Päivä 4 Tsaarajärvi-Tsuomasjärvi (12,4km +2,1km Tsuomasvarrin huiputus)
Aamutoimet on mukavan helppoja tuvassa. Metsähallitus jopa tarjoaa kaasulieden käyttöön. Nukkuminen tuvassa ei ennakko-odotuksista poiketen ollutkaan helppoa, vaan tuskastuttavan kuumaa, sillä tuuli tyyntyi ja läpiveto lakkasi.
Päivän matka sujui lentäen. Tai siis kävellen kyllä, mutta höyhenenkeveillä askelilla. Onkohan kävelyrytmi löytynyt, kroppa jo tottunut rasitukseen vaiko rinkka jo sen verran keventynyt? Todennäköisesti jonkinlainen yhdistelmä kaikkia näitä. Toki maastokin oli mukavaa. Erityisesti Caroaivin laella oli upeat näkymät ja vielä sopiva kivi, jolla oli hyvä levähtää.
Tuulettomuus teki kuumuudesta pahemman kuin aikaisempina päivinä. Ilma oli koko päivän hiostava ja painostava. Huomasin, että ainakin pohkeet ja niska ovat jo saaneet aurinkoa enemmän kuin olisi tarpeen. Punoitus alkoi olla aika vahva. Punoituksesta saakin sopivan aasinsillan siihen, että ensimmäiset merkit maaruskasta oli jo havaittavissa. Paikoitellen mustikan lehdet punoittivat jo.
Kapustarinnat seurailivat tänäänkin koko matkan. Sekin on kyllä seurallinen, mutta eri tavalla kuin kuukkeli. Istuu vain kivellä sopivan matkan päässä ja vinkuu. Lennähtää sitten hieman edemmäs, ja vinkuu. Yiih. Yiih. Oikeastaan sen ääni ei muistuta ollenkaan lintua, ei se ole iloista laulua tai korkeita kiljahduksia. Ei edes vaakkumista. Ääni muistuttaa enemmänkin öljyämätöntä keinun saranaa. Tiedättehän kuvan jostain kauhuleffasta, jossa tyhjä keinu heiluu hiljaa tuulessa ketjujen valittaessa tasaisin väliajoin. Monotonisuudessaan se muistuttaa liikennevalojen sokeiden ohjauksen merkkiääntä punaiselle valolle. Ja kapustarinnan valot eivät vaihdu vihreiksi.
Kotiinpäästyäni tein tällaisen yhdistelmävideon, jossa on itse reissulta ottamastani kapustarinnan ”laulusta” ääniraita yhdistettynä mykkään keinuvideoon. Kaunista, eikö totta?
Minusta on tullut vaelluspuroilija. Useamman kerran päivässä olen etsiytynyt kivelle keskelle puroa ja virutellut varpaita viileässä purovedessä. Ei sen parempaa taukoa kai olekaan.
Saavoin jo lounasaikaan Tsuomasjärven tuvalle. Normaalia pidemmästä alkutaipaleesta johtuen, ja ehkäpä muutenkin, salami-pinaatti-sipulimunakas maistui kuin paremmassakin ravintolassa. Sillä erotuksella tosin, että paremmassa ravintolassa usein lähtee rahat vaan ei nälkä. Tässä taas toisinpäin.
Ihmettelin pitkään sitä, miten vähän täällä on ihmisiä. Neljän päivän aikana olen nähnyt ainoastaan norjalaismiehen ja yhden pariskunnan. Ja tämä on jo tähän mennessä ollut mielestäni yksi hienoimmista reiteistä, missä olen ollut. Kuumuuskohan kävijöitä harventaa? Päätin kotiinpäästyäni kertoa mahdollisimman monelle, kuinka mahtava reitti Kaldoaivissa kulkeekaan.
Tukevan lounaan jälkeen olin taas täynnä virtaa, ja päätin pikkurepun kanssa lähteä valloittamaan vieressä kohoavan Tsuomasvarrin, joka on selvästi muita lähellä olevia tuntureita korkeampi. Ja valloitus kannatti. Näkymä Kaldoaivin erämaahan ja sen lukuisiin tuntureihin, vaaroihin, järviin ja soihin oli kertakaikkiaan upea.
Hiukan tätä huiputusreissua kuitenkin varjosti se, että palaneet pohkeet, shortsit ja korkea varvikko/katajikko aiheuttaa yhdistelmänä aikamoista punoitusta ja kuumotusta. Se olikin sitten ainoa varjo. Kirjaimellisesti. Yksi tämän vaelluksen tarkoituksista oli etsiskellä omia rajojani, ja heti neljäntenä päivän löysin ne. Yksi kulki nilkan kohdalla siinä, mihin vaelluskenkä loppuu. Ja toinen hiukan ylempänä, polven korkeudella, siinä missä shortsit alkavat.
