Päivä 27: Kohti Karigasniemeä

Illalla nukkumaan mennessä alkoi vatsaa vääntää. Koitin siinä tovin aikaa vääntää takaisin. Muutaman vatsahapokkaan röyhtäisyn jälkeen luovutin ja vääntäydyin ulos tyhjentämään vatsan ja siellä tilapäisesti asustavan pahan olon. Takaisin sänkyyn kömpiessä tuumin, että olen kohta kuukauden juonut kaiken maailman puroista ja järvistä, ja hygieniataso nyt ei muutenkaan ihan ole sama kuin kotioloissa. Näissä ei ollut mitään ongelmia, mutta takaisin ”sivistyksen” pariin palattuani, saan heti jonkun pöpön. Ironista.

Onneksi huono olo jäi tuohon yhteen kertaan, joten aamulla oli sitten aika pakata taas kamppeet ja uudet ruokapussukat rinkkaan ja suunnata taas katse kohti seuraavaa taipaletta. Sain pientä korvausta vastaan venekyydin Lemmenjoen toiselle rannalle, joten pääsin mukavasti aloittamaan päivän.

Tänään oli kuuma päivä. Kuumin tähän mennessä. Aurinko porotti ja ilma oli lähes tyyni. Hiki valui ja vettä kului. Laskin tänään juoneeni noin 5 litraa vettä.

Ensimmäiselle parin päivän matkalle ei ollut mistään saatavissa 1:50000 maastokarttaa, joten pitää siis yrittää pärjätä ”satatonnisella”. Tuossa mittakaavassa ei kartassa ole kauheasti tietoa. Tuntureistakin pienimmät on jätetty pois. No, ei nyt ihan sentään, mutta joka tapauksessa reitin suunnittelu ja navigointi on merkittävästi hankalampaa.

Lisähankaluutta aiheutti taas kerran uusi merkkaamaton poroaita. Ilmeisesti linja on kokonaan uusittu ja hiukan siirretty, sillä kartassa olevassa kohdassa sitten taas ei aitaa enää ollutkaan. Onkohan poromiehet saaneet porukalla jonkun EU-tuen poroaitojen muuttamiseen? Tuntuu, että joka toinen aita ei ole siellä missä kartan mukaan sen kuuluisi olla.

Tänään se vihdoin ja viimein tapahtui. Löysin ensimmäiset kypsät lakat! Jo pitkän aikaa on tullut vastaan enää ihan vähän raakoja marjoja. Mutta nyt, erään aurinkoisen järven rantasoistumassa, oli muutama ihanan keltainen kypsä marja. Tuosta kun tuo ”pääsato” vielä kypsyy, varmaankin muutaman päivän sisään, niin sitten onkin hetken lähes ehtymätön marjavarasto. Sillä hillaa on tänä vuonna PALJON.

Laitoin teltan upealle paikalla Kintaspuoliselän itäpuolelle pienen lammen rantaan. Lammelta lähtevä puro on nimeltään Langonhaara. Ja se laskee Vihaisenkuukkelinjärveen lähellä Ukkomiestenvaaraa. Nämä paikannimet ovat kyllä loistavaa viihdettä.

Päivä 28: Valintoja

Nukuin kuin tukki. Heräsin kahdeksan aikoihin siihen, että aurinko oli taas lämmittänyt teltan sietämättömän kuumaksi. Ilmeisesti taas lämmin päivä tulossa.

Aamupäivällä ajatuksissa pyöri ihmisen tekemät valinnat. Mietin asiaa omalta kantilta, minkälaisia valintoja olen tehnyt, että nyt olen tässä, nimettömän vaarajonon lakea pitkin kulkemassa kohti Muotkan erämaata. Suuri yksittäinen tekijä siihen oli oivallus, että tekemättä jättäminenkin on valinta. Ja se niin usein kuultu sanonta: ”Ei mulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin…” ei oikeastaan koskaan pidä paikkaansa. Silloin ei vain joko halua tai uskalla miettiä muita vaihtoehtoja. Juuri tuo petollinen muka-vaihtoehdottomuus saa meidät tavallaan ulkoistamaan vastuun valinnoistamme kohtalolle tai miksi sitä nyt kukakin kutsuisi.

