Pitkällä vaelluksella on aikaa. On aikaa miettiä esimerkiksi sitä, mitä vaellus on. Tai ehkäpä oikeammin, mitä se minulle merkitsee. Tasaisin väliajoin Facebookin keskustelupalstoilla puidaan oikein joukolla vaelluksen määritelmää; pitääkö olla yön yli ja kuinka monta yötä, polulla vai polutta, entäpä kuinka monta kilometriä pitää taivaltaa? En ole noihin keskusteluihin osallistunut, sillä edellämainitun kaltainen vaelluksen ”tekninen määritelmä” ei oikein ole tuntunut luontevalta. Eipä minulla toisaalta kyllä mitään parempaakaan ajatusta ole ollut tarjolla. Yritän tässä nyt kuitenkin ainakin jollain tavoin valottaa sitä, mitä vaellus minulle tarkoittaa.

Olen viimeisen neljän kuukauden aikana tavannut satoja vaeltajia. Tai retkeilijöitä. Tai patikoijia. Tai millä nimellä nyt kukakin ketäkin kutsuu. Tähän tapaamieni ihmisten joukkoon mahtuu niin gramman kuin kynsienkin viilaajia. Ja niitä, joilla ei viilaa ole mukana ollenkaan. Viikkoja, jopa kuukausia kestäviä taipaleita ja päiväretkeilijöitä. Telttailijoita, melojia, polkujuoksijoita, yksinkulkijoita, seurueita, perheitä, vanhoja, nuoria, ihan vauvojakin. Erilaisia ihmisiä ja luonnossaliikkumistapoja on tasan yhtä monta kuin on ollut kohtaamisiakin.

En ainakaan itse koe mitenkään mahdolliseksi sanoa, että oma tapani vaeltaa olisi jollain tapaa oikeampi kuin jonkun toisen. Jokaisella on oikeus nauttia luonnosta juuri sillä tavalla, kuin se on itselleen luonnollista. Toki siihen sisältyy samalla myös velvollisuus huomioida muut, mahdollisesti erilaisista asioista pitävät kanssakulkijat, sekä miettiä toimiensa kuormittavuutta luonnon kannalta.

Vaeltajuus ei siis riipu grammoista, kilometreistä eikä euroista. Yhdistävänä tekijänä tapaamillani erilaisilla vaeltajilla on tietenkin tapahtumaympäristö – luonto. Luonnon lisäksi nostan toiseksi olennaiseksi osaksi vaellusta sen, mitä pään sisällä tapahtuu – mielentilan. Hmm. Tästähän alkaa muodostua ajatusta. Olisiko tässä kenties ainekset ”vaelluksen kaavalle”?

Vaellus= Luonto * Mielentila

Luonto osana vaellusta

Kun miettii luontoa ja vaellusta, ainakin itselleni tulee ensimmäisenä mieleen laajat tunturimaisemat, aukeat aavat, karut kurut ja sinisinä läikkyvät järvet. Paikkoja, joissa näkee kauas. Usein silmänkantamattomiin. Näkymiä, jotka muistuttavat kulkijaa luonnon suuruudesta ja ihmisen pienuudesta. Minulle tuollainen äärettömyys huokuu myös rauhaa ja hiljaisuutta, sillä silloin jotenkin konkretisoituu se, miten kaukana on arkisesta aherruksesta ja elämän melskeestä. Ne ovat hetkiä, jolloin on vain minä ja minut ympäröivä tunturin hiljaisuus. Eikä niissä hetkissä millään muulla ole merkitystä.

Kutsun noita laajoja näkymiä makromaisemaksi. Itselleni käy pidemmillä vaelluksilla usein niin, että aluksi huomioni kiinnittyy noihin suuriin linjoihin. Mutta jonkin ajan kuluttua, kun silmä ja mieli alkavat tottua noihin mahtipontisiin luonnon muotoihin, huomio alkaa kiinnittyä myös pienempiin yksityiskohtiin – mikromaisemaan. Oudosti vääntynyt kelo, hauskan muotoinen kivi tai vaikkapa jäätynyt puolukanlehti voivat olla ihan yhtä vaikuttavia näkyjä kuin loputtomiin jatkuva tunturiylänkökin. Minulla vain menee aina hetken aikaa, että silmä alkaa nähdä myös tuota pienempää kauneutta.

