Rakas päiväkirja. Tästä se sitten alkaa. Päivä 1/365.

Ensimmäisen päivän noin 15km vaellusta Pöyrisjärvelle ei tarvinnut kulkea yksin. Esteri oli koko päivän lähistöllä perseineen. Ensimmäiset kilometrit kuljin siis kaatosateessa hymyssä suin, miettien sääolosuhteiden tragikoomista alkuvalintaa. Rinkan painosta huolimatta askel oli kevyt ja kulkeminen leveää mönkijäuraa pitkin helppoa. Itikoistakaan ei tarvinnut välittää, sillä tuuli on sen verran navakka, ettei varpusta pienemmät lentäjät olisi pysyneet ilmassa.

Heti alkumatkasta kuulin tutun äänen. Kapustarinta, tuo maailman masentunein lintuhan, se siellä piipitteli. Hymy levisi korviin, sillä välittömästi muistoihin tulvahti parin vuoden takainen kuukauden reissuni päälaella. Silloin nuo innottomatta piipittäjät seurailivat kulkijaa pitkiä pätkiä ja päivät täyttyivät niiden voihkimisesta. ”Moikka tiput, taashan me tavattiin”, sanoin kai puoliääneen, ”… ja tällä kertaa meillä onkin yhteistä aikaa vähän enemmän”.

Olo oli aamupäivällä hyvin seesteinen. Ihmettelin päänsisäistä rauhaa, sillä olin ennakkoon ollut varma siitä, että ensimmäisinä päivänä tuuli kävisi voimakkaasti myös pään sisällä. En taida olla vielä sisäistänyt sitä, että tämä ei nyt olekaan ihan tavallinen viikon tai parin reissu. No, eiköhän se tunnemyrskykin sieltä vielä aikanaan tule.

Ja tulihan se, tosin vasta myöhemmin iltapäivällä, eikä ihan siinä muodossa kuin kuvittelin.

Lounastauko kaatosateessa ja 5 asteen lämpötilassa ei ole ihan pelkkää nautiskelua. Löysin onneksi hienon paikan järven rannasta, ja tuulen suojasta. Ruoka maistui ja energia nousivat taas normaaliksi. Valmiina kävelyyn.

Siinä polulle palatessani astuin kuoppaan ja horjahdin. Pieni horjahdus ja kärpänketterä korjausliike. Tunsin pienen vihlaisun vasemmassa nivusessa, mutta se meni nopeasti ohi. Muutamaa kilometriä myöhemmin nivunen kuitenkin ilmoitteli uudestaan olemassaolostaan. Se alkoi kipeytyä ja vähitellen kipu yltyi, vaikka rauhoitin askellusta vielä entisestään.

Niin, se tunnemyrsky… Ehkä reilu kilometri ennen Pöyrisjärven autiotuvalle saapumista oli vielä mutainen kahlaamo. Olin siinä vaiheessa jo sateesta läpimärkä ja viiltävä tuuli puhalsi puuttomassa maastossa. Lämpötila noin +5. Siinä sitten kengät ja sukat pois, lahkeet rullalle. Ja kahlaamaan polvisyvyiseen jääkylmään veteen. Olin aivan jäässä. Tärisin kylmästä. Jalkaan sattui niin, että kävely meni lenkkaamiseksi. Ensimmäinen päivä oli tosiaan ottanut kulkijasta turhat luulot sankaritarinoista pois. Melkein itkua tihrustin loppumatkan tuvalle. En niinkään kylmän takia, vaan sen, että ajatuksiin nousi iso uhkaava pilvi jalan vuoksi. Mitä, jos tämä reissu katkeaa jo ensimmäisenä päivänä?

Tuvan lämmössä kirjoitan tätä, mutta mieli on jo tyyntynyt, vaikkei kysymysmerkki olekaan kokonaan poistunut. En voi muuta kuin hoitaa jalkaa kipugeelillä ja levolla. Ja toivoa, että aamulla klappi olisi taas pelikunnossa. Samalla tein päätöksen, että jos se edes aavistuksen aristaa aamullakin, jään pitämään huilipäivää Pöyrisjärvelle. Niin turhauttavalta kuin se tuntuisikin, ei olisi mitään järkeä riskeerata koko reissua heti kättelyssä. Ruokaahan minulla on riittämiin. Tarvittaessa voin myös lyhentää etappia useammalla päivällä, joten aikaa on vaikka useampaankin parantelupäivään.

