Päivä 61: Uusi alku

Tänään oli hiukan käynnistysvaikeuksia. Mieleni taisi jäädä surffailemaan Näätämöjoen koskiin ja niiden tuomaan iloon, sillä en jotenkin meinannut saada ajatuksia käännettyä kohti seuraavaa etappia. En, vaikka se olisikin yksi ennakkoon odotetuimmista osuuksista – Vätsärin erämaa.

Sanilan tarjoaman tukevan aamupalan jälkeen pää, ja sen myötä ajatuskin, alkoi kääntyä kohti Vätsärin kivikkoja. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja linnut lauloivat. Siis oikeasti. Useampikin siivekäs viserteli lähipuissa, kuin olisi kevät tullut. Järripeipon niistä tunnistin, pari muuta jäi arvoitukseksi. Ne olivat kai niitä jokulintuja, yllättävän yleisiä Suomessa.

Kulku oli tänään polkua pitkin. Muutamia kivikoita oli siellä täällä, mutta valtaosin kävely oli helppoa. Mietiskelin siinä kävellessä niitä näitä, ja matka eteni joutuisasti. Olin eilen jutellut puhelimessa ystäväni Tomin kanssa, ja saanut vinkin hienosta leiripaikasta Vainosjärven rannalla, joten päätin suunnata ensiksi sinne. Tämä osuus on siinä mielessä mielenkiintoinen, ettei minulla oikeastaan ole reittisuunnitelmaa, vaan kuljen vähän sinne minne mieli ja kengät kuljettavat. Alunperin tarkoitukseni oli nimittäin ottaa packraft mukaan myös Vätsäriin, ja kulkea välillä meloen ja välillä kävellen. Päätin kuitenkin lopulta mennä pelkästään apostolinkyydillä, joten alkuperäinen reittisuunnitelmakin siis meni uusiksi. En nimittäin aio alkaa uida järviä ja jokia pitkin.

Saavuin Vainosjärvelle jo lounasaikaan. Hiukan myöhäiseen lounasaikaan, mutta kuitenkin. Ja paikka oli kyllä ennakkohehkutuksen arvoinen. Upea hiekkaranta kirkasvetisen järven rannalla. Viimeistään tässä vaiheessa mieli olikin taas kiinni tässä hetkessä. Ja nautti.

Otin syömiseen jälkeen pienen päivälevon ja lähdin sitten käymään pitkälle Vainosjärveen työntyvän kapean niemen päässä. Paikoitellen vain muutaman kymmenen metrin levyinen niemi ulottuu lähes 2km järvelle. Se oli upea paikka. Ilman rinkkaa askel oli kevyt ja hyppelin kivillä ja pysähtelin tuon tuosta kauhaisemaan kourallisen puolukoita tai variksenmarjoja. Aurinko kimmelteli järven pinnassa ja sai taaksejääneen hiekkarannan hohtamaan kirkkaana.

Rannalla oli tulipaikka valmiina, joten tein pienet tulet ja kokkailin sesam-wokit avotulella. Tuijottelin siinä tulta tovin jos toisenkin – lopulta lähes auringonlaskuun saakka. Viimein kuitenkin kömmin telttaan yöpuulle. Valitsin tälle osuudelle taas pitkästä aikaa majoitteeksi teltan. Piti ihan muistiinpanoista tarkistaa, että edellinen telttayö olikin 27 yötä sitten.

Päivä 62: Kiviä ja päättyviä polkuja

Vainosjärveltä otin suunnan kohti noin 5 kilometrin päässä kulkevaa, Pakanajoelle johtavaa, polkua kohti. Vätsäri näytti siinä heti, ettei sen maine kivikkoisena erämaana ole todellakaan tuulesta temmattu. Rinkassani on vielä jonkin verran ”ylikuormaa” tälle osuudelle, sillä melontapätkältä jäi useamman päivän ruoat yli. Nyt minulla on selässä 16 päivän eväät noin 10-12 päivän reissua varten. Ainakaan ei tule nälkä.

Kivikoissa kävely on raskasta. Piste. Lisäksi pitää koko ajan olla tarkkana, ettei astu huonossa asennossa tai liikkuvan kiven päälle. Tämän seurauksena on katse aikalailla oltava lukittuna jalkoihin, joten maisemista ei pääse samalla tavalla lennossa nauttimaan kuin helpommassa maastossa.

