24-25.3 Talvikauden päätös

Päivä 269: Selkäpäivä

(Jatkuu viime numerosta) 😊

Huomasin tässä olleeni aika kameralaiska, joten käytän myös kuvia aikaisemmilta osuuksilta.

Edellinen kirjoitus päättyi siis siihen, että aiemmin matkalla venäyttämäni selkä kipeytyi illalla niin totaaliseen juntturaan, että massiivisen päänsisäisen taistelun jälkeen olin asennoitunut siihen, että aamu alkaa puhelinsoitolla Petrille. ”Vesa tässä terve. Voisitkohan tulla hakemaan mut Kemihaarasta”.

Aamulla heräsin aikaisin, vaikken ollutkaan laittanut kelloa soittamaan. Ei sitä kuitenkaan kehtaisi ihan aamukuudelta alkaa kyytiä soittelemaan. Silmät avattuani liikahdin varovaisesti makuupussissa tunnustellen, miltä selkä tuntuu. Ei kipua! Käännähdin vielä uudestaan. Ja sama lopputulos. Selkä ei ainoastaan tuntunut hiihtokelpoiselta, vaan se oli jopa parempi kuin edellisinä aamuina. Ihme oli siis tapahtunut.

Aurinkoinen alku päivälle, ainakin henkisesti. Kuva Kiilopäältä.

Sitä tunnetta eivät mitkään sanat riitä kuvaamaan. Onnenkyyneleet nousivat silmänurkkiin väkisinkin, enkä kyllä niitä edes yrittänyt pidättää. Helpotus oli valtava, kun eilisen illan pettymys ja turhautuminen vaihtuivat silmänräpäyksessä, tai tässä tapauksessa -avauksessa, iloon ja riemuun. Olin illalla saanut jotenkin uskoteltua itselleni, että olisihan se tavallaan ihan kiva, että huomenna pääsisi mökille lepäilemään ja saunomaan. Mutta saunomisen siirtyminen myöhemmäksi ei sillä hetkellä harmittanut pisaran vertaa. Kuntosalityypeillä on jalkapäivä ja viihdemaailmalla nenäpäivä, joten niistä inspiroituneena julistin tämän päivän kansainvälittömäksi selkäpäiväksi.

Leirin purkaminen ja ahkion pakkaaminen on tässä talven mittaan tullut tehtyä sen verran monta kertaa, että hommat tulivat ihan selkärangasta. Kamat pakettiin ja paketit pulkkaan. Ja pulkka takaisin tielle. Tien pinta oli kova, muttei jäinen. Siis aivan täydellinen, sillä luistoa oli hyvin, mutta suksi ei kuitenkaan lipsunut sivuttaissuunnassa, kuten jäisellä pinnalla. Tänään kaikki tuntui olevan minun puolella, luontokin.

Petterikin nautti kyydin tasaisuudesta. Kuva Suomunlatvalta.

Hiihtelin pitkin mäkiä, selkiä ja soiden vieriä. Maisema vaihtui rivakasti, sillä olo aivan euforinen. Ajattelin yrittää päästä tänään jonnekin Tulppion tienristeykseen saakka, jonne matkaa olisi reipas 22km. Oli siis ihan hyväkin, että matka eteni joutuisasti. Helppokulkuisesta alustasta huolimatta paidan selkämys kuitenkin kostui. Illalla huomasin, että keskivauhti oli ollut noin 6km/h, joten pieni hikoilu lienee ihan ymmärrettävää.

Muutama sata metriä ennen suunnittelemaani leiriytymispaikkaa huomasin tien vasemmalla puolella pienen hirsistä tehdyn tönön. Suttikämppä! Paperikarttaani en ollut tänään katsonut, ja gepsin kartassa ei tuota pientä ja sympaattista autiotupaa ollut merkitty lainkaan. Aivan puskista tullut tupa juuri oikealla sijainnilla oli ikäänkuin kirsikka kakun päälle. Tänään oli yksinkertaisesti täydellinen päivä.