Se, että valitsee eritavalla kuin aikaisemmin on jostain ihmeellisestä syystä aina vaikeampaa kuin valita samalla tavalle kuin eilenkin. Ja kun riittävän monta kertaa valitsee samassa asiassa samalla tavalla, siitä tulee rutiini. En ainakaan itse esimerkiksi ajattele, että valitsempa tänä aamuna juoda kupillisen kahvia. Aamukahvi on rutiini ja itsestäänselvyys, vaikka voisinhan valita myös teen tai maidon kahvin sijaan. Tai jättää kokonaan juomatta.

Tällaisia tuumaillessa menikin päivä nopeasti ja saavuin Angelintielle. Tiellä näytti olevan 80 rajoitus, joten jouduin hiukan hiljentämään kävelyvauhtiani. Kuljin tietä muutaman sata metriä, jotta sain hyödynnettyä Vaskojoen ylittävän sillan, ja painuin taas maastoon. 9 päivää aikaisemmin olin myös ylittänyt Vaskojoen, tosin ei sitä vielä joeksi voi siinä vaiheessa nimittää. Se oli aivan alkulähteillä ja kooltaan pieni puro, josta yliastuminen ei vaatinut mitään taikatemppuja.

Päivä 29: Veden perässä

Tässä minä nyt istun. Tulistelemassa pienen nuotion ääressä. Suoraan edessä kohoaa Mattimus Saddevarri, jonka nilkantappajarinnettä hetki sitten tulin alas. Nilkantappajalla tarkoitan sellaista maastoa, joka on kivikkoinen, mutta kivien päällä ja väleissä on kanervaa, mustikkaa jne. Ei siis näe kunnolla astuttavan pinnan muotoa, vaan täytyy vain luottaa nilkan osaavan hommansa ja tekevän tarvittavat korjaukset ennen kuin ollaan nurin. Minun ja Mattimus Saddevarrin välissä on vielä pienen pieni puro, joka tällä kertaa saa toimia leirini juoksevana vetenä. Etuoikealla kauempana puiden välistä pilkottelee kirkkaansininen Saddejavri.

Eilen tuumaillut valintani minut ovat tähän hetkeen tuoneet. Tänään valinnat on tehty lähinnä veden ehdoilla, sillä eilisen suuresta vesimäärästä huolimatta aamukusi oli hiukan tummemman keltaista. Lievää nestevajausta siis. Päätin tänään pitää kokoajan ylimääräisen vesilitran rinkassa, ja tehdä reitin niin että kuljen ”purolta-purolle”.

Vatsani on täynnä ruokaa, ja jälkiruokakaakaokin on jo nautittu. Teltta on nukkumista vaille valmis, joten päivän työt on saatu tehtyä. Tuijottelen liekkien leikkiä niiden nuollessa oksia, joita lähistöllä olleista tuulenkaadoista olin kerännyt.

Tuli nuotiossa alkaa hiipua, enkä viitsi enää sille uutta puuta antaa. Se saa siihen vähitellen sammua, niin pääsee kulkijakin nukkumaan. On mukavan raukea ja autuaallisen rauhallinen olo. Tähän on hyvä nukahtaa.

Päivä 30: I Feel Lucky

Päivä alkoi heti nousulla. Tarkoitus oli mennä viistosti Gaskkimus Saddevarrin rinnettä myöten. Vaan tarkoitukseksi se jäi. Puiden harvetessa alkoi niiden välistä pilkotella niin upeita tunturimaisemia, ettei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Tämä pitää nähdä ihan laelta. Ja niin sitten kiivettiin. Rinkan kanssa jyrkän rinteen kipuaminen on hikistä hommaa, mutta joka ainut hikipisara oli taas kerran vuodattamisen arvoinen.

Joka suunnassa kohosi tuntureita. Osa ihan vieressä, osa vain profiilina horisontissa. Tätä olin kaivannut ja odottanut. Istuin siinä pitkään ja tuijotin maisemaa. Se on näky, joka pysäyttää ja vaikuttaa.