Lennoista tulikin mieleeni. Ivalosta nousevia lentokoneita on tässä mennyt molempina päivinä useita. Täällä koneen ääneen kiinnittää ihan eri tavalla huomiota kuin kotosalla. Erämaihin se ei jotenkin vain kuulu. Tai siis tässä tapauksessa kuuluu turhankin usein ja selvästi. Vätsärin sanotaan olevan erämaisin erämaa Suomessa, mutta omasta mielestäni nuo nousevat peltipurkit kyllä estävät sen tittelin myöntämisen.

Polulle päästyäni kulku hieman helpottui. Polku tosin ei selvästikään ole kovin paljon kuljettu, sillä monin paikoin se oli hädin tuskin nähtävissä. Poron- ja hirvenpolut olivat useasti paljon vahvempia jälkiä, joten varmaan vähintään 10 kertaa erehdyin seuraamaan sellaista. Ja niillähän on tapana yhtäkkiä vain loppua. Ensin vahva polku ja sitten ei mitään. Polku katoaa kuin tuhka tuuleen. No, joka tapauksessa noissa umpikujissa, tai oikeastaan umpipoluissa, sitten taas hetken tuumin, että missäköhän päin mahtaa oikea polku kulkea. Jossain vaiheessa päivää alkoi päässä soida korvamato, mistä lie tullut. Jouduin vähän siinä muuttamaan sanoja paremmin tilanteeseen sopiviksi.

”Ei polku tää vie mihinkään,
nyt sen nään.
Ja jälleen kartan aukaisen.
Niin usein toistuu kaava tää,
en edes koita ymmärtää
Et joskus porot vain lähtee lentämään!”

Päivä oli siis fyysisesti raskas, mutta muuten oikein hauska. Aurinko paisteli ja niillä paikoin, joissa maasto salli maisemien ihailun, oli kyllä paljon nähtävää. Vätsäri on kyllä maastoltaan ja piirteiltään ihan erilainen kuin, mitä tähän mennessä olen Lapin erilaisia kasvoja nähnyt.

Päivä 63: Routasen kuru

Eilen iltasella katselin, kuinka isokoskelon poikaset saivat selkeästikin äidiltään koulutusta. Kaikki 7 poikasta välillä juoksivat vettä pitkin, välillä taas sukelsivat saman aikaisesti. Ja äiti katseli kokoajan vierestä. Tänään aamulla teltasta kömmittyäni huomasin, että nyt onkin ilmeisesti teoriatunti menossa. Äitikoskelo seisoskeli rannalla kiven päällä, ja poikaset olivat siistissä puoliympyrässä rantavedessä kuuntelemassa opetusta.

Niinhän siinä aika usein käy, että kun kertoo Vätsärin olevan kivikkoa, niin eiköhän seuraavaksi tule eteen tasaista mäntykangasta. Aivan täydellisen helppoa kävellä. Pitänee taas jatkossa olla tarkempi, mitä suustaan päästää.

Tällaisessa maastossa siis tykittelin ensimmäisen pätkän polkua (ja taas välillä polun viertä) pitkin Pakanajoen vuokraustuvalle. Tupa pihapiireineen on vaikuttava tuulahdus menneiltä ajoilta. Se on aikoinaan toiminut metsänvartijan tilana.

Pakanajoen yli pääsin helposti ottamatta edes kenkiä pois. Elämän pieniä iloja on uudet ja ehjät kengät, jotka pitävät veden siellä missä pitääkin. Vanhoilla olisi kyllä sukka kastunut. Jatkoin siinä joen vartta pitkin kohti Vuontisjärveä ja siitä laskevan Uutuanjoen alkua. Siinä sitten toinen joen ylitys, tällä kertaa joutui jo ottamaan vaelluskengätkin pois. Eipä olekaan montaa kertaa koko reissulla joutunut kahluuhommiin.

Liekö siitä mieleeni pälkähtänyt aikasemmat tuumailuni joen ylityksestä. Tai siis siitä, ettei se ole mikään ylitys. Kahlaamalla tapahtuu joen lävistys. Ylitys vaatisi veneen, sillan tai Jeesuksen. Pitääpä yrittää jatkossa taas muistaa puhua oikeilla termeillä, kun jokia lävistää.

Joen jälkeen oli vielä noin kilometrin mittainen metsäinen taival ennen saapumistani Routasenjoelle ja -kurulle. Tuolla pätkällä näin todella valtavan, noin 150cm korkean muurahaiskeon. Se kasvoi jo puolukkaa ja muita kasveja, mutta oli selvästi edelleen asuttu. On siihen saanut muutama työläismuurahainen kantaa kortensa kekoon, ja useampi arkkitehtimuurahainen taas pähkäillyt, miten ne korret järjestettäisiin, jotta kodista tulisi hiukan komeampi kuin naapurilla. Selvästi siis suomalaisia muurahaisia.

