Viime kesän vaelluksesta yksi hetki on jäänyt mieleeni muita vaikuttavampana. Se ei ollut yksikään niistä upeista hetkistä tunturien laella, eikä tuskastelut tulvivan teltan kanssa. Ei täydelliset tauot solisevien purojen äärellä, eikä silmänkantamattomiin ulottuvat palsasuot. Se hetki oli ajatus. Ajatus, joka pulpahti mieleeni, kun takana oli kolme viikkoa vaellusta ja auto odotteli enää muutaman päivämatkan päässä. Ajatus, joka kuului näin:

”Jos nyt autolla odottaisi joku, joka antaisi uuden paketin ruokaa ja kertoisi, että toinenkin kuukausi lomaa on järjestetty, niin lähtisin saman tien uudelle kierrokselle. Eikä sitä tarvitsisi edes sen kummemmin harkita.”

Sinälläänhän se oli vain yksi ajatus muiden joukossa. Pieni. Ei sillä ratkaista maailman ongelmia tai mennä kuuhun. Mutta ajatus jäi itämään, vaikken sen merkitystä silloin oivaltanutkaan. Ja nyt sen vaikutus näkyy jo ihan konkreettisestikin elämässä. Omassa mielessäni se varmisti, että taidan ihan oikeasti tykätä vaelluksesta, eikä kyseessä ole ohimenevä hullutus. Kiva pieni harrastus oli vaihtunut intohimoksi.

Tuon elokuisen ja erämaisen hetken jälkeen on vettä ehtinyt virrata Tuusulanjoessa ihan reippaasti. Vaikkei se kovin vuolas joki olekaan, pikemminkin puropahanen. Osa ajatuksista on jo vaihtunut teoiksi, sillä aloitin tammikuussa eräoppaan opinnot Erä-Karkussa. Tai virallisestihan kyseessä on luontoalan ammattitutkinto, erä- ja luonto-opastuksen osaamisala, mutta se on liian pitkä sana sekä kirjoittamiseen että puhumiseen. Eräopas se on. Piste.

Kouluun hakiessani lähdin hakemaan ennen kaikkea tietoa ja osaamista harrastukseni tueksi. Talviretkeilyä, turvallisuusseikkojen entistä parempaa ymmärrystä, varustetietoutta, lajitunnistusta ja kaikenlaisia näppäriä ”kikkakolmosia” ja niksejä. Ja niitä asioita, joista en vielä edes tiedä, etten tiedä. Mieli ja aivot avoinna vastanottamaan uusia asioita. Sain hyväksymispäätöksen ja jäin ihan täpinöissäni odottamaan koulun alkua.

Edellisestä koulukokemuksestani olikin jo vierähtänyt tovi jos toinenkin. Kouluissa on välitunneilla nykyisin kiellettyä olla keinustahyppimiskisaa tai leikkiä kukkulan kuningasta (töniä muita alas jäiseltä kumpareelta). Kuulemma liian vaarallista. Piirtoheittimet on korvattu dokumenttikameroilla ja reissuvihko Wilmalla. Ja jos kokemukseni peruskoulusta olivatkin jo hiukan vanhentuneet, niin kokemukset aikuisten koulusta loistivat poissaolollaan ihan tyystin. ”Saas nähdä, mitä tästäkin tulee”, ajattelin nostaessani 85-litraisen ”koulureppuni” selkään.

Hyvä siitä tuli. Sen uskallan sanoa jo muutaman kurssin kokemuksella. Kurssit ovat käytännönläheisiä ja kouluttajat erinomaisia. Aika harvoin pilkkiminen oppitunneilla on sallittua, niin kuin talvikalastuskurssilla oli. Pilkkimisen ja talviverkkojen laittamisen lisäksi uutta oppia on tullut muun muassa hiihdosta, suksien huollosta, lumikenkäilystä ja turvallisuudesta. Ja ne ihmiset! Kaikki samanhenkistä porukkaa, joten puheenaihe ainakin löytyy aina varmasti. Eri aloilta, eri puolilta Suomea, erilaisia kokemuksia, erilaisia suunnitelmia. Ihmisiä, joihin tuskin olisin tutustunut, jos en olisi kouluun lähtenyt.

Parhaillaan on hiukan pidempi kurssiton jakso menossa, joten ihan into piukeana ja sormet syyhyten odottelen kevään ja kesän mukanaan tuomia lajitunnistuskursseja. Puhumattakaan survival-leiristä. Tai melontaretkestä. Eräruokakurssi. Ruskavaellus. Aargh! Juokse, aika, juokse!

Ennakkoon pidin pienenä kysymysmerkkinä sitä, miten mahtaa aika ja jaksaminen riittää melko tiivistahtiseen opiskeluun työn ohella. Suunnitelmani kun on käydä noin puolessatoista vuodessa koulu pakettiin ilman opintovapaita tai muita vastaavia. Työnantajan kanssa sovittiin, että saan melko vapaat kädet järjestellä työaikoja, joten pidemmillä päivillä ja viikonlopuilla saan paikattua koulun haukkaamat päivät. Ennakkokysymysmerkki osoittautui kuitenkin turhaksi. Hyvin nopeasti huomasin, että opiskelu tällä alalla poikkeaa vaikkapa kauppakorkean opinnoista kuin yö päivästä. Ei pänttäämistä, eikä juurikaan teoreettista opiskelua. Ei tutkielmia tai sprintterin nopeudella vastaan juoksevia deadlineja. Asiat opetellaan suurilta osin ”kädet savessa” -tyylillä ihan käytännössä. Koulun vaikutus stressitasoon on siis kyllä havaittavissa, mutta etumerkki onkin miinus. Pikkupakkasella auringonpaisteessa pilkillä istuessa ei opiskelukaan tunnu kovin rankalta.

Kaiken kaikkiaan kouluun lähteminen on siis osoittautunut prikulleen oikeaksi ratkaisuksi. Ja kun pää nyt on avattu uusille ideoille, niin niitähän sitten tulee. Vedenkulku Tuusulanjoessa tulee jatkossa vain kiihtymään, katsotaan nyt minkälainen koski sieltä vielä paljastuu… Tätä melontaseikkailua elämänkoskessa pääsee turvallisesti katselemaan rantakiviltä klikkaamalla ”Follow” -nappulaa =)