolelle. Huomenna on taas uusi päivä. Millainen se sitten on, jää nähtäväksi. Mutta tuskin se ainakaan kovin paljon rankempi on kuin tänään.

Ainakin se positiivinen asia on, ettei tarvitse jossitella, oliko saappaat oikea jalkinevalinta.

Päivä 326: Parempaa päin

Tänäkin aamuna oli taas vuorossa se epämiellyttävä hetki, kun pitää vetää jalkaan märät pitkät kalsarit ja vielä märemmät sukat. Eivät ne yön aikana teltassa +2 lämpötilassa juurikaan kuivu. No, ei siinä kovin kauan mene, että jalka tottuu viileyteen.

Liekö öinen kaatosade sulattanut lumia vai olinko tullut jo pois lumisimmalta alueelta, kun kulku oli merkittävästi eilistä helpompaa. Tiellä oli lunta enemmän vain pohjoisen puoleisilla rinteillä, joten vauhtikin normalisoitui. Oli kevyt kulkea. Huomasin pian jo olevani Suoltijoen Pirtillä. Se on 50-luvulla valmistunut tukkisavotan tukikohta. Ilmeisesti savotta on ollut melkoisen suuri, sillä rakennuskin oli valtava 2-kerroksinen puutalo. Pihapiirissä oli avoin keittokota, joten pääsin lounaalle suojaan tuulelta. Ja samalla hetkellä alkaneelta lumisateelta.

Suoltijoen Pirtti
Nuotion lämpöä.

Jos koko vaelluksen ensimmäisenä päivänä minulla oli sellainen olo, että luonto vähän koettelee kulkijaa, niin samankaltaista ajatusta voisi hyvin olla tähän kesäkauden alkuunkin. Luonto on tyrkännyt sääkoneesta pihalle lähes haastavimman mahdollisen kelin useammaksi päiväksi. Kylmää, märkää ja tuulista. Jotenkin siihen tämä koko iltapäivän jatkanut lumisade antoi koomisen lisänsä. Eihän tälle voi kuin nauraa.

Kesäinen lumisade. Toiseen suuntaan lähtiessä olisin päässyt Tulppioon. Erityishuomio sanalle ”Bup” 😂

Saavuin kohtaan, josta toiseen suuntaan lähti reitti Tulppioon. Siitä lähdin vuosia aiemmin ensimmäiselle yksinvaellukselleni. Silloin yksin kulkeminen vielä jännitti kovasti.

Tie vaihtui lopulta vaellusreitiksi. Oli mielettömän mukava ja leppoisa tunne kävellä siinä lumisateessa pitkin kaunista kangasmetsää. Kohisevat purot ja lumilaikut siellä täällä toivat vaihtelua, ei ainakaan päässyt kulkija pitkästymään.

Reitti oli selvästi merkitty.

Leiriydyin pienen nyppylän päälle lähelle Hiukkakoskea. Tuuli yltyi ja ravisteli telttaa, mutta sisällä oli mukavan lämmin. Huomenna taitaakin olla vuorossa ihan kotayö, jos vain Karhutunturin rinteillä ole liikaa lunta.

Päivä 327: Jotain sinistä

Eilen taisin hiukan manailla sitä, että olosuhteet olivat olleet huonoimmat mahdolliset. No, listalta unohtui tietenkin pakkasyö, joka jäädyttäisi kaikki märät kamppeet. Tänä aamuna tuli sitten sekin lisättyä listaan.

Vaan ei mennyt kauankaan, kun lämpötila nousi jo plussan puolelle. Ja aamu-uniset silmät näkivät pilvien lomasta palasen ihan sinistä taivasta. Hymy olisi ollut takaraivossa asti, jos korvat eivät olisi tiellä. Niin suunnattoman ilon toi tuo pieni vaaleansininen kaistale. Eipä ollutkaan sellaista nähty startin jälkeen, ja sääennustekin lupaili ettei tänään taivaalta tulisi mitään. Tänään ei siis tarvitsisi rinkan sadesuojaa, joten Urho-Ulpukkakin pääsi ensimmäistä kertaan katselemaan maisemia.

Urho-Ulpukka kyydissä ja valmiina seikkailuun.

Alkumatka lounaalle asti meni kuin tanssien. Peipot ja punakylkirastaat lauleskelivat innokkaasti, kai nekin nauttiva paremmasta säästä. Ja kuoroon yhtyi jokunen tuntematon tipukin. Lounastelin Haltikodalla, joka komeasta nimestään huolimatta oli heikohkossa kunnossa. Se olisi peruskorjauksen lisäksi kaivannut kipeästi myös kevätsiivouksen. Toivoin mielessäni, ettei yöpaikaksi suunnittelemani Karhutunturin kota olisi samanlaisessa kunnossa.

