Päivät 271-322

Saavuin Savukosken erämökille maaliskuun lopussa. Talvikausi oli nyt taputeltu ja edessä oli kevätloma. Aikaa palautumiselle, aikaa olemiselle, aikaa kevään seuraamiselle, aikaa rakkaudelle. Ei huono, kuten Jorma Uotinen sanoisi.

Ensimmäinen viikko kului talvivarusteiden huoltamiseen ja yleiseen oleiluun. Vaikkei hiihtäessä väsymyksen tunnetta ollutkaan, tunsi selvästi miten kroppa nautti ansaitusta levosta. Maisema oli vielä luminen ja Värriöjoki jäässä.

Vaikka fyysisesti olinkin nyt paikallaan, vaelsi mieleni jo vahvasti tulevassa. Odotus palkittiin huhtikuun kahdeksantena päivänä, kun Heidi saapui seurakseni. Jälleennäkemisen tunne oli sanoinkuvaamaton – lähes kolmen kuukauden puhelin- ja satelliittiviestintä vaihtui konkreettiseen suudelmaan. Ja yhteistä aikaa olisi yli kuukauden päivät.

En ole aikaisemmin ollut Lapissa lumien sulamisen aikaan, joten kevään saapumista oli mukava seurailla. Lämmin ja aurinkoinen viikko antoivat hangille kyytiä ja näyttikin hetken siltä, että kesä saapuisi nopeasti. Seurailimme usein kuistilla aamukahveja nauttiessamme, kuinka erikokoiset jäälautat alkoivat irtoilla Värriön jääkannesta ja iloisesti soliseva koski paljastui jään alta. Melko terapeuttista vain istua ja katsella jokea. Se on vähän kuin norppa-live, mutta ilman norppaa.

Linnutkin alkoivat vähitellen heräillä saapuvaan kevääseen. Aluksi näkösällä ja kuuluvilla oli vain talitiaisia, mutta eräänä aamuna kahvihetken keskeytti kirkas peipposen laulu joen vastarannalta. Enää puoli kuuta kesään. Lapissa, ja luonnossa ylipäätään, aikakäsitys heittelee häränpyllyjä. Tällä kertaa se oli hyvin konkreettista, sillä heti seuraavana päivänä peipposten saapumisesta lennähti västäräkki mökin edustalla törröttävään kelon oksaan. Puoli kuuta vaihtui vähäseksi yhdessä päivässä.

Olen aina ihmetellyt ja ihastellut lintuihmisten kykyä tehdä havaintoja silmänräpäyksessä. Itse en todellakaan ehdi huomata oliko sekunneissa ohi vilahtavalla linnulla vaalea yläperä tai musta siipipeili. Tuossa ajassa omat aivoni ehtivät ymmärtää ainoastaan sen, että suurella todennäköisyydellä kyseessä oli lintu, kenties keskikokoinen. Saimme kuitenkin varmasti tunnistettua useita eri lajeja. Osa oli ihan yleisiä. Peippo, järri-ja viherpeippo, laulujoutsen, piekana, isokoskelo, jne. Mutta mahtui joukkoon ainakin yksi harvinaisuuskin. Kumiankka on ilmeisesti niin harvinainen otus, ettei sitä ole edes lintukirjoissa mainittu. Äänen perusteella kuitenkin sen tunnistimme helposti.

Kevään saapuminen pysähtyi muutamaksi viikoksi käytännössä kokonaan, kun kylmä ilmanala valtasi Lapin. Lämpötila oli vain juuri ja juuri plussan puolella ja useana aamuna heräsin siihen todellisuuteen, että uutta lunta oli satanut taas 10cm. Uusi lumi on vanhan surma, sanotaan, mutta vaikutti vahvasti siltä, että näiltä uusilta lumilta tuo sanonnan tappamisvietti puuttui kokonaan.

Kevään merkillisiä merkkejä seuratessa ohikulkeviin päiviin mahtui myös useampikin merkkipäivä. Ensimmäisenä oli vuorossa syntymäpäivä. Syntymäpäivän juhlinta vaihtui kuitenkin Heidin lanseeraamaan synttäriviikkoon. Siinä ideana on se, että viikon ajan jokaisena päivänä on jotain pientä hemmottelua. Muun muassa hieronnan, nuotiolettujen, unelmakartan piirtämisen ja poronkäristysaterian jälkeen voin kertoa, että idea on mahtava. Kaiken kruunasi vielä varsinaisen syntymäpäivän aamuna pöydällä odottava lahjapaketti ja juhlallisen tuhti mozzarella-lihapulla-päivällinen. Syntymäpäiväni 24.4 on Pertin nimipäivä, ja Kummelia katsoneet muistanevat, että Speedyn ja Sakun mukaan Pertin nimipäivä on tuomiopäivä. Ainakaan tällä kertaa ei tuomiopäivästä ollut tietoakaan. Kaikki tuo huomioiminen sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Ja se on kyllä mieletön tunne.