Siinä istuskellessa lähti ajatus vaihteeksi taas laukkaamaan. Keksin nimittäin, mitä voisin sitten isona tehdä. Voisin alkaa lukea lakia. Siinä menee varmasti aikaa, sillä niitä on paljon ja osa niistä on niin monimutkaisia, että ne on jo vaikea lukea. Niinkuin vaikka Puástuppelluobbálcokke. Ei niitä ihan noin vain luetakaan. Sitten kun olisin tarpeeksi lakia lukenut, voisin ryhtyä lakimieheksi. Ihan kaikkia ei varmasti tarvitse lukea, sillä lakimiehethän huiputtavat ihan työkseen. Perustaisin jollekin tunturinhuipulle lakiasiaintoimiston, josta sitten neuvoisin neuvottomia lakiasioissa. Voisin vaikkapa neuvoa, että roskaaminen on lailla (ja rinteissäkin) kielletty. Ja että yhtä lailla lailla lailla on kiellettyä tulenteko ilman maanomistajan lupaa.

Sillä lailla. Siinäpä tulikin painavaa lakitekstiä ihan riittävästi yhdelle päivälle.

Pitkästä aikaa riekko pölläytti lentoon ihan jalkojeni juuresta. Kvää Väk-räk-räk-räk! Rupesin miettimään, että noita äännekkäästi karkaavia lintuja oli Lemmenjoen erämaissa huomattavasti enemmän – joka päivä sai monta kertaa säikähtää. Muotkan alueella niitä näköjään on selvästi vähemmän, joten kulkijan on pidettävä itse huoli hereilläpysymisestään.

Yövyin Kurtojoen autiotuvalla. Saman arkkitehdin tekosia kuin aiemmin Vaskolompolon ja Postijoenlatvan tuvat. Sillä erotuksella, että nyt tuuletusräppäniä on peräti kaksi kappaletta. Kyllä nyt kelpaa tuulettaa.

Huomenna on sitten luvassa lisää tunturimaisemia. Ai Fiil Laki!

Päivä 31: Ensimmäinen kuukausi takana

Aamulla oli oikeastaan ensimmäistä kertaa vähän hankaluuksia kammeta itseänsä punkan pohjalta uuteen päivään. Hetkellinen hankaluus kuitenkin väistyi sillä samalla sekunnilla, kun muistin mitä tänään olisikaan luvassa. Tunturinlaki! Ja ihan kunnon korkuinen. Ja vieläpä ajatus viettää lounastauko siellä, jos vain ei hirveä viima puhalla.

Tunturikseni olin valinnut reitilläni pohjoisimpana olevan Nuorttamus Gaisavarrin. Ajattelin, että on mukavampi, kun päivän kirjaimellinen kohokohta on siellä loppupäässä. Ja olihan tuo vieläpä korkein noista kolmesta Gaisavarrista, noin 530m.

Koko päivän askel ja mieli olivat kepeät. Reittini kulki pitkälti tunturiylängöllä puurajan tuntumassa, joten upeat maisemat vaihtelivat taipaleen edetessä. Alustakin oli pääosin helppokulkuista, joten kävely ei fyysisestikään ollut rankkaa. Kävelin kahden alemman Gaisavarrin rinteitä viistosti ja lopulta silmien eteen avautui näkymä puuttomalle Nuorttamus Gaisavarrille. Edessä oli noin 2,5km pituinen nousu laelle. Olin niin innoissani, että heilautin mäen ylös taukoja pitämättä.

Näkymä laelta oli sanoinkuvaamaton. Samoin omat tunteeni. Tunneryöppy sai jalkani veteläksi, joten oli pakko istuutua, etten kaatuisi. Kylmät väreet juoksivat edestakaisin kehossani ja taisipa jokunen kyynelkin vierähtää. Hetken kuluttua rauhoituin ja vain istuin. Istuin siinä kivettyneenä – kuin jatkeena sille isolle lohkareelle, jonka päällä istuin. En tiedä kauanko siinä istuin, varmasti ainakin tunnin.