Sympaattinen Suttikämppä

Suttikämppä on todella pieni, vain muutaman hassun neliömetrin kokoinen vanha tupa Samperin tukkisavotan ajoilta. Tupa on niin matala, että jopa tällainen ei-ihan-koripalloilijan mittainenkin kulkija joutui kyyristymään, ettei löisi päätään kattoon. Olo oli kuin Gandalfilla Konnussa. Tuvassa on vain yksi pieni laveri, ja kamiinan sijaan oikea takka. Vaikka se vei melkein neljänneksen tuvan lattiatilasta eikä tietenkään lämmitysteholtaan vastaa kamiinaa, on varmaan turha mainita, että takkatulen tunnelmassa paistetut makkarat maistuivat taivaallisilta.

Jos itse tupa oli kirsikka kakun päällä, niin tulipa vielä koristehörhelö sen kirsikankin päälle. Puhelinverkko. Takkatuli lämmitti poskia ja juttelu rakkaan kanssa lämmitti sydäntä. Taas sellainen kokovartalohyvä. Tykkään sanoista ja niiden kanssa jonglööraamisesta, mutta nyt sanaisesta arkustani ei löytynyt yhtään sanaa, joka kuvaisi tunnetta. Ei vaikka kuinka tongin.

On asioita, joiden kuvaamiseen eivät sanat riitä. Kuva: Tomi Aalto

Päivällä keli oli useita asteita plussan puolella ja huomiseksi luvattiin vieläkin lämpimämpää ja iltapäiväksi räntä-/vesisadetta. Yöllä mittarin kuitenkin valahtaisi miinukselle, joten päätin lähteä liikkeelle heti aamun sarastaessa. Kello siis soimaan 3:30.

Päivä 270: Perillä

Aamuyöstä todella oli muutama pakkasaste, kerrankin pekkapoutien lupaukset pitivät paikkansa. Iloisella mielellä siis suuntasin kulkuni kohti Värriöjokea suksenpohjien rohistessa pakkasen kovettamalla tiellä. Kello ei ollut vielä viittäkään aamulla.

Jäätaidetta. Kuva Kiilopäältä.

Matkaa perille oli jäljellä viitisenkymmentä kilometriä, joten olin laskeskellut, että kolmessa päivässä se olisi helposti kuljettavissa. Ilma alkoi aamun valjetessa nopeasti lämmetä, mutta se ei tietä pitkin kulkiessa haitannut lainkaan. Tuulikin yltyi puuskittaiseksi. Yhdessä alamäessä kova tuulenpuuska puhalsi sen verran rajusti kulkijaa vastaan, että vauhti pysähtyi kokonaan. Usein puhutaan tuulen ujelluksesta, mutta tällä kertaa tuuli lopetti ujelluksen – suksien nousukarvat nimittäin synnyttävät jäisellä alusta jännän ulinan.

Paikoitellen useamman päivän plussalla ollut ilma oli jo sulattanut tietä. Pääosin reunoilla pääsi kuitenkin hiihtämään ihan kevyesti, mutta välillä joutui jo ihan tosissaan väistelemään kiviä ja hiekkaa.

Ensimmäinen jännä paikka tuli noin 12km hiihdon jälkeen, kun Rannimmaisen Sotatunturin jälkeen reittisuunnitelmani vei ison tien varresta pienelle hiekkatien pohjalle. Aurattu sitä ei varmasti olisi, mutta luotin että joku olisi siitä kelkalla kulkenut. Samaa reittiä olimme Heidin kanssa hiihdelleet jo joulukuussa, ja silloinkin siitä oli kuljettu useammalla kelkalla.

Hyvä kelkkaura on parempi kuin pussillinen huonoja.

Toiveeni toteutui, ja jälleen lähes täydellisesti. Tietä pitkin kohti Tammakkosuvantoa lähti leveä ja paljon ajettu ura. Siinäkään kulkiessa ei plussakeli haitannut kulkua lainkaan. Aloin siinä laskeskella, että voisinkin päästä mökille jo huomenna, sillä 25km päivämatka ei tällaisessa sää- ja mielentilassa tuntuneet ollenkaan mahdottomilta.