Päivä 2: Luppoilua Pöyrisjärvellä

Eihän se jalka sitten perhana vieköön parantunut yön aikana. Aamuyöllä heräsin ja tunsin sen olevan edelleen kipeä, joten huilipäivä siis tiedossa. Yöllä pari pyöräilijää tuli tupaan, mutta en siihen sen kummemmin herännyt.

Aamulla sitten rupalteltiin niitä näitä reissuista ja fillareista ja niin edelleen. Mukavaa porukkaa. Samoin olivat iltapäivällä lounaalle poikennut pariskunta. Päivä kului lähinnä aikaa tappaen. Veistelin ison kasan kiehisiä ihan vaan ajankuluksi. Se on kyllä jotenkin rauhoittavaa puuhaa.

Iltapäivällä tein päätöksen, että huominenkin on jalanparantelupäivä, niin julmetun turhauttavaa se onkin. Katselin karttoja ja laskeskelin, että reittiä muuttamalla minulla on 5 päivää aikaa saada jalka kävelykuntoon. Jos ei tule, niin sitten pitää tehdä muita ratkaisuja. Turhauttamisen lisäksi tämä on kyllä todella opettavaa. Kipeällä jalalla ei pidä kävellä, jos ei ole aivan pakko. Oli sitten kyseessä ensimmäinen tai 321 päivä.

Sain kuitenkin myös lohtua synkkään päähäni. Vaikka tässä menisi viikko tai kaksikin, ja vaikka joutuisin kyydillä siirtymään täältä Pöyrisjärveltä, niin vuosi on todella pitkä aika. Ei tällainen vastoinkäyminen sitä pilaa, kyllä minä vielä talsimaankin pääsen.

Varmaankin tällaisen totaalisen luppopäivän johdosta huomasin itsessäni myös pieniä oireita some-puutoksesta. Pidän sitä outona, sillä yleensä vaelluksilla yhteydettömyys on lähinnä tuntunut luksukselta. No, eiköhän tuokin siitä taltu. Vuoden päästä tuskin muistan edes FB:n salasanaa.

Päivä 3: Pöyrisjärvi – Suomen Arabia

Aamu valkeni aurinkoisena. Erittäin hyvin ja pitkään (n.12h) nukutun yön jälkeen oli myös oma mieleni aurinkoinen. Jalka oli jo huomattavasti parempi, mikä enteilee sitä, että matkaa pääsisi kohta taas jatkamaan.

Istuskelin aamukahvilla ja puurolla tuvan tulipaikalla, kun sopuli kipitti melkein jalkojeni juuresta. Ihmettelin sen valitsemaa reittiä suuren aukean poikki ennen sen sujahtamista vaivaiskoivupusikkoon. Toinenkin silmäpari oli havainnut uskalikkosopulin reitin kehnouden ja päätti käyttää sen hyväkseen. Pari sekuntia sopulin perässä samaiseen vaivaiskoivikkoon nimittäin syöksyi haukka jalat valmiina nappaamaan oivallisen aamupalan. Vaan köyhäksi jäi tällä kertaa haukkaperheen aamiaispöytä, sillä saalistaja nousi pusikosta tyhjin kynsin.

Kahlasin aamupäivällä joen toiselle puolen. Suoraan joen poikki mennessä olisi joutunut uintihommiin, mutta kiertämällä pitkälle järven puolelle pääsi matalaa hiekkasärkkää pitkin ylittämään joen helposti. Kiipesin lähimmän tömpäreen laelle ja ihastelin maisemaa. Erityisesti katselin Jierstivaaraa, joka nyt muuttuneen reittisuunnitelman myötä olisikin se seuraava kohde. Tarkoituksenani oli mennä Ainuppivaaran kautta, mutta huilipäivien vuoksi piti reittiä parista kohtaa hiukan muuttaa. No, pääasia on että pääsee taas lähtemään.