Joka suuntaan silmänkantamattomiin oli puuttomia tuntureita, metsäisiä vaaroja ja selkiä, soita ja jänkiä vihreän kaikissa eri sävyissä, kuruja ja kiviä, puroja ja lampia. Kaikki ihmisen tekemä oikein loisti poissaolollaan. Toisaalta olin siinä laelle kivettyneenä kuin nuppineulan pää, ympäröivän luonnon kannalta täysin mitätön ja merkityksetön. Mikään ei muuttuisi, vaikken siinä olisikaan. Se saa tuntemaan itsensä melkoisen pieneksi.

Mutta toisaalta taas juuri sillä hetkellä olin myös suurimmillani ja vahvimmillani. Siinä hetkessä kaikki se ympäröivä mahtavuus oli minun. Sitä on vaikea kuvailla, mutta tuntui siltä, että kaikki nuo tunturit ja suot olivat siinä juuri minua varten. Tuo samanaikainen pienuus ja suuruus laittaa asiat jollain tapaa oikeaan perspektiiviin.

Edellisellä pidemmällä vaelluksella koin samankaltaisen tunteen Paistuntureiden erämaassa, nyt täällä Muotkalla. Ajatus siitä, että ihan tismalleen juuri tämä tunne on se, mitä täältä olen etsimässä. Ja nyt sen löysin. Kuin kivi olisi vierähtänyt pois harteilta.

Pää edelleen euforisessa onnentunteessa lähdin lopulta laskeutumaan alas tunturista kohti muutaman kilometrin päästä katsomaani leiripaikkaa Kivikaltionojan varresta. Laskeutuminen taisi tulla enemmän leijumalla kuin kävelemällä, sillä jyrkkä ja rakkainen rinne oli taputeltu yhdessä hujauksessa.

Sattuipa sopivasti tämä päivä vielä olemaan ensimmäisen vaelluskuukauteni viimeinen päivä. Tästä on mielettömän hyvä jatkaa kohti elokuuta.

Heinäkuu lukuina:

• n. 350km
• 18 telttayötä, 9 autiotuvissa, 4 mökeissä tms maksullisissa majoituksissa
• yht. 18 päivää näkemättä yhtään ihmistä

Päivä 32: Lisää huiputusta

Nukuin aamulla poikkeuksellisen pitkään. Pilvinen ja viileä aamu mahdollistivat pitkästä aikaa sen, ettei herätys ollutkaan yli 40-asteisessa teltassa, vaan sain ihanassa viileydessä vetää makuupussin uudelleen korville, kääntää kylkeä ja ottaa vielä pienet jatkounet.

Olin ajattelut, että päivän taival olisi selkeästi normaalia lyhyempi, vain noin 8km. Ikäänkuin puolikas vapaapäivä keskellä työviikkoa. Eilisestä jatkunut hyvä fiilis sai kuitenkin suunnitelmiin muutoksia. Kiipesin parinkin tunturin huipulle ja vielä yhden puurajaa pitkin viistäen, vaikka tarkoitus oli kulkea koko päivä vähän alempana. Näköjään minun on helppo huiputtaa itseäni, kun kyseessä on huiputus.

Viimeisen tunturin puolittaiselle huiputukselle oli ihan syynsä. Olin Lemmenjoelta lähtiessäni laittanut blogin julkaisuun ja Facebookiin ajastukset, ja ajattelin käydä kokeilemassa, josko tunturista löytyisi sen verran kenttää, että pääsisi tarkistamaan menikö kaikki putkeen. Kenttä löytyi, putki ei. Itse blogin ajastus ei jostain syystä toiminut, joten korjasin sitten tilanteen lakitoimistoni haarakonttorista. Harmitti joutua vaivaamaan päätään moisella teknisillä ajatuksilla. Mutta, siinä puurajalla kivellä istuskellessani luin samalla kommenttejanne edellisestä kirjoituksesta, ja se kyllä lämmitti mieltä. Kiitosten ja tsemppiviestien antama lämpö vähintään kaksinkertaistuu, kun viestejä lukee tuollaisissa puitteissa.