Kahdeksan aikoihin pysähdyin lounaalle. Naureskelin sitä, että olin nyt itse syönyt lounaan, ja kotipuolessa vasta heräiltiin. Sen verran oli nimittäin taas kenttää, että hyvän huomenen toivotukset pääsivät perille. Ja vastaukset takaisin päin.

Lounaalla voi räpsäistä kuvan suksen kärjestä. Kuva Hetasta.

Huomenentoivotusten siivittämänä jatkoin matkaani. Siinä hiihdellessä mieleen pälkähti ajatus. Jos hiihtäisin vielä sellaisen 10km olisin puolimatkassa. Voisin laittaa leirin pystyyn, lepäillä ja nukkua päivän, ja jatkaa sitten illalla matkaa. Yövaellusta en ollutkaan tehnyt tällä reissulla. Ajatus kuullosti hyvältä, joten jatkoin matkaa uuden suunnitelman mukaisesti. Mutta, mutta.

Saavuin paikkaan, jossa yövyimme joulukuussa. Ihanat muistot tulvahtivat mieleeni, ja koko mies oli yhtä hymyä. Siinä samalla tuli myös valtava kaipaus. Lohduttauduin ajatuksella, että mökillä sitten saisin taas videoyhteyden kotiin, ja se on jo melkoista luksusta.

Liekö tuon tunnemyräkän seurausta, mutta hiukan ennen suunnitellun leiripaikan tavoittamista päässäni pulpahti ajatus. Mitä jos jatkaisikin ihan samoilla jaloilla mökille asti? Ajatus tuntui sekä houkuttelevalta että hullulta. Ilmeisesti kuitenkin sellaiselta positiiviselta hulluudelta, sillä päätös syntyi melko nopeasti. Ainahan sitä voisi laittaa leirin pystyyn, jos ei jaksaisikaan perille asti. Ja lepoa saisin joka tapauksessa mökillä aivan riittämiin, joten sitäkään ei tarvinnut miettiä. Kerrankos sitä nyt 50 kilometriä ahkion kanssa hiihtelee.

Kaunis ilma auttaa jaksamaan. Kuva jostain Levi-Pokka väliltä.

Leiriytymisen sijaan pidinkin siis toisen lounastauon. Siitä tuli selvästi pidempi tauko, sillä muuttuneiden suunnitelmien johdosta piti kakkoslounaan lisäksi sulatella lisää juomavettä ja tehdä ensimmäinen päivällinen termokseen valmiiksi. Lämmittelimpä siinä viimeisen ruispalankin ja kupillisen höyryävää kaakaota palanpainikkeeksi. Ja toisenkin kaakaon vielä jälkiruoaksi suklaan kanssa.

Kakkoslounaan jälkeen alkoi räntäsade. Nuo taivaalta tiheästi putoilevat tiskirätit pehmensivät kelkkajälkeä ja veivät mennessään luiston. Hiihtäminen muuttui sellaiseksi suksillakävelyksi. Parisen tuntia oli tuota raskasta keliä, mutta sitten sade loppui kuin seinään ja aurinko tuli esiin. Kun vielä samalla ilmakin alkoi pakastua, niin luistokin sieltä pikkuhiljaa alkoi palautua.

Pakkasilman kauneutta. Kuva Hetta-Pallakselta.

Siinä auringonpaisteessa päätin syödä ensimmäisen päivällisen. Vai olikohan se sittenkin kolmas lounas. No, lämmin ruoka joka tapauksessa. Matkaa mökille oli vielä vähän toistakymmentä kilometriä. Matka alkoi jo tuntua jaloissa, muttei vielä ollenkaan sellaiselta, etteikö tästä loppumatkaa vielä hilpaistaisi.