Kahluureissulta palattuani päätin käydä uimassa Pöyrisjärvessä. Alkoi jo ollakin sellainen olo, ettei peseytyminen tekisi huonoa. Vesi oli kylmää, mutta virkistävää. Kuivaillessani auringonpaisteessa huomasin ensimmäistä kertaa itikoiden läsnäolon. Ei niitä edelleenkään ollut häiriöksi saakka, mutta muutama nyt kumminkin.

Iltapäivä kuluikin peukaloita pyöritellessä, pizzaa paistellessa ja lisää kiehisiä vuoleskelessa. Ja otinhan toki pienet päiväunetkin. Ilmeisesti oli lähtöhässäköissä kertynyt hiukan univelkaa, kun nyt 12h yöunien lisäksi pienet päikkäritkin uppoaa kuin veitsi voihin.

Pöyrisjärven seutu on todella kaunista. Maasto on hiekkapohjaista, joten erilaisia upeita maastomuodostelmia on joka puolella. Paikka on ilmeisesti etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa, ja siihen tarkoitukseen kyllä ihan optimaalista maastoa. Tänne kyllä varmasti palaan vielä uudelleenkin.

Päivä 4: Esteri

Yöllä joskus kahden kieppeillä kömpi tupaan läpimärkä kolmikko. Heilläkin oli ollut Esteri seuranaan matakalla Näkkälästä. En juurikaan silmiä edes raottanut, vaan jatkoin unia. Unet kuitenkin katkesivat parin tunnin kuluttua, kun heräsin hiestä märkänä. Pojat olivat laittaneet kunnon tulet kamiinaan saadakseen kamppeet kuivaksi. No, ei tainnut siinä tuvassa nukkua oikein kukaan sen jälkeen kunnolla.

Aamulla olin kuitenkin heikosta loppuyöstä huolimatta täynnä energiaa – tänään pääsisin taas tekemään sitä, mitä tänne oikeastaan tulin tekemään, vaeltamaan. Ylämäissä jalka vielä hiukan tuntui aralta, joten päätin vielä varmuuden vuoksi jättää vaarojen huiputuksetkin toiseen kertaan ja kävellä samaa reittiä kohti Näkkälää kuin mitä olin tullutkin. Ei oikeastaan edes harmittanut kulkea samaa reittiä uudestaan, sillä tulomatkan kaatosateessa ja tuiverruksessa en juuri maisemia ollut katsellut. Nyt oli mitä mainioin vaellussää, puolipilvinen, lämpöä ehkä noin 12 astetta ja pieni tuulen vire. Mahtavaa!

Matkalla seurasin, miten tiirat kiusasivat kuovin poikasta. Ne lentelivät läheltä ja huusivat, kuovin poika taas piipitti ja juoksi. Kun tiirat lopulta poistuivat paikalta, oli kuovin vuoro olla se suurin ja pelottavin. Se alkoi jahdata jotain tunnistamatonta pikkulintua, sen äänikin muuttui pelokkaasta uikutuksesta… no… puoliuskottavaksi kiusauspiipitykseksi. Luonnossa on tiukka nokkimisjärjestys, kirjaimellisesti.

Valitsin telttapaikaksi pienen lammen rannan pari kilometriä ennen Näkkälää, ja ehkä 50m polulta syrjään. Olin juuri valinnut teltalle sopivan paikan, kun vaeltajapariskunta pysähtyi polulla kohdalleni. Seuraavista tapahtumista päätelleen he eivät kuitenkaan havainneet läsnäoloani. Pariskunnan naisoletettu lähti kävelemään suoraan kohti leiriäni, ja aloin jo henkisesti valmistautua tervehdykseen. Vaan ei. Parikymmentä metriä ennen leiriäni nainen kääntyi ympäri, laski housunsa ja aloitti sen suuremman toimenpiteen suorittamisen. Valkea peräpeili vain vilkahti, kuin valkohäntäpeuralla konsanaan. Mieleni suorastaan huusi, että nyt kyllä pitäisi hiipiä siihen taakse, koskettaa olkapäähän ja kysyä: ”tuleeko hyvä kakka?”. En raaskinut. Tai uskaltanut. Liekö sattumaa, että välittömästi tämän episodin jälkeen alkoi sataa? Olisinkohan vihdoinkin nähnyt legendaarisen Esterin ja hänen vielä legendaarisemman perseensä? Itse ainakin haluan niin uskoa.