Päivä oli sään osalta poikkeuksellisesti lähes koko päivän pilvinen. Ja selvästi myös viileämpi, vain noin 14 astetta. Voimistuva tuuli pakotti tuntureissa jo laittamaan vähän takkia niskaan. Tätä kirjoittaessa tuuli on puuskittaista ja saa teltan liepeet jo ihan kunnolla lepattamaan. Tuntuu hyvältä olla itse tuulensuojassa ja makuupussin lämmössä.

Päivä 33: Stuorraäytsi

Tänään oli sitten vuorossa se puolittainen huilipäivä, jonka eilen innostuksissani missasin. Vain noin 7km kevyt siirtyminen Stuorraäytsin autiotuvalle. Rinkka tuntui kuin se olisi pakettu täyteen heliumia. Selvästi jo huomaa, että tämä etappi ja sen myötä myös ruoan paino, alkaa olla vähenemään päin.

Tuvalle päästyäni tein lounasta ja pilkoin sylillisen klapeja. Vuoleskelimpa muutamat kiehisetkin aikani kuluksi. Iltapäivällä tasaisen harmaa taivas alkoi vähitellen repeillä ja aurinkokin pilkahteli pilvien välistä. En yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta lähteä katselemaan näkymiä Stuorraäytsin kuruun. Päätin vielä ihastelupaikaksi valita Uhca Avzegasoaivin. Huomenna ei välttämättä paista aurinko, joten se on nautittava maisemista silloin kun se on mahdollista. Ja minä poikahan nautin. Näkymä kuruun oli jylhän karu, samalla niin kaunis. Kiipesin Uhca Avzegasoaivin huipulle tietenkin suorinta tietä, mikä tässä tapauksessa merkitsi noin 120 nousumetriä alle 300m matkalla.

Tuvan sijaintia suunnitellessa on tainnut unohtua vesipiste. Sellaista ei ollut lähimainkaan. Lopulta päädyin hakemaan vedet noin 300m päässä olleesta pienen pienestä puropahasesta. Puolikkaaseen vaelluspäivään kun lisää vielä yhden ylimääräisen tunturissakäynnin ja reippaan mittaisen vedenhakukeikan, niin aletaankin taas jo olla ihan normaaleissa kilometrimäärissä. Se siitä vapaasta.

Iltapäivällä tupaan ilmestyi pari muutakin vaeltajaa. Oli hauska taas pitkästä aikaa nähdä ihmisiä, edellisestä kerrasta onkin taas se 6 päivää. En näköjään ainakaan vielä ole unohtanut puhetaitoani.

Päivä 34: Hammastahnaa ja haukkoja

Aamun hammaspesu ajoittui tänään vasta ensimmäisen järven kohdalle, sillä eilen hakemani vesi oli jo loppunut. Hampaiden pesuhan on helppoa, ei siinä nyt vaan voi tapahtua mitään. Noin minäkin ajattelin, ja ryhdyin huolettomasti jynssäämään hammasvälejä. Lopulta koitti se hetki, kun kaikki hammaspeikot on paikallistettu ja saatu tarttumaan valkoiseen hammastahnavaahtoon, jota onkin jo suu täynnä. Valmiina sylkäisyyn. Vaan, tiedättehän myös miten hyttyshatun verkolla, joka on nostettu hatun päälle vaikkapa juomista tai hammaspesu varten, on välillä taipumus tipahtaa naaman eteen ilmeisesti ihan vain huvin vuoksi. Kun hammaspeikkovaahtosylkäisy ja verkon ennenaikainen valahtaminen tapahtuvat kerran 1000 vuodessa täsmälleen yhtä aikaa, on seurauksena vaahtopesdyn hyttysverkon lisäksi myös annos partavaahtoa. Hetken siinä myrskysin vaahtopäänä.

Lähdin aamulla kävelemään kurun pohjaa pitkin länteen, josta ajatuksena oli sitten siirtyä Karigasniemelle vievälle polulle parin kilometrin päästä. Kurun pohjalla ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä nähtävää, joten päätin nousta ylemmäs tunturiin ja ottaa polun sitten kiinni joskus myöhemmin tunturiylängöllä.

