Päivä 84: Kuukkeleita

Nukuin poikkeuksellisen huonosti, vain muutaman hassun tunnin. Aamiaisen jälkiuunileivästä sain ajatuksen vetäistä siihen päälle vielä pienen siivun jälkiunileipää. Niinpä siis kömmin takaisin vuoteeseen vielä hetkeksi.

En vielä aamullakaan ollut tehnyt lopullista päätöstä, mihin suuntaan seuraavaksi lähden. Entisiä työkavereita odotellessa minulla olisi nyt neljä päivää aikaa käydä jossain. Rinkkaa siinä pakkaillessa tulin siihen tulokseen, että Kulmakurun lenkki kuullostaa houkuttelevimmalta. Mielenkiintoisen näköinen kuru, vähemmän kuljettu reitti ja lyhyen leppoisat päivämatkat synnyttivät lopulta päätöksen.

Lähdin liikkeelle joskus kymmenen jälkeen, suuntana Tolosjoen laavu lähellä kurua. Reitti kulki pitkin leveää polkua ja hiekkatietä. Näiden päivien jälkeen se olikin taas hyvä reittivalinta. Olen pyrkinyt siihen, että jos vain mahdollista, huilipäivän jälkeen ensimmäinen kävelypäivä olisi mahdollisimman helppoa reittiä. Kroppa saa taas rauhassa totutella menoon, ja pääkin saa ikäänkuin pehmeän laskun.

Päivään sisältyi pari pidempää nousua vaarojen rinteille. Vaikka ne toki pistävät sykkeen nousemaan ja hengitykseenkin tulee vähän lisävauhtia, niin on kyllä ihan huomattava ero alkumatkan nousuihin verrattuna. Kunto on ihan selvästi noussut, kun joka tunturi ei vedäkään enää ihan hapoille. Samoin hengityksen ja sykkeen tasaantuminen nousun jälkeen on huomattavasti nopeampaa. No, olisihan se kai jo vähän ihmekin, jos ei näiden kilometrien aikana tapahtuisi mitään muutosta fyysisessä kunnossa. Hyvä näin.

Saavuin laavulle jo lounasaikaan. Tällainen puolen päivän kymmenkilometrinen helppoa kulkua oli juuri sellainen aloitus uudelle etapille kuin olin toivonutkin. Hetken siinä istuttuani laavulle saapui myös muuta porukkaa. Koulukodin poikien leirikoululaisia. Kukaan kolmesta pojasta ei opettajan mukaan ollut koskaan käynyt napapiirin pohjoispuolella. Oli ilo katsella, miten nämä pojat olivat selkeästi innostuneita ja kiinnostuneita. Ruoat syntyivät Trangioilla näppärästi ja kalaonnen puutteesta huolimatta kalastus tuntui kiinnostavan.

Pääroolin tässä tulisteluhetkessä veivät kuitenkin kuukkelit. Niiden ruokkiminen kädestä meinasi jopa aiheuttaa oman syömisen unohtamisen. Varmasti aikamoinen luontoelämys.

Siirryin heti päivällisen jälkeen telttaan kirjoittelemaan. En useinkaan jaksa huilipäivinä päiväkirjaan kirjoitella, joten nyt oli hyvä hetki laittaa päiväkirja ajan tasalle. Unikin tuli jo varhain. Saipahan ainakin huilipäivien univelat maksettua heti pois, ilman korkoja tai käsittelykuluja.

Päivä 85: Yöpakkasia ja enkeleitä

Yöllä sen verran pakkasta, että telttakin oli kuurassa herätessäni. Pakkanen saattaa kuullostaa kylmältä, mutta itse asiassa pakkasaamuun on lämpimämpi herätä, sillä silloin huomattavasti vähemmän kosteutta. Ja kun oma sisäinen termostaattini on sen verran oudoilla säädöillä, ettei pelkissä boksereissa pussista uloskömpiminenkään tunnu kylmältä, niin aamu oli siis mukavan leppoisa.