Koko illan onkin sitten sadellut. Pieniä taukoja on ollut juuri sen verran, että sain kastumatta haettua vedet ruokaan ja käytyä itsekin valkohäntäpeurailemassa. Sateen ropina teltan kattoon on luo telttaan lämpimän tunnelman. Täällä olen turvassa ja suojassa. Ja saan nukkua ensi yön ilman, että joku lämmittää asumuksen tuskaisen kuumaksi.

Päivä 5: Näkkälän labyrintti

Sade jatkui läpi koko 13 tuntisten unien. Tai enhän minä sitä tietysti tiedä, kun en välillä herännyt katsomaan. No, joka tapauksessa, aamullakin satoi. Sain puhelimeen sen verran kenttää, että näin säätyyppien lupailevan säätyypin vaihtumista illansuussa. Kiirehän minulla ei ole, joten päätin jättää sateessa kävelyn väliin, ja startata vasta illemmalla.

Päivä teltassa ei tarjoa kauheasti virikkeitä. Oma mielikuvituksenikaan ei lähtenyt sen kummemmin niitä keksimään, joten tyydyin venyttelemään, hoitelemaan jalkaa ja muutenkin huoltamaan itseäni… ja tietysti päiväunet. Täytyy kyllä ihan hämmästellä tätä unen määrää!?!

Lähdin kävelemään syötyäni noin viiden aikoihin. Ensimmäiset kolmisen kilometriä oli vielä samaa polkua kohti Näkkälää, eikä se herättänyt suurta ihastusta. Jotenkin tuntui tyhmältä palata lähtöpisteeseen, ikään kuin maitojunalla kotiin, vaikka tiedänkin reittimuutosten tulleen olosuhteiden vaatimina.

Näkkälän kylä on näköjään siitä jännä paikka, että vaikka siellä ei montaa taloa tai tietä ole, siellä voi näköjään eksyä. Tai mennä harhaan ennemminkin. Olinhan kuitenkin kokoajan kartalla, en vain hetkellisesti tiennyt, missä kohtaa karttaa. No, muutamat ylimääräiset pellot ja yhden poroaitauksen läpi, ja taas oltiin reitillä.

Tavallaan koko reissu tuntui alkavan uudelleen. Vaikka polku kohti Hettaa on sekin vähintään semiurbaani mönkijäjälki, olin nyt kuitenkin taas menossa kohti uutta ja tuntematonta. Vaikea selittää sitä vedenjakajaa, jonka Näkkälä tunnelmassa muodosti.

Kävelin polkua vailla sen suurempaa ajatusta, minne asti tänään menisin. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla aloin olla kiinni nykyhetkessä. Askel kulki, ja viheltelin kulkiessani Akin ja Turon sitä Paksu-Aki -biisiä, mikä sen nimi nyt olikaan. Olen aikaisemminkin huomannut, että vaeltaessa tulee ihan käsittämättömiä korvamatoja. Tuon Paksu-Akin lisäksi on tänään päässä soinut mm. Pieni Nokipoika.

Kuljin joitakin kilometrejä ja saavuin pienen lammen rantaan. Siinäpä olisi oiva yöpaikka. Kiersin lammen toiselle puolelle, koska sieltä pääsi helpommin rantaan vedenhakuun. Ja saisin olla todennäköisemmin ihan rauhassa. Nyt leiri on pystyssä, ruoka vatsassa ja päiväkirjakin kirjotettuna. Kello näyttää noin puolta yhtätoista. On siis aika käydä, taas vaihteeksi, nukkumaan.

Päivä 6: Aurinkoa ja mäkäräisiä

Heräsin aamulla perinteiseen telttahikeen, ja sehän tarkoitti tietenkin aurinkoista päivää. Noin tunti heräämisestä olikin jo puurot naamarissa ja leiri taas pakattuna rinkkaan. Tästä tulee hyvä päivä!