Lounalla alkoi yllättäen sataa. Olenkohan menettämässä maagista sateenkäsittelytaitoani? Kuljin siinä tihkusateessa kurun itäpuolen kallioilla jonkin aikaa, kunnes saavuin pienen lammen rantaan. Sade tuntui yltyvän, eikä näyttänyt loppumisen merkkejä. Pähkäilin tovin jos toisenkin siinä lammen rannassa. Jatkaako, vai eikö jatkaa? Kas, siinäpä pulma. Löysin kivikkoisesta rannasta erään puun alta juuri sen kokoisen tasaisen (tai nyt kun teltassa makailee, niin ehkä oikeampi sana tuossa vaiheessa olisikin ”tasaiselta vaikuttavan”) läntin, että sain siihen teltan mahtumaan. Päätin jäädä siihen.

Saatuani leirin pystyyn paikalla ilmestyi toinen vaeltaja, lupsakka savolaismies. Juteltiin siinä pitkät tovit vaelluksista ja metsistä ja poronhoidosta ja niin edelleen. Näköjään kaikkialla voi törmätä ihmisiin.

Muutaman tunnin kuluttua sade taukosi, ja taivas alkoi seljetä. Päätin lähteä käymään kurun reunalla muutaman sadan metrin päässä. Kartan mukaan hienoimmat kohdat kurusta olisivat vielä edessäpäin, mutta tässäkin kohtaa oli vaikuttavan näköisiä jyrkänteitä.

Päivä 64: Kuruja ja aitoja

Aamulla heräsin todella outoon linnun ääneen. Tai ainakin vahvasti kuvittelen sen olleen lintu. Teltasta on vaikea paikallistaa suuntaa, mutta mielestäni se kuului lammelta. En muista tuollaista ääntä aiemmin kuulleeni, enkä oikein osaa sitä kuvaillakaan. No, yritetään kuitenkin. Se oli tavallaan vinkumista, mutta pitempiä viuhahdusmaisia ääniä. Jos kumiankka ja ruoska saisivat lapsen, se varmasti kuullostaisi juuri tuolta.

Ruoskankasta toivuttuani lähdin kulkemaan Routasen kurun reunaa pitkin etelään. Alkuun kulku oli helppoa kallioilla kävelyä. Siinä oli mukava ihastella taas ihan uudennäköistä maastoa – avokallioita. Kävely kuitenkin hankaloitui, kun kalliot alkoivat muodostaa jyrkänteitä. Päätin siinä vaiheessa, että eiköhän tässä ole kuruiltu jo ihan riittävästi. On aika lähteä autuaammille kävelymaille. Siirryin muutaman sadan metriä idemmäs, jossa poroaitaa seuraillen kulki mönkijäura.

Ennen Rajapään varsinaisen nousun alkua on porokämppä, jossa sattui olemaan mies mönkijänsä kanssa. Oli kuulemma aitaa tarkistamassa. On siinäkin aika homma, käydä koko poroaita läpi ja korjailla vauriot. Kesäaikaan kuulemma noin kerran kuukaudessa tehdään kyseinen operaatio.

Nousin Rajapäälle, mutta pysyttelin visusti Suomen puolella. Enhän nyt sentään halua karanteeniin. Tosin täytyy kyllä myöntää, etten tiedä tarkalleen mikä tämänhetkinen tilanne on Norjan rajan kanssa. Parempi kai ottaa varman päälle. Sen verran kapinallinen kuitenkin olen, että vasemman käteni työnsin aidanraosta naapurin puolelle. Riittänee silloin karanteeniksikin se, etten pariin viikkoon kättele ketään vasemmalla kädellä.

Kun olin juuri tuota ”kapinallinen käsi” -kuvaa menossa ottamaan, aivan aidan vierestä ampaisi karkuun jäniksen poikanen. Ensialkuun hiukan säälin sitä, olinhan sen aika turhaan säikyttänyt. Mutta tarkemmin ajateltuani huomasin, että kyseinen loikkarihan yritti tulla jäniksenä Suomeen. Niin ne vain yrittävät norjalaiset jänikset loikkia tänne Suomeen. Vievät vielä suomirusakoilta työpaikat. Ja naisetkin, kun niillä on niin paljon suurempi käpälä. Eihän sellainen peli vetele. Hyvä, että huomasin ajoissa.

Yövyin teltassa Rajapään autiotuvan kupeessa. Huomenna pidän välipäivän rinkan kanssa kulkemisesta, ja käyn päivärepun kanssa katselemassa Vätsärin ylänköä.