Komeaa maisemaa ja mukavaa kangasmetsää.
Haltikota

Reitti alkoi vähitellen nousta kohti Karhutunturia. Jossain laaksonpohjalla jouduin tosin taas askartelemaan kertakäyttösillan kaatuneista puista, sillä muuten olisi mennyt uimahommiksi. Mitä ylemmäs polku vei, sitä enemmän alkoi olla lunta. Viimeinen 1,5km menikin sitten ihan hankikävelyksi. Ja upottavaan lumeen kun yhdistää jäisen alustan ja jyrkän ylämäen, niin kylläpä vaan hapotti. Kodalle päästyäni ei käynyt enää mielessäkään se, että lähtisin ilman rinkkaa vielä käymään ihan Karhutunturin laella. Olin ihan tyytyväinen kodikkaaseen kotaan ja sen lämpöön. Nyt saisin ensimmäistä kertaa kaikki kamppeet kuivattua.

Näkymää Karhutunturin kodalta.

Ja kun nyt avotuli siinä sopivasti oli käsillä, niin pitihän sitä tehdä pizza päivälliseksi ja sitten vielä lettuja iltapalaksi. Aikamoinen herkkuhetki. Siinä onkin taas ollut vähän totuttelua talvikauteen verrattuna. Siis siinä, että kaikenlaista bonus-hyvää ei kesällä voi pitää yhtä paljon mukana kuin talvella. Ahkiossa sitä voi hyvin vedellä herkkuja, että saa illalla vedellä herkkuja. Näin kesällä voi sitten korvata vedellä herkkuja. Paitsi tänään.

Laelle voi mennä sitten ensi kerralla.

Päivä 328: Naruska

Heräilin tänään jo seitemän kieppeillä, sillä halusin olla hyvissä ajoin perillä Naruskan Retkeilymajalla. Jäisi siten riittävästi aikaa blogin kirjoitteluun, virran lataamiseen, ruokien välppäilyyn ja peseytymiseen.

Alaspäin Karhutunturin rinnettä lähdin eri reittiä kuin eilen, sillä muuten olisi tullut melkoinen lisälenkki. Tätä reittiä ei sitten oltukaan ajettu kelkoilla niin paljon ja muutenkin maaston pohja oli kivisempi. Useamman kerran olin haaroja myöten hangessa. Yhden kerran päädyin tilanteeseen, että olin koko ukko vyötäröä myöten upoksissa, eikä siinä pehmeässä lumessa päässyt ylös muuten kuin ottamalla rinkan pois.

Tielle saavuttuani vaihdoin kumpparit vaelluskenkiin. Kuiva baana ja vaelluskengät tuntuivat taivaallisen kevyiltä. Olen kyllä ollut positiivisesti yllättynyt saappaista vaellusjalkineina. Aikaisempaa kokemusta moistesta saapastelusta ei olekaan. Yllättävän kevyt niillä on kulkea, eikä ainakaan toistaiseksi rakkoja tai hiertymiäkään ole syntynyt. Ja kuten aikaisemmion totesin ainakin tälle osuudelle saappat oli ainoa oikea jalkinenratkaisu; vaelluskengillä olisin ollut käytännössä 6 päivää läpimärissä kylmissä kengissä. Kuivin jaloin ei noilta soilta ja tulvapuroilta olisi päässyt mitenkään.

Keväinen suo.

Saavuin retkeilymajalle noin yhdentoista aikaan. Päivä ja ilta sitten menikin kirjoitellessa, saunoessa, syödessä. Ja tietenkin pitkään odotettu videoyhteys kotiin.

Ensimmäinen kesäpätkä on siis takana. Seuraavaksi reitti jatkuu UKK-reittiä myötäillen etelään kohti Sallaa. Palataan siellä taas asiaan.

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Jonas

    Positiivista lienee ettei olosuhteet enää huonommaksi muuttune (pienellä varauksella 🙂 ). Komean näköinen tupa tuo Suoltijoen pirtti ainakin kuvassa katsottuna. Mukavaa loppuvaellusta!

    1. Vesa

      Todennäköisyys olosuhteiden paranemiseen ainakin on iso 😄. Suoltijoen pirtti itsessään on lukittu, en tiedä onko se missään käytössä. Pihalla oli kuitenkin avoin keittokatos jossa taukoilin 😊

Vastaa