Päivä 365: Viimeistä viedään

Heräsin aamulla aikaisin. Ilmassa oli niin paljon odotusta ja innostusta, ettei uni oikein maistunut. Tänään tämä vuoden vaellus, tai oikeastaan kahden ja puolen vuoden projekti, tulisi päätökseensä. Tästä eteenpäin olisikin sitten ihan uudenlaisten seikkailuiden vuoro. Olo oli hyvin epätodellisen tuntuinen. Ihana, mutta epätodellinen.

Aamulla ei ollut kiirettä mihinkään. Olimme Heidin kanssa sopineet, että lähtisimme yhtä aikaa liikkeelle puoli kymmenen aikoihin – Minä Ahmatuvalta ja Heidi Syötteen luontokeskukselta. Tapaisimme sitten jossain polun varressa. Suunnitelmassa oli jotain hyvin symbolista. Yksinvaeltajan polku vaihtuisi yhteiseksi poluksi. Jollain tapaa myös se, ettei tapaamiseen ollut mitään tiettyä paikkaa, tuntui oikealta. Tapaisimme todennäköisesti jossain Välituvan ja Ylpiätuvan välimaastossa.

Keittelin aamukahvit kaikessa rauhassa ja mielessäni yritin summailla kulunutta vuotta. Tapahtumia ja kokemuksia oli kuitenkin niin paljon, ettei niistä oikein tahtonut saada otetta, joten ajatukset kääntyivät taas kerran tulevan odotukseen. Olin säästänyt herkkuaamiaisen tälle viimeiselle aamulle. Savuporo-nokkosmunakkaan hiljalleen valmistuessa pannulla tämän päivän merkitys ja muutoksen suuruus pulpahteli tajuntaan muutaman kerran, ikäänkuin aaltoina, jotka läikehtivät rantaan ja sitten taas valuvat takaisin ajatusten mereen. Epätodellinen tunne alkoi muuttua konkreettisiksi tapahtumiksi.

Sovittuun aikaan lähdin kävelemään tätä viimeistä noin 10km taivalta kohti niin sanottua sivistystä, ja 5km taivalta kohti rakkaan tapaamista. No, kävely ei ehkä oikein tuota kulkua kuvaa kovin hyvin, sillä askel oli höyhenen kevyt ja meno varmasti muistutti enemmän liitelyä kuin kävelyä. Nyt ei tarvinnut jarrutella. Taisipa siinä muutamassa jyrkemmässä töppyrässä tulla otettua ihan loikka-askeliakin.

Ilmeisesti Heidin askel oli ollut vielä hieman joutuisampi, sillä hiukan ennen puoliväliä vihdoin kohtasimme, puolentoista kuukauden odotuksen jälkeen. Heidi havaitsi minut ensimmäisenä, sillä itse huomasin punaruutupaitaisen vastaantulijan lähestyvän juoksuaskelin. Eipä siinä minullakaan paljon rinkka selässä tuntunut, kun pinkaisin itsekin juoksuun. Sauvat lensivät kädestäni pitkälle varvikkoon ja sulkeuduimme suloiseen jälleennäkemisen syleilyyn. Pätkän vertaa ei haitannut, että lämpimän päivän ja reippaan kävelyn jäljiltä olimme molemmat hiestä märkiä. En edes yritä lähteä kuvailemaan sitä tunnetta, sillä se on yksinkertaisesti mahdotonta. Syleilyä seurasi sadat suudelmat. Minut valtasi sen ajatuksen valtavuus, että tästä eteenpäin ei tarvitse enää miettiä, että yhteisellä ajalla olisi aikarajoitus. Tästä eteenpäin saisin herätä rakkaani vierestä joka aamu, ja yhteistä aikaa on loputtomasti.

En tiedä olimmeko siinä polun varressa 5 vai 50 minuuttia. Ajantaju katosi täysin. Lopulta kuitenkin lähdimme kulkemaan kohti Syötteen luontokeskusta. Polun leveydestä riippuen kuljimme välillä vierekkäin ja välillä peräkkäin. Kauniit tupasvillaiset suot ja pitkospuut vaihtuivat vähitellen leveäksi poluksi ja lopulta luontokeskuksen parkkipaikaksi. Viimeisetkin metrit tästä 2800 kilometrin taipaleesta oli nyt takana, ja laskin rinkkani Skodan takakonttiin. Muutaman kilometrin siirtyminen majapaikkaan sujuisikin nyt ihan moottorin avustuksella.