Päätös kannatti, sillä hetken aikaa rinnettä kavuttuani näin puiden seassa jotain, joka kiinnitti huomioni. Joku iso lintu istui koivun oksalla vähän matkan päässä. Hiippailin lähemmäs niin hiljaa kuin vain puolikömpelö ihminen rinkan kanssa nyt voi. Ei se nyt ehkä ihan vastannut huopatossutehdasta, mutta pääsin kuitenkin noin parin-kolmenkymmenen metrin päähän otuksesta. Piekana! Samalla hetkellä, kun itse sain tunnistettua tuon upean haukan, sekin huomasi minut ja lensi jykevin siiveniskuin kai jonnekin paikkaan, jossa vaeltajia on entistäkin vähemmän ja piekanat saavat torkkua puussa niiden häiritsemättä.

Myöhemmin päivällä vielä tuulihaukkakin tuli esittelemään saalistustaitojaan. Pienen, puuttoman ja hiukan soistuvan aukean yllä se kierteli pitkään, välillä pysähtyen ilmassa syöksyyn valmiina. Muutaman kesken jätetyn syöksy-yrityksen jälkeen se kuitenkin luovutti. Saivat sen aukion myyrät tällä kertaa pitää henkensä.

Päivä 35: Sauna

Parilla ystävälläni on pieni mökki Karigasniemen kupeessa Tenojoen rannassa – Karhunpesä. Jo aikaisemmin olin saanut kutsun poiketa siellä, jos vain askeeleet sattuvat sopivat kohdilleen. Ja sattuivathan ne, kun laittaa sattumaan. Sen verran lämmin sauna ja kylmä olut kiinnostivat.

Päivän kävelytaival oli noin 12km ja kuljin sen melko rivakkaan tahtii nuo edellämainitut houkuttimet silmissäni. Perille päästyäni oli vielä lisäksi tarjolla herkullista kanakeittoa ja rieskaa. Kiitokset Satulle emännöinnistä!

Ja se sauna. Kylläpä tekikin ihan kertakaikkisen eetvarttia. Elopainosta hävisi varmaan pari kiloa pois, kun sai kuoriuduttua pois likakerroksen alta. Jostain ihmeellisestä syystä pikaiset pulahdukset kylmissä purovesissä eivät puhdista ihan niin tehokkaasti kuin kunnon sauna.

Päivä meni siinä istuskellessa ja jutellessa. Ja hiirien tattien syöntiä tarkkaillessa. Päivä vaihtui jo illaksi ja iltakin yöksi, ennen kuin kömmin mökin parvelle ja suuntasin kulkuni kohti unten maita.

Yksinvaellus on mukavaa puuhaa, enkä silloin koe mitenkään ahdistavana sitä, että ei ole ketään, jonka kanssa jutella. Mutta kylläpä onkin mukava jutella ystävän kanssa maista ja taivaista ja kaikesta siltä väliltä.

Päivät 36 ja 37: Karigasniemi

Seuraavat pari päivää olivatkin 10 kilometrin siirtymää Karigasniemen campingiin lukuunottamatta taas lepoa ja huoltoa. Ja valmistautumista seuraavalle etapille Kevon kanjonissa ja Paistuntureiden erämaassa. Siitä tuleekin ihan erilainen pätkä, sillä isäni lähtee mukaan kävelyseuraksi.

Mutta palataampa vielä hetkeksi Muotkan erämaihin. Se on vaelluskohteena ihan Suomen kärkipäätä. Merkittyjä polkuja siellä ei ole, ja tupiakin vain muutama, joten ihan ensivaellukselle se ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Siksi se onkin hyvin hiljainen ja rauhallinen kohde. Sain itse Muotkalta huikeita kokemuksia ja tuntemuksia. Kylmiä väreitä Nuorttamus Gaisavarrin laelta ja Stuorraäytsin kurusta. Kymmeniä ja taas kymmeniä erikokoisia ja -muotoisia tuntureiden lakia niin pitkälle kuin vain silmä ylettää. Ja ylängöillä maasto on helppokulkuista, joten siellä on mukava tassutella. Sain Muotkalta myös jonkinlaisen rauhan omiin ajatuksiini.

Ja maksuksi tuosta kaikesta Muotka vaati vain palasen sydäntäni. Jäin kyllä tässä kaupassa selvästi voiton puolelle.