Ja niin sitä hilpaistiinkin. Kun viimein mökki tuli näkyviin puiden lomasta, oli tunne jotain aivan uskomatonta. Jos eilen sanaisesta arkustani ei oikein löytynyyt sopivia sanoja, niin tänään sen tilalla oli vain musta aukko, joka oli niellyt myös kaikki loputkin sanat syövereihinsä. Kyyneleet silmissä, ja tunnemyrsky pään sisällä otin sukset pois ja avasin mökin oven. Väsyneenä, mutta toisaalta yllävän hyvävoimaisena, päivän hiukan yli 48km hiihtovaelluksen jälkeen.

Huhhuh.

Selkävaivojen selättäminen, itsensä haastaminen viimeisenä päivänä, ylipäänsä talvikauden klaaraaminen, yli 1000 hiihtokilometriä pulkan kanssa, voiton riemu, kevättä rinnassa, ”kevätloman” alku, kaipaus, hiukan talvesta luopumisen haikeuttakin, odotus rakkaan saapumisesta, ajatus siitä että seuraavaksi vaellus jatkuukin taas jalkaisin. Tunteet pyörivät melkoista vuoristorataa. Vanha sanonta kuvaa kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin kokonaistunnelmaa: väsynyt, mutta äärimmäisen onnellinen.

Toinen päivällinen vielä kaasuliedellä, hiukan lämpöä kamiinaan. Ja sitten nukkumaan. Lepo olikin hyvin ansaittu.

Pikkuhiljaa katse taas eteenpäin, mutta nyt lepoa.

P.S Hiihtokilometriennätyksen lisäksi tänään syntyi varmasti myös ennätys syödyissä kaloreissa. Piti näin jälkikäteen ihan laskea, mitä aamiaisen ja neljän lämpimän ruoan lisäksi syödyt puolikas suklaalevy, 200g karkkia, 2 kuppia kaakaota ja tuhti ruispala yhteensä oikeastaan sisälsivätkään. Niin, ja sittenhän oli vielä pähkinöitä ja kaurasnackseja. Lopputuloksena oli, että siinä päivän aikana suun kautta vatsaan kulkeutui energiaa noin 5700 kilokalorin verran.

P.P.S Tähän päättyykin taas hetkeksi tällainen päiväkirjamainen blogi. Jatkan sitä sitten taas, kun varsinainen vaellus jatkuu jalkaisin. Tässä välissä varmaankin tulee muita postauksia säännöllisen epäsäännöllisesti.

P.P.S Odotan jo ihan innoissani, että kohta saan Heidin tänne seurakseni. Voitte varmaan kuvitella, että jälleennäkeminen lähes kolmen kuukauden jälkeen, on odotusten listalla sijalla numero yksi.

Tällä artikkelilla on 4 kommenttia

  1. Olli

    Minä kun en moisista mittään tiedä, mutta ajattelin hankkia tunturisukset ens talven hiihtovaellukselle. Sulla näkyy olevan Åsnesin Ingstadit jalassa ja ajattelin että noilla kilometreillä täytyy jo jotain ajatusta olla, että miten ne toimivat. Valitsisitko uudestaan ja onko kyseessä vahattava vai suomupohjamalli?

    1. Vesa

      Mulla on suomupohjamalli, mutta sitten vaelluksilla kyllä täyspitkä 38mm leveä nousukarva pohjassa. Ahkion kanssa ei pito riitä millään pelkällä suomulla. Itse oon noista tykänny kovasti. Toki se täytyy huomioida ettei kantavuus ole lähellekään täyden metsäsuksen veroinen. Eli umpihangessa tunturisuksi ei ole ihan parhaimmillaan.

      1. Olli

        Kiitos vastauksesta! Eihän se yksi suksi koskaan sovi kaikkiin oloihin parhaiten, mutta jonkinlainen kompromissi täytyy aina löytää.

        Olen mielenkiinnolla lukenut reissustasi. Tähän, jos johonkin pätee vanha totuus, ettei tärkeää ole se päämäärä vaan matka.

  2. Jani einto

    Mahtavaa!

Vastaa