”Olet niin rohkea, kun uskallat tehdä näin ison muutoksen elämässä”. Tämänkaltaiset lauseet ovat toistuneet tiuhaan sen jälkeen, kun kerroin lähteväni vuodeksi vaeltamaan. Viime aikoina olen pohdiskellut yleisemminkin elämän muutoksia – erityisesti sitä, miksi sana ”rohkeus” toistuu niin useasti elämänmuutoksista puhuttaessa.
Elämä ja sitä elävä ihminenhän muuttuvat jatkuvasti, halusimme tai emme. Kuinka iso täytyy muutoksen olla täyttääkseen trendikkään elämänmuutos -termin kriteerit? Jos jonain harmaana maanantaiaamuna päätänkin harjata hampaat vasemmalla kädellä, onko se elämänmuutos? Entä, jos aloitan postimerkkien keräilyn, vähennän kahvin juontia tai vaihdan työpaikkaa? Entä, jos lähden vuodeksi vaeltamaan? Voisin yrittää piirtää jonkinlaisen rajan näiden välille, mutta kovin konkreettista ja selvää rajaviivaa siitä ei saa, vaikka kuinka käyttäisi viivoitinta. Itse ajattelen kaikkien erikokoisten muutosten asettuvan samalle asteikolle, jossa ei ole tarvetta rajoille ja portaille. Mutta silloinhan vasenkätinen hammaspyykki olisi sama asia kuin vuoden vaellus, vain pienempi?!?
Niin se mielestäni onkin, suurilta osin ainakin. Molemmat alkavat nykyisen toiminnan kyseenalaistamisella. Kyseenalaistamista seuraa idea siitä, miten voisin toimia jatkossa. Idean jälkeen punnitaan hyötyjä ja haittoja. Lopulta tehdään päätös ja toteutetaan se. Yksinkertaista, eikö totta? Ehkä vähän turhankin yksinkertaista. Kukaan ei tulisi kehumaan minua rohkeaksi, jos kertoisin alkaneeni pestä hampaat vasemmalla kädellä. Tai ainakaan kukaan täysjärkinen. Koon lisäksi on siis oltava jokin muukin erottava tekijä erilaisten muutosten välillä. Ja siinä se tulee, kaikkien muutosten arkkivihollinen – lopputuloksen epävarmuus.
Ja tuota epävarmuuden tultasyöksevää lohikäärmettä vastaan me oman elämämme ritarit ja ritarittaret joudumme taistelemaan. Mikä ihme onkaan mennyt ihmistä suunniteltaessa pieleen, kun niin usein tuntematon hyvä jää tutun pahan jalkoihin. Enkä nyt aseta itseäni mihinkään norsunluutorniin. Lohikäärme ei ole kiva vastus minulle, joka olen allerginen lohelle ja pelkään käärmeitä. Olen luonteeltani ennemmin rutiineissa viihtyvä kuin muutoksen tavoittelija, joten jotain normaalista poikkeavaa siis tapahtui kohdatessani ”ei-vuoden-vaelluksessa-ole-mitään-järkeä” -lohikäärmeen.
Hypätään hetkeksi DeLoreaniin, ajellaan muutama vuosi ajassa taaksepäin vuoteen 2017 ja tutustutaan silloiseen minään, kutsuttakoon vaikka Sisä-Vesaksi. Elämästä oli tullut rutiininomaista suorittamista, ja totta puhuen silloin vasenkätinen hammaspesukin olisi tuntunut mahdottomalta. Suurin konkreettinen ero nykyversioon verrattuna oli, että Sisä-Vesa tupakoi – ja paljon. Lukuisat epäonnistuneet vähennys- ja lopetusyritykset olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei hänestä enää ollut yrittäjäksi. Ja samalla tuo ajatus tavallaan oikeutti ajattelemaan, ettei mikään muukaan muutos enää ollut mahdollista. Sisä-Vesa oli omassa elämässään pelkääjän paikalla.
Vaan kuin ihmeen kaupalla tuo savua imevä lohikäärme lopulta kaatui joulupäivänä 2017. Eikä ole sen koommin enää ylös noussutkaan. Voitto röökihirviöstä poisti tekosyyn, ettei mikään muutos ollut mahdollista. Ajatus siitä, että kaikkihan on ollut koko ajan mahdollista, enkä ole tehnyt silti mitään, vetäisi kuitenkin hetkeksi maton jalkojen alta. Vähitellen olen kuitenkin erilaisista räsyistä saanut kudottua jalkojeni alle uutta, minulle sopivaa mattoa. Ja se on hyvä suoritus ihmiseltä, joka ala-asteen käsityötunnilla onnistui patalapun sijaan virkkaamaan pallon.
Muutos muutokselta opin pikkuhiljaa paremmaksi lohikäärmesoturiksi. Ja kun melko tarkalleen vuosi sitten syntyi ajatus vuoden vaelluksesta, oli päätös tehty hyvin nopeasti. Ensin taklasin epävarmuus-lohikäärmeen osoittamalla sille, että unelma on taloudellisesti mahdollinen toteuttaa. Vaikka siis muutoksen lopputulema ei ole vielä tiedossa (eikä sen oikeastaan pidä ollakaan), en jää ihan tyhjän päälle palatessani takaisin. Lopullinen kuolinisku oli kuitenkin oivallus siitä, että vaikken tarkkaan tiedäkään mitä tuleman pitää, tiedän kuitenkin, että se on hyvää ja muutos oman hyvinvointini kannalta järkevä. Näin lopulta päästiin tilanteeseen, jossa vaa´an toisessa kupissa on toteutuskelpoinen ja pieniriskinen unelma, jonka lopputulos on joka tapauksessa hyvä. Ja siinä toisessa kupissa, no, siinä on kuollut lohikäärme. Ihan hirvittävää rohkeutta ei siinä valinnassa enää tarvita.
Olin viime viikonloppuna eräopasopintoihini liittyvällä kolmen päivän talvivaelluksella Seitsemisen kansallispuistossa. Nautin joka hetkestä, eikä vähiten siksi että eteläisessä Suomessa on hiihtokeleistä saanut turhaan unelmoida tänä talvena. Mutta toisena iltana nukkumaan mennessä ajatukseni alkoivat pyöriä outoon suuntaan. Mietin, nautinko ensi talvenakin. Silloin, kun olen yksin. Joutunut avaamaan latua koko päivän itse. Väsyneenä. Kun pakkasta on parikymmentä astetta enemmän. Kun olen puhelinverkon ulkopuolella. Kun lähimmälle tielle ja lähimpään ihmiseen saattaa olla päiväkausien matka. Säikähdin ajatuksiani. En kai vain ole luovuttamassa, kun tällaisia ajattelen. Lopulta muistin kuitenkin, että juuri toiminnan kyseenalaistaminenhan on kaiken ydin. En olisi ylipäänsä lähdössä reissuun, jos en olisi niin tehnyt. Mutta kyseenalaistamisen ei aina tarvitse johtaa muutokseen. Se voi toimia myös vahvistuksena sille, että valittu tie on oikea. Ja niin kävi tässäkin tapauksessa.
En voi mitenkään tietää nautinko ensi talvenakin jokaisesta retkipäivästä.
Aion kuitenkin ottaa siitä selvän.
Kerron sitten, kun tiedän.
-Ulko-Vesa
P.S. Harjaan hampaani edelleen oikealla kädellä
