Päivä 50: Kuinka paljon synti painaa?

Sain tälle kävelypäivälle yllättäen seuraa. Ystäväni Aapo ja Heli sekä Hilma-koira liittyivät seuraan yhden yön reissulle ennenkuin jatkoivat matkaansa Utsjoen suuntaan. Tapaaminen sovittiin Mierasjärvelle, josta sitten suunta kohti Johtijärven kotaa.

Rinkka painoi kuin synti. Eikä mikään ihan pieni synti, kuten vaikkapa valkoinen valhe. Tämä oli sellaista pankkiryöstön luokkaa. Yllättävän nopeasti kuitenkin kroppa tottui muuttuneeseen painoon ja alkuun hiukan puutunut hanurikin lakkasi valittamasta. Hetken kuluttua hengityskin alkoi jo tasaantua niin, että puheesta sai selvää. Matka siis eteni mukavasti polkua pitkin kulkiessa ja niitä näitä jutellessa.

Viimeiset kilometrit kuljettiin poluttomassa maastossa, jossa suot antoivat mukavan hapottavan lisämausteensa. Etenkin lopun stunttirata suon yli ja poroaidan ali sai minut mielessäni kiittelemään, ettei matkaa enää ollut kuin muutama sata metriä. Olin oikeastaan ensimmäistä kertaa tällä reissulla aika puhki, kun lopulta saavuimme kodalle.

Johtijärven kota on kertakaikkisen komealla paikalla pienessä niemessä. Tullessamme hiukan sateli, mutta sää alkoi kirkastua nopeasti. Siinäpä olikin mukava istuskella iltaa tulipaikalla, katsellen tyyntä järven pintaa ja siitä kimpoilevia auringon viimesäteitä. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tarvittiin jo otsalamppuakin.

Päivä 51: Melan kolinaa

Tänään se vihdoin alkoi. Melonta. Tunnelma aamulla tosin oli siitä huolimatta hiukan kaksijakoinen, sillä olo oli jotenkin huojuva. Ei sellainen varsinaisesti pyörryttävä, vaan siitä astetta miedompi. Päätin kuitenkin lähteä matkaan, ja katsoa sitten päivän mittaan miten vointi muuttuu.

Voin kertoa, ettei kamojen pakkaaminen kanoottiin mennyt kovinkaan jouhevasti. Kun puuttuu kokonaan se rutiini, että jokaiselle tavaralle on oma paikkansa, ei niille paikkojen keksiminen olekaan niin helppoa. Useampaan kertaan joutui pussien sisältä tarkistelemaan ja vaihtamaan tuon tavaran tänne ja tämän taas tuonne. Ja silti muun muassa kamera pakkautui ponttoonin sisään, eikä siis ollut käytettävissä ilman koko kanootin tyhjentämistä. No, ehkä huomenna fiksummin.

Sain ihan lentävän lähdön, sillä Johtijärvellä tuuli kävi juuri sopivasta suunnasta, joten ensimmäisen niemen nokkaan asti sain täydellisen myötätuulen. Seuraavaa isompaa selkää ylittäessä katselin vuoroin kirkkaana liplattavaa vettä, vuoroin ympärillä aukeavaa erämaata. ”Ai saakeli, että on hienoa”, taisin sanoa ihan ääneen.

Johtijärven jälkeen matkanteko kuitenkin hidastui. Laskujoki oli pikemminkin puro, ja kanootti samantien pohjasta kiinni kivillä. Ei siinä auttanut kuin nousta kyydistä. Sain tuon pienen pätkän ”talutettua” kanoottia, itse kiveltä kivelle astellen. Ja niin matka jatkui. Pieniä järviä ja edellisen kaltaisia talutuspuroja vaihteli koko päivän.

Etenkin lopun lähes kilometrin mittainen kivikkoinen koski olisi ollut huomattavasti nopeampi kiertää maan kautta, vaikka kanootin purkamiseen ja rinkkaan pakkaamiseen aikaa meneekin. Koskessa kanootti oli kiinni lähes jokaisessa kivessä, joten aikaa ja hermoja paloi enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Päätin pitää lounastauon seuraavan järven jälkeen.

Rantauduttuani kello olikin yllättäen jo yli neljä. Ei ihme, että nälkä alkoikin jo tuntua. Ja kun olokin oli edelleen vähän sellainen hönelö, niin päätin, että tämän päivän melonnat ovat nyt tässä. Jatketaan sitten huomenna paremmalla voinnilla ja toivottavasti helpommilla vesillä.