Sama termostaattivika ei ilmene jokien lävistyksissä (huom. kerrankin muistin, ettei jokia ylitetä vaan lävistetään). Näin syksyllä ei virtaava jokivesi ole kuin muutaman asteen lämpimän puolella, joten aluksi se tuntuu jaloissa kuin neuloilla pistelisi. Ja hetken päästä sitten pistely rauhoittuu, sillä tunto alkaa hävitä. Tästäkin kuitenkin selvittiin Tolosjoen vastarannalle, ja pienen lämmittelyn ja kuivailun jälkeen matka jatkui.

Kylmyys kaikkosi nopeasti, sillä edessä oli pitkä ja jyrkkä nousu kohti kulmakurua. Nousua oli muutama kilometri ja paikoitellen se oli todella jyrkkää. Oli pidettävä pieniä hengityksentasaustaukoja useampiakin siinä noustessa. Pitikin mennä eilen kehuskelemaan kohonneella kunnolla. Nyt tuntui, että syke kohosi kävelijässä nopeammin kuin kävelijä rinteessä.

Kulmakuru on nimensä mukaisesti kuru, jossa on kulma. Se tekee 90 asteen käännöksen tunturin kupeessa. Paikka oli kerrassaan upea. Tunturilta avautui hulppeat näkymät juuri kulman kohdalle. Paikoin lähes pystysuorat kiviseinät nousivat kurun pohjalta kohti taivasta. Ihastelin siinä tuota pohjoista jylhyyttä hyvän tovin ennen kuin lopulta taas jatkoin matkaa.

Hetken matkaa puutonta lakea taivallettuani ohitseni meni enkeli. Saattoi kyllä, olla ettei kyseessä ollut ihan oikea enkeli, sillä ne eivät tietääkseni liiku juosten pitkin tuntureita. Hän oli palauttavalla juoksulenkillä (n.25km!) palattuaan viikon yksinvaellukselta pohjoisempaa. Juteltiin siinä tovi vaelluksista ja erämaista ja sen sellaisista ennen kuin hän jatkoi lent… siis juoksuaan. Jatkoin itsekin matkaani kiroten mielessäni, etten ollut ymmärtänyt edes nimeä kysyä. Tai puhelinnumeroa.

Jos alkutaival oli rankkaa ylämäkeä, niin loppumatka Pikku-Harrijoelle olikin sitten mukavaa laskettelua. Alamäki oli juuri sopivan loiva, jotta jarrulihakset eivät joutuneet töihin. Kartan mukaan Pikku-Harrijoella piti olla kota, mutta paikalla olikin uudehko tulistelutupa. Taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä, joten päätin jäädä siihen yöksi.

Päivä 86: Harmitus

Aamu valkeni kauniina. Aurinko alkoi kivuta lähes pilvettömälle taivaalle ja pienestä tuulesta huolimatta alkoi lämmittää ilmaa nopeasti. Olisi kaunis syyspäivä tulossa. Tänäänkin olisi aika lyhyt kävelypäivä luvassa, joten nautiskelin hitaasta aamusta.

Koska oli vielä epävarmaa olisivatko entiset työkaverini majoittumassa Kiilopäälle vai Saariselälle, päätin itse yöpyä jossain siinä välissä. Suuntasin siis kohti Laanilaa ajatuksena jatkaa siitä sitten jollekin lähiseudun laavuista leiriin.

Muutaman kilometrin käveltyäni saavuin jälleen Tolosjoen rantaan, nyt vain selvästi ylempänä kuin viimeeksi. Lävistys oli helppo, sillä vettä ei ollut kuin nilkkoihin asti. Eikä aurinkoisessa kelissä vesikään tuntunut niin kylmältä. Jatkoin matkaani pidellen taukoja tuon tuostakin. Ei ollut kiire mihinkään, ja kuulas syyspäivä suorastaan vaati ottamaan valosta ja lämmöstä kaiken irti.