Sopivasti sattui myös niin, että juuri synttäripäivänä tuli täyteen tämän vuoden vaelluksen kolmassadas päivä. Tuntuu hurjalta ajatella, että siitä kaatosateisesta lähtöpäivästä on kulunut jo niin pitkä aika. Synttäripäivää seuraava päiväkin oli merkityksellinen, vaikkei se mikään kalenteriin merkitty merkkipäivä ollutkaan. Silloin nimittäin varmistui uusi koti. Löysimme Tampereelta pienen ja idyllisen asunnon, jossa on hyvä aloittaa yhteinen vaelluksen jälkeinen elämä. On ihana ajatus, että nyt on minullakin koti, johon palata. Jännä, miten voi olla ikävä paikkaa, jossa ei ole ikinä käynyt.

Tästä seuraavana päivänä oli vuorossa taas juhlapäivä. Yhteistä taivalta tuli täyteen 6kk. Tämä ensimmäinen puoli vuotta on ollut kaikkea muuta kuin normaali. Koko maailma on tällä hetkellä poikkeustilanteessa, mutta meillä tilanne ei ole johtunut koronasta. Tuhannen kilometrin turvaväli on aika paljon enemmän kuin hallituksen suosittelema 2m. Kuukausia kestävä kaipaus ei ole ollut aina ihan helppoa, mutta se on vahvistanut meitä ja syventänyt välillämme olevaa yhteyttä. Ainakin itselleni on syntynyt vahva tunne siitä, että me kestämme kyllä pienet ja isommatkin vastoinkäymiset yhdessä.

Vappukin tuli vietettyä. Erämökillä ei piknikkejä tai lakituksia ole, joten juhlinta rajoittui serpentiiniin. Simaa tai kuohuviiniä ei kaapeista myöskään löytynyt, mutta luovalla ratkaisulla saatiin sentään laseihin ulkoisesti ainakin hiukan noita juhlajuomia muistuttavaa nestettä. Rypsiöljyä.

Heidi palasi 13.5 takaisin etelään. Se päivä oli todella lämmin, joten istuskelin pitkään kuistilla muistellen mennyttä kuukautta. Lumi suli lähes silmissä, ja joen pintakin nousi reilussa vuorokaudessa noin 70cm. Illalla ei meinannut uni tulla millään. Ilmeisesti kaipauksesta tulviva ajatustenvirta oli huuhtonut unihiekkarannan tyhjäksi.

Kun joen pinta laskee sen verran, että siitä pääsee taas ylitse, jatkuu vaellukseni. Tuntuu kevyeltä ajatella, että pääsee taas kulkemaan jalkaisin. Hiukan siinä varmasti on taas kropalla totuttelua, kun ahkio vaihtuu rinkaksi. Talvella tarvitaan luontaista vetovoimaa ahkion kiskomiseen, mutta kesällä tulee kulkijan olla kantava voima. Lunta on vielä paikoitellen, mutta ei enää niin paljoa, että se merkittävästi haittaisi kulkua. Suuntaan nyt askeleet vähitellen etelään päin, ensin Naruskaan metsiä pitkin ja sieltä UKK-vaellusreittiä Sallaan, Hautajärvelle, Rukalle, Riisitunturille ja lopulta Syötteelle, jonne tämä pitkä projekti lopulta päättyy.

Ajatuksissa alkaa jo vahvasti pyöriä myös vaelluksen jälkeinen elämä kaikkine muutoksineen. Yritän kuitenkin malttaa edelleen pitää ajatukset myös nykyhetkessä ja nauttia alkukesän kauneudesta ja upeista maisemista. On tässä kuitenkin vielä reilu 500 kilometriä käveltävänä.

Seuraava kirjoitus onkin sitten taas päiväkirjamainen tarina kesäkauden ensimmäisestä etapista Naruskaan. Palaillaan silloin asiaan.