Majoitteeni vaihtui taas tälle pätkälle. Nyt matkassa on painon ja tilan säästämiseksi pelkkä tarppi ja maavaate. Utsjoella tosin huomasin pakanneen maavaatteen isän mukana lähtemään kohti Etelä-Suomea, joten kevyen ja pienen maavaatteen tilalla onkin nyt Uulan Säästöstä ostettu perinteinen pressu. Kevytpeite-nimestään huolimatta se ei ole kauhean kevyt, ja niinpä nyt kotini lattia painaa enemmän kuin koko muu koti yhteensä.

Lounaan syömisen jälkeen voimaton olo sai menemään samantien nukkumaan. Reippaan kolmen tunnin päiväunien jälkeen heräsin tekemään vielä päivällisen ja muut iltapuuhat. Ja jatkoinkin sitten unia ihan aamuun saakka. Outo juttu tällainen heikko olo ilman mitään syytä. Toivottavasti menee kunnon unilla ohi.

P.S Ei varmaan tule yllätyksenä, että alkoi sataa noin 5 minuuttia sen jälkeen kun olin saanut tarpin pystyyn.

Päivä 52: Vaikea päivä

Päivä alkoi taas koskenkahlauksella ja kanootin taluttamisella. Hidasta puuhaa edelleenkin. Siinä käväisi mielessä, että jos joki on näin pieni ja vähävetinen Iijärvelle asti, niin tässä menee vielä pitkään.

Hetken päästä koski kuitenkin tasoittui ihan jokiuomaksi, joka lähti kiemurtelemaan suon läpi. Uoma oli kapea ja vuolaasti virtaava, joten meno oli kuin autoradalla. Mutkiin piti ruveta jo hiukan ennakkoon kääntämään, ettei ajautunut reunaa vasten. Ja siellä minä, Nikolasjoen Häkkinen, kaartelin menemään. Tai no, ei ehkä sentään Häkkinen. Lähempänä olisi ehkä JJ, sillä tämäkin leikki loppui nopeammin kuin oli toive.

Alkoi nimittäin seuraava kivinen koski, jossa vesi ei riittänyt melontaan. Ja tämä olikin sitten aika pitkä. Tein kuitenkin, taas kerran, väärän päätöksen, ja lähdin ulkoiluttamaan paattiani koskea alas, autellen sitä kivien yli ja ohjaten sopivaan uomaan. Itsepä siinä sitten koikkelehdin pitkin koskea. Tuntui siltä, että kanootti löysi joka ainoan kiven, joka koskessa oli ja varmaan pari ylimääräistäkin. Matka ei edennyt kuin etanan vauhdilla.

Olihan se arvattavissa, että kun riittävän pitkään kävelee märillä kivillä koskessa, tulee lopulta se harha-askel liukkaalle kivelle. Ja siitä sitten reippaalla kylkimyyryllä kokeilemaan ihan omakohtaisesti paljonko vettä joessa on. En varsinaisesti kastunut kovin pahasti, mutta toiseen jalkaan sain jostain kivestä aika rouhean naarmun. Siinä sitten hammasta purren hain sauvani muutaman metrin päästä, johon se oli hässäkässä lennähtänyt. Kanootti kökötti kiinni samassa kivessä kuin aikaisemminkin ja olin melkein varma, että se katseli kompurointiani miettien, että eikö olisi ollut järkevämpi kiertää maata pitkin koko paikka. Olo olisi ollut aikalailla haista kaavittu, jos kyseisiä petokaloja näissä vesissä olisi.

Välillä kanootti löysi hyvän uoman ja kiri edelleni nykien ärsyttävästi narusta. Käskin sen nyt lopettaa välittömästi tuollaisen reuhtomisen. Olin itse vetänyt sitä perässäni nyt jo aika monta kivikkoista koskea, joten siltä itseltään oli veto-oikeus poistettu kokonaan. Joki ei näyttänyt tasaantuvan lainkaan, joten viimeiset puolisen kilometriä päätin vihdoinkin ottaa kanootin kantoon ja siirtyä jalkapatikalla Nikolasjärvelle.