Siinä auringon tekemiä merkkejä katsellessani huomasin, että muilta osin jalat eivät olleet kipuilleet juuri lainkaan. Normaalia iltaköpöttelyä, kun kävelyosuus oli loppunut. Mutta ne vaivat, jotka olivat saaneet linkkaamaan ja klenkkaamaan, olivat poissa. No, ei nyt ihan täysin poissa, mutta sellaisella tasolla, ettei niistä ollut mitään todellista haittaa matkan etenemiselle. Olin ihmeissäni. Ja iloissani.
Jonkun verran hämmennystä aiheuttaa täällä se, että paikkojen nimillä on noin miljoona kirjoitusasua. On suomea ja paria eri saamea. On ilmeisesti norjalaista perää olevia. Ja sitten on näiden kaikkien erilaisia yhdistelmiä. Pulmankijärvi, Buolbmatjávri, Polmakvannet, Pulmakjärvi. Yksi ja sama järvi. Rakkaalla lapsella on toki monta nimeä, mutta voisiko kuitenkin päättää yhden, jota käytettäisiin?
Tsuomasjärven autiotupa on ikään kuin kattilassa, monelta suunnalta vaarojen kupeessa, joten tuulta ei ollut lainkaan. Itikoitakin oli sen verran, ettei shortseissa ja t-paidassa oikein voinut ulkona olla. Ei sen puoleen, ei näillä punoituksilla auringonottoa muutenkaan tarvinnut edes miettiä. Pakenin siis kuumuutta ainoaan mahdolliseen paikkaan, järveen. Olen melko varma, että kuulin sihahduksen ja näin höyryn nousevan vedestä, kun laitoin paloautonpunaiset jalkani veteen. Löysin hetken etsiskelyn jälkeen sopivan kiven, jonka päällä seisomalla olin vedessä kaulaan saakka. Tuubihuivi päähän, ettei päänahka kärvenny. Seisoskelin siinä kivellä toista tuntia.
Tätä kirjoittaessa kello oli seitsemän illalla. Tuvassa oli lämmintä 29,8°. Ulkona 28,4° niinä hetkinä, kun aurinko on pilvessä, mutta kapusi yli neljänkymmenen heti kun pilvet väistyivät. Odottelin ja toivoin, että jostain tulisi lisää pilviä niin laittaisin teltan pystyyn, ja viime yöstä viisastuneena nukkuisin siinä.
Näistä kirjoituksista voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että kuumuus oli liian läkähdyttävä tai että kaikki oli ihan hanurista. Ehei. Jokaista hikipisaraa myöten kaikki on ollut aivan turkasen siistiä. Ja mieluummin helle ja pouta kuin kylmä ja kaatosade. Ja sitäkin varmasti ehtii vielä kokemaan.
Päivä 5 Tsuomasjärvi-Pulmankijärvi (-Nuorgam) (16,3km +5,4km)
Yö oli aikaisempia lämpimämpi. Heräsin puoli kahden maissa, ja lämpöä oli teltassa vielä lähes kaksikymmentä astetta. Aamulla taivas oli ohuesti pilvessä ja päätin yrittää vielä shortseilla. Pilvet taivaalta kuitenkin katosivat ja ilmestyivät kulkijan mieleen. Auringonsäteet saivat heti pohkeet kuumottamaan, joten shortseista olisi luovuttava. Kokeilin jopa hieroa suosta mutaa jalkoihin suojaamaan auringolta, vaan eipä se oikein tahtonut tarttua. Punaisuuden lisäksi pohkeet vain tulivat likaisiksi. Oli siis vedettävä pitkät housut jalkaan, vaikka tiesi kuinka paljon se toisi lisää raskautta ja kuumuutta taipaleelle. Vaan näilläkään markkinoilla ei itku olisi auttanut.
Huomasin, että ajatukset alkoivat siirtyä jo Pulmankijärvelle ja Nuorgamiin. Yritin tietoisesti suunnata ajatukset muualle ja toistelin itselleni, että tässä on ihan tavallinen vaelluspäivä edessä. Tulee pitkä matka, jos heti aamusta alkaa odottaa perille pääsyä. Puhumattakaan siitä, ettei silloin samalla tavoin pysty nauttimaan maisemista ja olosta.
Päivän toinen ja samalla isoin nousu veti jalkoja vähän hapoille, mutta ylhäältä löytyi sopivasti jyrkänteen alta varjoinen taukopaikka, johon kävi leppoinen tuuli. Tuntui tosi hyvältä kaikin puolin.
Hiukan ennen Miutijokea oli märempi suon ylitys ja ensimmäistä kertaa kastelin vähän kenkääni. Kirosin mielessäni, että mihin tässä muka on niin kiire, ettei voinut joko ottaa kenkiä pois tai kiertää hiukan kauempaa. Ei pidä ruveta ahnehtimaan. Kiirehtimällä voi voittaa kenties muutaman minuutin, mutta hävitä koko loppu reissun.