Luonnon olosuhteet ovat tietenkin olennainen osa vaellusta. Säätila tuo retkille yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta. Minusta on mukava ajatella, että sää on se ainut asia, johon en retkilläni voi vaikuttaa. Tällä pitkällä vaelluksella on mielessäni myös vahvistunut ajatus siitä, etten ole vaelluksella olosuhteista huolimatta vaan juuri niiden takia.

Kuivat vaatteet tuntuvat parhailta silloin, kun on ensin ollut märissä kamppeissa. Makuupussin lämpö tuntuu parhaalta, kun ensin on ollut vähän vilu. Ruokakin maistuu parhaalta nälkäisenä, ja lepo väsyneenä. Olosuhteiden tuomat hetkelliset epämukavuudet mahdollistavat sen, että hetken kuluttua on autuaallinen olo. Hopeareunuksisia pilviä siis. Tämän ajatusmallin olen pyrkinyt ihan tietoisesti pitämään mielessä silloin, kun sää on kurja, tai jopa hurja. Aina sitä ei ihmismieli ihan tällaiseen optimismiin kykene, mutta muistan että esimerkiksi Niilanpäältä avotunturiin suunnatessani sellaisessa painepesurikelissä nauroin ääneen.

Tuleepa tästä mieleeni eräällä tuvalla tapaamani kolmikko, olisivatkohan olleet parikymppisiä. Heillä oli menossa ensimmäinen pidempi vaellus. Varusteissa oli näin kauniisti sanottuna pienehköjä puutteita, sillä teltta ei pitänyt vettä, makuupussit olivat kastuneet, jollain oli sadetakki revennyt ja toisella saappaassa ammottava reikä. Voisi äkkiseltään kuvitella, että kolmikko olisi märkänä ja kylmissään surkea näky. Vaan päinvastoin. Kolmikolla oli hauskaa ja he silminnähden nauttivat olostaan. Heleä nauru kiiri pihapiirissä useasti ja trangialla paistetut letut näyttivät maistuvan. Tulin siihen tulokseen, että tämä kolmikko oli jo ensimmäisellä reissullaan löytänyt sen vaelluksen ytimen. Monella kokeneellakin retkeilijällä olisi tuosta asenteesta paljon opittavaa.

Samankaltainen ajatus on myös maisemien suhteen. Olen aivan vakuuttunut, että sama maisema tunturin laelta näyttäisi, tai siis ainakin tuntuisi, aivan erilaiselta, jos laelle olisi hurauttanut autolla. Kun on vuodattanut hikipisaroita rinteeseen rinkan kanssa sitä ylöspäin puskiessaan, osaa arvostaa ylhäällä avautuvaa näkymää paremmin. Sen näkeminen ei ole silloin itsestäänselvyys. Fyysinen vaivannäkö on siis siinä mielessä ainakin itselleni olennainen osa vaellusta, että se tekee hetkistä arvokkaampia.

Mielentilan vaikutus vaellukseen

Rauha on varmasti se yleisin ja itsestäänselvin luonnossa koettava mielentila. Luonnon rauha on jo sinällään käsite. Metsässä ei ole samalla tavalla aistiärsykkeitä kuin urbaanissa elämässä. Vaikkei normaaliarjessa tietoisesti kiinnitäkään huomiota ilmanvaihdon tai yli lentävän lentokoneen ääneen tai vilkkuviin mainosvaloihin, niin aivot kuitenkin niihin reagoivat joka kerta. Ne vain päättävät, ettei asiaa tarvitse nostaa tietoiselle tasolle. Varmasti juuri tästä tiedostamattomien aistiärsykkeiden puuttuumisesta juontaa juurensa esimerkiksi se, että luonnossa hiljaisuus on aivan eri asia kuin urbaani hiljaisuus. Toisessa niistä on oikeasti hiljaista, toisessa vain aivomme päättävät, että nyt on hiljaista.