Polku kiemurteli pitkin hiekkaisia selkiä, käyden välillä kääntymässä jonkin suonkin reunalla. Aurinkoinen keli ja aurinkoinen mieli. Lämmin ja tyyni keli toki toi mukanaan nuo Lapin pikku ystävät, etenkin ne vielä pienemmät – mäkäräiset. Vaan eipä niistä pitkissä vaatteissa ja hyttyshupussa juurikaan ole haittaa.

Pidin lounastaukoa Näkkälän välitupa -nimisellä autiotuvalla. Itse tupa oli pieni ja askeettinen, mutta pihalla auringon paisteessa tein tulet ja tein lounaan ihan avotulella. Suurehkoksi haasteeksi paikassa muodostui veden haku. Joen rantaan ei ollut kuin muutama kymmenen metriä, mutta se oli niin märkää suota ja tiivistä vaivaiskoivikkoa, että piti jo käydä vaihtamassa vaelluskengät kahluukenkiin ja rullata lahkeet oikeen kunnolla ylös. Siinä jossain kohtaa päähäni jysähti tilanteen absurdius, olin polvea myöten vedessä etsimässä jokea, josta saisin vettä. No, sain vedet haettua ja lounaan syötyä. Lepäilin vielä hetken tuvan viileydessä, ennen kuin suuntasin hiukan ensimmäisessä vesirundissa kastuneet kenkäni taas polulle. Näkkälä-Hetta -reitti ei selvästikään ole vaeltajien suosiossa, vaikka onkin ihan merkitty reitti. Tuvalla ei ollut reiluun kahteen viikkoon käynyt ketään.

Hiukan tuvan jälkeen maisemakin muuttui. Puustossa oli joukossa myös mäntyjä, kun tähän saakka olin kulkenut pelkästään koivikossa. Aletaan olla jo aika etelässä, kun mäntyjäkin jo kasvaa. Kohtaa tulee varmaan kuusiakin. Otin varuiksi pari litraa ekstravettä ylittämästäni purosta. Näin ei tarvitsisi leiripaikkan valinnassa miettiä vettä. Päädyinkin lopulta leiriytymään hiukan ylemmäs mäntykankaalle, jossa tuulen vire viilentää ilmaa ja vähentää ötököiden määrää.

Päivä 7: Ensimmäinen välitilinpäätös

Heräsin aamulla seitsemän aikoihin. Vaihteeksi taas ropisi vettä teltan kattoon, joten päätin vielä hetkeksi kääntä kylkeä. Kiire ei ollut edelleenkään, mutta noin 10 kilometrin päässä odottava Hetta kauppoineen, mökkeineen ja pizzoineen sai lopulta miehen vääntäytymään ylös yhdeksän aikoihin. Aamumyslit naamaan, rinkka selkään ja taipaleelle.

Kulkiessa Lapin ilmavoimista, mäkäräisistä ja itikoista, oli ensimmäistä kertaa riesaa. Olin aamulla pakannut hyttyshatun vaatepussiin ajatellen, että sateinen päivä rauhoittaa ilmatilan. Väärin. Sää selkeni ja ystävät hyökkäsivät. Tuubihuivini on muka ”insect shield”, mutta voisivat kyllä tehtaalla hiukan muuttaa markkinointipuheita, jos näkisivät tuubin läpi pistellyn päänuppini.

Hettaa lähestyessä alkoi erilaisia merkittyjä retkeilyreittejä liittyä omaani ja meno muuttui urbaanimmaksi. Ihan loppupätkä olikin jo valaistun ladun pohjaa pitkin. Tosin valot eivät kylläkään olleet päällä.

Ensimmäinen kunnon stoppi oli Hetan K-Marketista, josta hain pari pasteijaa ja kylmän limun ja lämpimän oluen. Sitten vielä kilometrin taival, ja päämäärä Hetan Lomakylä aukeni silmien edessä. Vaikkei tämä etappi ollut kuin viikon mittainen, en voi kyllin korostaa lämpimän suihkun autuutta. Samalla sain pestyä pahimmat mutakerrokset pois toisesta sukkaparista ja kalsareista. Ai että.

Nyt lepäilyä ja varusteiden huoltoa, ja huomenna sitten töppöset kohti tuntureita ja Hetta-Pallas -reittiä.