Nikolasjärveltä joki onneksi hiukan leveni ja veden määräkin kasvoi. Kivet eivät olleet enää ihan pinnassa vaan hiukan sen alapuolella. Välillä kanootti juuttui kiveen, mutta kehitin lopulta hiihdosta tutun tasatyöntömenetelmän, jolla pääsin noista kohdista yli. Pidin vaellussauvat sylissäni meloessani (piikit luonnollisesti ulospäin). Kiveen jämähdyksen sattuessa otin sauvat käyttöön ja tökkäsin ne pohjaan. Siitä sellaisella tasatyöntöponnistuksella kevensin oman takalistoni aiheuttamaa lisäpainoa, ja työnsin samalla paattia eteenpäin. Mahtoi olla taas näky. Hiihtomelonta voisikin olla ihan uusi laji.

Oli mukava tunne, kun joki alkoi näyttää ihan melottavalta. Se tarkoitti sitä, että Iijärvellekin pääsisin todennäköisesti jo seuraavana päivänä.

Leiriydyin jokirannan koivikkoon. Ruoka vatsaan ja unta kalloon. Olen muuten koko reissun ajan nähnyt poikkeuksellisen paljon unia. Tai siis, normiarjessa en oikeastaan koskaan herättyäni muista niitä edes nähneeni. Mutta täällä oikeastaan joka yö toinen toistaan jännemmät unet tulvivat mieleeni. Jännä ilmiö niissä vielä on, että unissa seikkailee todella usein henkilöitä, joita en ole nähnyt jopa kymmeniin vuosiin. Taitaa olla pääkopassa jonkunlaiset siivoustalkoot meneillään.

Päivä 53: Etelätuulta ja laitamyötäistä

Päivä alkoi mukavasti juuri sopivan vauhdikkaalla koskella. Sellaisella, missä on suht suora ajolinja ja näkee riittävän pitkälle, että voi vain antaa mennä. Eikä tasatyönnöillekään joutunut kuin muutaman kerran. Aurinkokin paisteli, niin että tuli ihan lämmin.

Vaijoen loppukilometrit menivät vauhdikkaasti. Pienet kosket siellä täällä antoivat mukavan vaihtelun muuten niin tasaisesti virtaavalle joelle. Pari hiukan töppyräisempääkin koskea mahtui joukkoon, joten ensimmäistä kertaa piti jalkautua tarkastamaan koskia ennakkoon. Kokonaisuudessaan tuo pätkä oli melontavaellusta parhaimmillaan. Hymy ylettyi varmasti takaraivoon asti. Vaikka viimeisellä suoralla vastatuuli olikin niin napakka, että se peittosi joen virtauksenkin, hymy sen kuin yltyi. Tuo viimeinen suora nimittäin oli melko tarkalleen pohjois-etelä suunnassa ja Iijärvi puolestaan on päinvastainen suunnaltaan. Järvellä rivakka myötätuuli ei olisi ollenkaan hassumpi.

Näköjään tuulten kanssa toimii sama mystinen kosketus kuin sateille. Enpä muista, että aiempien 52 päivän aikana olisi kertaakaan ollut etelätuuli. No, nautitaan siitä sitten, kun kerran on tarjolla.

Iijärven alkuosa on erilaisten niemien ja salmien rikkoma. Siellä navakka eteläinen puhuri nostatti ihan siedettäviä aaltoja. Kumipaattini kyllä keinui kuin kaarnalaiva, mutta vauhti oli tuollaisessa laitamyötäisessä kova. Ajatukseni oli järvelle tullessani, että menen vain ihan hetkisen ja pidän sitten lounastauon jossain kivassa paikassa. Ja tavallaan molemmat ajatukset toteutuivatkin, mutta vauhdista johtuen järveä olikin lounaalla selätettynä jo lähes 6 kilometriä. Lounaspaikaksi valikoitui tuulensuojainen hiekkaranta. Aurinko paistoi ja tunne oli kuin etelän biitseillä. Puuttui vain rantatuolien myyjä.

Matka jatkui yhtä myötäisissä merkeissä kuin aiemmin. Muutaman kilometrin melottuani suunta kääntyi hetkeksi ihan täysin myötätuuleksi. Päätin pitää hetken taukoa melomisesta. Siinä sitten istuskelin paatissa, söin pähkinöitä ja annoin tuulen kuljettaa. Piti ihan gepsistä tarkistaa tällainen tyhjäkäyntivauhti. Se oli melkein 3km/h. Naureskelin, että nyt alkaa olla vaellus jo aika kevyttä puuhaa. Ei tarvitse kuin istua kyydissä ja katsella maisemia.