Rauhaan vaikuttaa myös vaelluksen aikatauluttomuus. Itselläni sen tajuamiseen meni kauan. Mutta etenkin nyt tällä vuoden vaelluksella olen tajunnut, että nyt aika on käytännössä katsoen rajaton resurssi. Lienee turha edes korostaa, kuinka autuaallisen levollista minulla on ollut, sillä edelliseen neljään kuukauteen minulla ei ole ollut kertaakaan kiire mihinkään. No, ehkä joskus vessaan, mutta sitä ei nyt lasketa. Ainut todellinen merkitys ajalla on ollut se, että ruokaa on mukana tietty määrä ja ennen sen loppumista olisi suotavaa olla seuraavassa tankkauspisteessä. Ruoan määrän tosin olen suhteuttanut kuljettavaan matkaan niin yläkanttiin, että kertaakaan ei ole tarvinnut tehdä suunnitelmia sen mukaan. Olen siis saanut kulkea vapaana suunnitelmista, vapaana aikatauluista, vapaana kaikesta. Ja se on kyllä ollut melkoinen etuoikeus.

”Pitäisi” on suomen kielen kauhein sana. Siihen latautuu ajatus siitä, että jotain olisi jostain syystä ”pakko tehdä”, mutta en sitä nyt tee. Pitäisi siivota laatikot. Pitäisi mennä nukkumaan. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Sana, joka jo olemassaolollaan syyllistää. Vaellussanastosta tuo sana onneksi puuttuu kokonaan. Elämä vaelluksella on siinä mielessä musta-valkoista. On joitain, yleensä turvallisuuteen liittyviä asioita, jotka pitää tehdä. Ei siis pitäisi, vaan pitää. Ja sitten kaikki loput asiat riippuvat siitä, mitä haluaa tehdä tai olla tekemättä. Joskus vuosia sitten istuin Seitsemisen kansallispuistossa sammalmättäällä, leiri oli pystytetty ja ruokakin löytänyt tiensä vatsaan. Siinä kahvikuppi kädessä totesin, että tällä hetkellä tärkein asia mitä voin tehdä, on istua tässä ja katsoa auringonlaskua. Ei pitäisi tehdä mitään muuta. Eikä aika montaa asiaa oikeastaan edes voisi tehdä.

Erityisesti tällä reissulla olen tuon rauhoittavan vaikutuksen lisäksi kiinnittänyt huomiota myös siihen, että vaellus on hauskaa. Enkä siis nyt tarkoita, että se on ihan mukavaa puuhaa. Vaan ihan humoristisella tavalla hauskaa. Kun ajatuksilla on tilaa ja vapaus lentää, niin ainakin omassa päässäni ne usein alkavat löytää aika humoristisia sävyjä. Ja jostain kummallisesta syystä pidän omaa huumoriani aika hyvänä. Hiukan outona, mutta hyvänä. Monet sisäiset ja ihan ulkoisetkin naurut on tuntureilla kajahtanut, kun hiukan kajahtanut mielikuvitukseni on ottanut siivet selkäänsä. Vapaasti laukkaava mielikuvitus myös estää tylsistymistä melko tehokkaasti. Tosin tehokkain aseeni tylsistymistä vastaan lie silti armoitetut unenlahjat.

Elämää vaelluksen jälkeen

Olen miettinyt, että todennäköisesti suurin shokki tällä reissulla tulee olemaan sen loppuminen. Kontrasti tämänhetkisen rauhan ja kiireettömyyden ja normaalin arjen välillä on huima. Tätä miettiessäni tulin siihen tulokseen, että yritän jatkossa saada ”vaellustunteen” säilytettyä arjen askareissakin. Vaelluksen kaavasta se luonto toki on vaikeampi siirtää sellaisenaan arkeen, mutta mielentilan osalta se on mahdollista.

Jos vain suinkin on mahdollista yritän tämän seikkailun jälkeen rakentaa arkeni vaelluksen kaltaiseksi:

• Pysähdyn silloin, kun väsyttää
• Teen vain yhtä asiaa kerrallaan
• Keskityn siihen, mitä kulloinkin teen
• Huomioin, mitä ympärilläni tapahtuu
• Nautin kauneudesta ympärilläni

Lista saattaa kenties kuullostaa aika utopistiselta. Ja saattaa se sitä ollakin. Mutta ainakin nuo asiat ovat tavoittelemisen arvoisia.