Saavuin Laanilaan lounasaikaan, joten päätin taas kokeilla onneani keittolounaan suhteen. Savottakahvilassa oli, yllätys yllätys, tarjolla lohikeittoa. Kaikeksi onneksi tällä kertaa oli myös toinen vaihtoehto, sienikeitto, joten tällä kertaa lounas höyryävän keittolautasen ääressä toteutui. Siinä syödessö jouduin mainonnan uhriksi. Huomasin että paikassa on tarjolla myös majoitusta parilla kympillä. Tartuin siihen kuin hauki uistimeen.

Illemmalla tulikin sitten suuri harmitus. Työkavereiltani tuli viesti, että heidän reissunsa peruuntui. Se kasvatti melkoisen tattimetsän otsaani. Olisi ollut niin mukava pitkästä aikaa heitä tavata. Enkä voinut välttyä myöskään ajatukselta, että nämä edelliset päivät olisin kyllä viettänyt syvemmällä erämaassa, jos olisin tämän tiennyt aikaisemmin. No, eihän näille mitään voi.

Tästä muutoksesta johtuen lähdenkin sitten huomenna kulkemaan kohti Niilantupaa ja Suomunruoktua.

Päivä 87: Painepesurissa

Lähdin pienessä tihkusateessa taivaltamaan kohti Niilanpään päivätupaa. Välillä sateli enemmän ja välillä vähemmän. Oli kuitenkin hauska taas lähteä jatkamaan matkaa. Vaikka luvassa olisikin leveää polkua ainakin Luirolle asti, niin tuntureiden karuus ja metsien ruskainen kauneus paikkaavat hyvin tätä urbaaniutta.

Niilanpäälle saavuttuani päätin syödä lounaan siinä, vaikka se ehkä olikin vähän liian aikaisin. Sade yltyi eikä lounas tunturituulessa ja kaatosateessa houkuttanut. Tuvan lämmössä sadetta oli jo pitämässä yksi nainen, ja hetken päästä tupaan tuli vielä lisääkin väkeä. Sade piiskasi välillä oikein kunnolla.

Pahimman sateen tauottua jatkoin matkaani. Sateen tauko ei tosiaankaan kestänyt ihan edes lakisääteisen kahvitauon vertaa, sillä käytännössä heti tuvan oven suljettuani kaatosade jatkui. Reitti kulki seuraavat kilometrit avotunturissa, joten sade yhdistettynä todella navakkaan vastatuuleen ei ollut ihan herkkua. Tiedättehän sen sään, jossa tuulen piiskaamat pisarat oikein sattuvat osuessaan kasvoihin. Tuli ainakin kuorivaatteet pestyä oikein painepesurissa.

Ennen Suomunlatvan laavua sade kuitenkin väistyi tieltäni, ja pilviesiripun takaa oman näytöksensä päätähtenä loisti aurinko. Auringonpaisteessa ja tuulessa vaatteet kuivuivat nopeasti ja meno muuttui taas omaksi rauhalliseksi itsekseen.

Kaikki eivät selvinneet myräkästä ihan yhtä kuivana, sillä Suomunlatvalla oli yksi porukka kuivattelemassa vaatteita ja kenkiään tulilla. Samoin Suomunruoktun tuvalle saavuttuani oli tuvassa nainen kuivattelutauolla. Vaikka olenkin vähän kironnut kuorivaatteideni reikäisyyttä, tuntuvat ne silti pärjäävän vertailussa aika mukavasti.

Suomunlatvan porukka ja pari muuta kulkijaa yöpyivät varaustuvan puolella. Lopulta autiotuvan puolella ei ollut itseni lisäksi kuin yksi pariskunt, joten päätin yöpyä tällä kertaa siististi sisätiloissa.

Edellisellä viikolla täydessä loistossaan ollut ruska alkaa nyt olla ohitse. Tuuliset päivät ovat saaneet koivunlehdet irrottamaan otteensa jättäen rungot selviämään omillaan saapuvasta talvesta. Maaruska kuitenkin on edelleen upean näköinen.