Miutijokea ylittäessäni tuli vastaan noin viisikymppinen pariskunta, jotka olivat lähteneet Pulmankijärveltä ja aikoivat myös palata samaa reittiä takaisin. Autonsiirrot tai siirtymiset lähtö- ja tulopaikan välillä tekevät kyllä tästä reitistä logistisesti haastavan. Jutellessa kävi ilmi, että olivat olleet viime vuonna Käsivarressa samaan aikaan kuin siellä itsekin olin. Missäköhän törmäämme ensi vuonna?
Miutijoen autiotupa on aikamoinen rötiskö. Monessa kartassa sitä ei ole edes mainittu, ilmeisesti siksi, ettei se ole Metsähallituksen ylläpitämä vaan lähinnä poromiesten käyttämä. Tuvan sijaan kannattaa kuitenkin käydä sen takana jokivarressa. Aivan Norjan rajalla on upea pieni koski vesiputouksineen.
Rajojenlöytämisteema sai jatkoa. Tänään oli vuorossa jo kolmas löydetty raja. Pari päivää sitten olin puurajalla, eilen löytyi rusketusrajat ja tänään vuorossa oli valtakunnanraja. Tarkemmin sanottuna Norjan. Miutijoki laskee Norjan puolelta, ja siinä kohden reitti kääntyy pitkäksi aikaa kulkemaan rajan viertä pitkin. Täytin koskesta ensimmäisen kerran yhden ylimääräisistä vesipulloistani, sillä ajattelin syöväni lounaan rajanvartta kulkevan suoranpätkän varrella, jossa ei ollut vettä tarjolla.
Loppumatka Pulmankijärvelle meni jo seuraavaa etappia ajatellessa. Viimeisen tunturin, Buollanvarrin, laelta avautui kuitenkin niin hieno näkymä Pulmankijärvelle ja sen jokisuistoon, että ajatuksetkin palasivat taas nykyhetkeen.
Pulmankijki on vaikuttava näky kiemurtelevine uomineen. Maapohja on hiekkaa, joten aina kun joki on saanut yhden mutkan taas syötyä, jää jäljelle kaunis hiekkainen jokitörmä. Ylitse menee teräksinen riippusilta, joten tällä kertaa ei tarvinnut edes kenkiä riisua. Sitten vain muutama sata metriä hiekkatietä ja ensimmäinen etappi oli taputeltu. Todellinen matka GPS:n mukaan oli 85km
Perille päästyäni totesin veden loppuneen ja joelle ja järvelle olevan turhan pitkä matka väärään suuntaan. Lähdin siis kävelemään tien vartta Nuorgamiin päin toivoen näkeväni jonkun pienen puron. Tunnelma oli mahtavan rentoutunut, vaelluksen ensimmäinen osuus oli sujunut ongelmitta ja reitti itsessään tehnyt suuren vaikutuksen pieneen kulkijaan. Hetken siinä kuljettuani oli tienvarressa pieni purontapainen ja pidin siinä puskassa päivällistauon.
Ruoan jälkeen ajattelin kokeilla onneani kyydinsaamisen suhteen ja lähteä vielä kävelemään tienvartta Nuorgamiin. En ehtinyt kävellä kilometriäkään, kun ensimmäinen auto otti minut kyytiin. Mukava mies. Oli kalastamasta tulossa ja vuokramökilleen menossa. Rupateltiin kaikenlaista Lapista ja luonnosta ja säästä. Ja lopulta sain kyydin lähes Nuorgamiin asti, vaikka miehen mökki ohitettiin jo toistakymmentä kilometriä aikaisemmin.
Nuorgamin K-kaupasta hain postipaketin, jonka olin itselleni lähettänyt. Luonnollisesti hain kaupasta myös jäätelön ja kylmän oluen. Paketti oli aika kevyt, sillä siinä oli vain seuraavalle lyhyelle taipaleelle evästä. Rinkan paino ei siis tuntunut nousevan oikeastaan yhtään.
Katsoin kartasta, ettei oikein sopivaa jokea tai järveä ole lähettyvillä, joten otin kaupalta vielä pari litraa vettä mukaan, jotta voisin laittaa leirin pystyyn heti sopivan paikan tullen. Päivällä alkoi olla ja mittaa. Suuntasin maastoon ja kohti Utsjokea. Telttapaikaksi valikoitui vaaran laakea laki muutaman kilometrin päässä Nuorgamista.
Illalla havahduin ukkosen jyrähtelyyn. Piti vielä kömpiä ulos teltasta katsomaan, mitä oli luvassa, ja tulisiko ukkonen päälle. Ei tullut. Sade oli Tenon toisella puolella. Viime vuoden vaelluksella oli koko Norjassa olon ajan aurinko, ja sade alkoi kun palattiin Suomeen. Ilahdutti siis kovasti mieltä, että nyt saatiin potut maksettua pottuina.
Illalla tunnelma oli jännittyneen odottava. Tästä alkaisi ensimmäinen poluton erämaataival. Ei polkua, ei tolppia, ei täpliä puissa. Nyt ollaan sitten oman suunnistustaidon varassa.