Nautiskelu loppui, kun saavuin isommalle selälle ja kulkusuuntakin hiukan muuttui, nyt lähes täysin sivutuuleen. Tuuli oli varmaankin noin 10m/s ja aallokko alkoi olla aikamoista. Siinä vaiheessa, kun muutama aalto löi vedet jo ”kannelle”, päätin jättää selän ylittämisen ja kääntää purteni keulan myötätuuleen ja lasketella lähellä olevan pienen niemen taakse tuulensuojaan. Niemi oli muodoltaan pallomainen ja siellä kasvoi kaunis kippurakoivikko. Tämäpä ei olisikaan hassumpi paikka yöpyä, onhan sitä jo tullut melottua ihan riittävästi yhdelle päivälle.

Kartta kertoi paikan olevan Neitiniemi, mutta valitettavasti neiti itse ei ollut tänään tavattavissa. Pystytin tarpin ja laitoin pizzan paistumaan. Tarpin pystytys kovassa tuulessa on muuten ziljoona kertaa yksinkertaisempaa kuin Pena-laavun. Tuuli yltyi vielä iltaa kohti, joten oli ihan hyvä päätös leiriytyä tähän.

Tämä päivä oli kokonaisuudessaan niin täydellinen kuin nyt vain voi päivä olla. Kosket, rauhallinen joki, vauhdin hurma ja hiekkaranta. Niin ja tietenkin pähkinätauko ja kova tuuli. Ja kaunis Neitiniemi ja hyvä ruoka. Tuli ensimmäistä kertaa tällä reissulla se sellainen kokovartalohyvä, jossa varpaatkin nauraa.

Päivä 54: Iijärven pää

Yöllä tuuli onneksi hiukan hellittänyt, mutta pitänyt saman suunnan. Iijärven selän yli pääsin siis mukavassa sivumyötäisessä. Aallokko keinutti kyllä lauttaa melkoisesti, mutta melonta oli silti hauskaa. Välillä, sopivan aallon tullessa kohdalle, pääsin hetken matkaa ratsastamaan sen päällä kuin surffaaja konsanaan.

Matkanteko helpottui entisestään, kun pääsin kääntämään kanootin keulan lähes täydelliseen myötäiseen. Siinäpä olisikin suunta koko loppupäivälle. Aurinko putkahti kuin tilauksesta pilven takaa, ja päätin pitää samanlaisen huilitauon kuin eilen. Kaivoin pähkinäpussin esiin ja annoin tuulen kuljettaa. Käänsin kasvot aurinkoon ja suljin silmät.

En sentään ihan nukahtanut, vaikka lähellä sekin kyllä oli. Noin puolen tunnin siestan aikana oli matka silti edennyt yli 1,5 km. Mietin, miten epäoikeudenmukaista on se, että kävelyvaeltajilla ei ole koskaan mahdollisuutta tällaiseen vapaamatkustukseen. Melojilla on myötätuuli. Hiihtäjilla ja pyöräilijöillä taas alamäki. Mutta vaikka kuinka olisi myötätuuli ja alamäki, niin kävelijän on jokainen askel silti itse otettava. Taidanpa valittaa asiasta tasa-arvovaltuutetulle, kunhan tästä reissusta ensin selviän.

Iijärven pohjoispäässä saavuin sitten Näätämöjoen alkupäähän. No, jokimainen osuus ei ollut tänään kuin muutaman sadan metrin mittainen, sillä joki laskee Kaarttilompoloon. Tuossa parinsadan metrin jokipätkässä kuitenkin oli kaksi oikein leppoisan vauhdikasta ykkösluokan koskea, kuin lämmittelyksi seuraavia päiviä varten. Meloin lopulta Kaarttilompolon päähän, ja leiriydyin juuri ennen seuraavaa koskiosuutta.

Tänään oli menussa ensimmäistä kertaa valmis retkiateriapussi. Ihmettelin siinä syödessä, että enpä muistanutkaan annosten olevan näin isoja. En ihan edes jaksanut kaikkea syödä, vaikka kuinka mätin menemään. Myöhemmin hoksasin pussin kyljessä merkinnän ”2 annosta”. Ei sitten kai ollutkaan ihme, etten saanut 1200kcal vertaa sienipastaa mahtumaan jo hiukan pienenneeseen pötsiini. Onpa ainakin energiaa, että jaksaa taas nukkua.

Huomenna sitten alkaakin varsinainen jokiosuus lukuisine koskineen. Jännää.