Päivä 88: Painonhallintaa ja pizzaa

Nukuin poikkeuksellisen hyvin, ottaen huomioon, että morjenstin Nukku-Mattia sisätiloissa. Ja kun päiväkin valkeni poutaisena, oli oikein ilo taas lähteä kävelemään. Eilen vielä pohdiskelin menisikö tänään oikein pitkän päivän, Luirolle asti. Kävellessä kuitenkin jo aikaisessa vaiheessa päätin jättää uroteot suorittamatta ja leiriytyä Tuiskukuruun. Ehtisihän Luirolla ja saunaan huomennakin.

Kulku oli edelleen ihan valtatietä pitkin. Leveä ura ei ainakaan vaadi kummalista navigointia. Joissain paikoissa sentään oli vain mönkijän renkaiden synnyttämä paripolku. Olenkin tuuminut, että tuollaiset pariurat on pariskuntia varten, ja sellainen perinteinen yksiraiteinen polku sitten sinkkupolku. Uhmasin kuitenkin tuollaista parisuhdestatukseen liitettyä mallia ja kuljin tyynesti paripolkujakin.

Nousu Vintilätunturiin oli luonnollisestikin raskaampaa kuin tasamaa. Jyrkkiä kohtia oli kuitenkin vain nousun alkupuolella ja loppu olikin ihan mukavasti nousevaa ja helpostikäveltävää. Aiemmin mainitsin siitä, miten jo huomaa kunnon kohonneen. Sen lisäksi on vielä painoa jäänyt aikaisempiin nousuihin arviolta 10 kilon verran. Sekin jo näkyy ja tuntuu.

Aihetta sivuten tänään tuumailinkin, että yksi mahdollinen uravalinta tämän reissun jälkeen olisikin laihdutusguru. Järjestäisin vaikkapa neljän kuukauden ohjattuja laihdutusvaelluksia. Menestys olisi takuuvarma, sillä voisin mainostaa sitä sellaisena ”syö niin paljon kuin haluat ja lahdu silti” -tyyppisenä superdieettinä. Sellainen reunaehto varmaan pitäisi kuitenkin laittaa, että itse pitää ruoat kantaa. Jos siinä vierellä kulkisi joku sherpa pizzalaatikoiden kanssa, niin saattaisi jäädä kilot karistamatta. Tämähän on ihan miljoonan euron idea.

Saavuin iltapäivällä Tuiskukurun tuvalle. Siinä tuvan edessä juttelin pitkään turkulaisen yksinvaeltajanaisen kanssa, joka oli omaa päiväänsä vasta aloittelemassa. Kanssakeskustelijan turkulaisuudesta huolimatta oli mukava rupattelutuokio.

Pizzan syömisen jälkeen olikin aikaa ja energiaa sen verran runsaasti jäljellä, että puunasin tuvan oikein kunnolla. Siihen päälle vielä iso kasa syttypuita ja kiehisiä. Kyllä kelpaa seuraavan retkeilijän tupaan astua.

Päivä 89: Huurretimantteja

Yöllä oli ihan reippaasti pakkasta, varmaan lähempänä kymmentä miinusastetta. Herätessäni noin kahdeksan aikoihin maa oli kauniissa kuurassa ja aurinko juuri ilmestynyt siniselle taivaalle.

Hymyni yletti varmaankin korviin asti koko päivän. Kertakaikkisen upea syyssää kyllä nyt hemmotteli kulkijaa. Kuljin osan matkasta pienempää polkua ja lopulta kokonaan ilman polkua. Siinä tunturin rinnettä kulkiessani aurinko paistoi suoraan kohti. Juuri sulanut huurre mustikan ja puolukan lehdillä kimmelteli auringossa kuin pienet timantit.

Luirojärven tuvalle saavuttuani söin lounaan ja otin pienen päivälevon. Päätin kuitenkin lähteä vielä pikkurepun kanssa valloittamaan Sokostin ja tekemään tämän blogipostauksen.Sokostin päällä oleva puhelinmasto mahdollistaa tällaisen erämaapäivityksen.

Harmillisesti pieni pilviverho kuitenkin oli tullut taivaalle ennen kuin huippu oli saavutettu, vaan haittaako tuo mitään.

Huomio huomio. Seuraavaan postaukseen meneekin sitten useampi viikko aikaa, sillä kenttiä ei ole juurikaan tarjolla.