Heidi oli juhlan kunniaksi järjestänyt kaiken ihan viimeisen päälle. Nostimme maljan sekä kuluneelle vuodelle, että tulevilla vuosille. Pihvi-illallinen oli suussasulava, ja saunassa sitten sai pestyä metsässä kertyneet liat pois. Olo oli auvoisa.

Tämä päivä oli taitekohta niin monella eri tavoin. Telttakodin vaihtuminen ihan paikallaan pysyväksi kodiksi. Vaelluksen vaihtuminen yhteiseksi poluksi. Kuivaruokien vaihtuminen tuoreisiin aineksiin. Metsän ja tuntureiden vaihtuminen kaupunkiolosuhteiksi. Kun yksi asia loppuu, niin toinen alkaa. Näköjään rakkaus alkaa siitä mihin sanat loppuvat.

On ihana olla kotona!

Päivät 1-365: Kiitokset

Vaikka itse vaelluksen kuljinkin pääosin yksin, ei tällainen seikkailu olisi mitenkään ollut mahdollista toteuttaa yksin. Haluankin tässä antaa ansaitut kiitokset kaikille projektiin osallistuneille.

Heidi, ”Turvallisuuspäällikkö ja Kantava voima”.
Oli levollista kulkea erämaissa, kun tiesin että turvallisuusasiat on osaavissa käsissä. Se ammattimaisuus, jolla hoidit tammikuisen evakuoinnin on todella ihailtavaa. Ja sitten se kantavan voiman rooli, en edes tiedä miten voisin kuvailla sitä kiitollisuuden ja ylpeyden tunnetta. Kuukausia kestäneet hetket, jolloin välillämme oli tuhat kilometriä, eivät olleet todellakaan aivan helppoja, mutta toistemme avulla selvisimme siitä. Se, että sain sinut elämääni, oli ylivoimaisesti paras asia tällä vaelluksella. Kiitos, että olet siinä. Ja kiitos, että olet sinä!

Äiti ja isä, ”Logistiikka- ja cateringpalvelut”.
Mielettömän iso kiitos teille! Ruoan kuivaus ja varusteiden pakkailu ja lähettely ympäri Lappia vaati teiltä paljon aikaa (ja kenties välillä myös hermoja). Tämä reissu ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollinen ilman teitä.

Outi, Tomi, Kristiina, Kari ja Jani, ”Reittitiimi”.
Talvella on huonojen yhteyksien avulla vaikea maastosta itse selvitellä, missä olisi mahdollisesti ajeltu kelkkauria tai mitkä reitit on huollettu/ avattu. Kiitos teille näiden nopeasta ja tehokkaasta selvittelystä. Ja tietenkin kiitokset myös kaikista tsemppiviesteistä, henkisestä tuesta, vaellusseurasta ja tapaamisista (niin sovituista kuin yllätyksistäkin)!

Minna, ”Retkikuntalääkäri”.
Onneksi sinun palveluitasi ei juurikaan tarvittu. Ainut varsinainen lääkinnällinen kontakti taisi olla silmätulehdus, ja sekin mökkioloissa. Kuitenkin, ennakkoon käydyt keskustelut, ohjeet, vinkit ja reseptit olivat kullanarvoisia.

Läheiset ja ystävät.
Kiitos teille kaikille tsemppauksesta, puhelinkeskusteluista ja henkisestä tuesta. Yksi tämän reissun suurimpia opetuksia oli se, miten tärkeitä te kaikki olette.

Lukijat.
On ollut ilo jakaa tämä kokemus teidän kanssa. Kiitos, että olette olleet mukanani matkalla. Huoltopäivinä oli aina yhtä mukavaa lueskella kommenttejanne ja kannustuksianne!

– Ulko-Vesa

P.S Ei blogi tähän lopu 😊. Tähän vuoden vaellukseen liittyen on tulossa vielä ainakin tuntemuksia kotiutumisesta. Sen jälkeenkin blogi kyllä tavalla tai toisella jatkaa elämäänsä.