Nyt se taas alkaa! Ihan innosta piukeana suuntaan tänään suksen kärjet taas kohti erämaita. Talvivaelluskausi alkakoon. Vielä kun nyt on pitkäksi aikaa maailman parasta seuraa, niin eipä voisi kulkijan mieli taas iloisempi olla. Aamupalan jälkeen ahkioni, Aino A. Seuralainen, kytkeytyy tiukasti kiinni valjaisiin, ja Heidin sininen paljakka, Urpo A. Seuraa, tekee saman toimenpiteen.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. Viime vuonna tähän aikaan oli jo lähes metrinen hanki. Nyt lunta on juuri ja juuri riittävästi hiihtämiseen. No, optimistisesti ajateltuna ei ainakaan nyt uppoa kovin syvälle kinoksiin.

Tänään alkaa taas syntyä jälkiviivaa myös vaellukseni liveseurantaan (Tässä linkki). Sieltä voitte halutessanne seurata, missä parivaljakko milloinkin liikkuu. Korvatunturihan meillä on suuntana – joulua ei voisi oikein muualla kuvitella olevansakaan. Saatamme siis myös törmätä Petteri Punakuonoon matkalla. Kirjaimellista törmäystä toki yritämme välttää, sillä olisihan se aika ikävää jos Petteri loukkaantuisi ja miljoonilta lapsilta jäisi lahjat saamatta. Lupaamme siis olla varovaisia.

Talvipakkanen ja iPad ovat tunnetusti heikko yhdistelmä. Ja siihen kun lisää sen, ettei erämaissa ole nettiyhteyksiä, niin blogipäivitykset reissun päältä lienevät mahdottomia. Tämä blogi siis palaa päiväkirjamaisiin uomiinsa tammikuun alussa, kun kotiudumme etapilta. Tai siis mökkiydymme. Kotihan meillä onkin koko ajan mukana. Pienenä välipalana on kuitenkin jouluaatto, jolloin Lapin Kansasta voi lukea pidemmän artikkelin omasta vaelluksestani ja kahden vaeltajan rakkaustarinan synnystä. Linkkiä en tietenkään tähän kohtaan saa, koska sitä ei vielä ole olemassa, mutta kaikki kiinnostuneet varmaankin halutessaan löytävät tarinan internetin ihmemaasta.

Lyhyestä virsi kaunis. Ahkio ei pakkaa itseään, ja valoisa aika pitää saada hyödynnettyä. Joten päätän tämän päivityksen siihen että toivotan teille kaikille:

Ihanaa joulua ja onnellista uuden vuoden aloitusta!