Osuudesta Pokasta kohti Ivaloa oli lähtökohtaisesti tulossa hiukan tylsä, ainakin ennakkoon ajatellen. Kelkkareittikään ei tarjonnut luonnon keskellä liikkumista, sillä se kulki tien vartta pitkin. Seuraavat noin 110km olisi siis siirtymistä tietä pitkin.

Tämä kuitenkin avasi oivan tilaisuuden avata hiukan talviretkeilyn toista puolta – leirielämää. Pakkaslukemat mittarissa ja upottava hanki ympärillä asettavat omat kommervenkkinsä yksinkertaisiinkin asioihin. Aikaa siis kuluu.

”Konstit on monet, sano akka kun kissalla pöytää pyyhki”. Yhtä ainoaa oikeaa ja autuaaksitekevää toimintatapaa ei ole. Jokainen talvivaeltaja toimii omalla tavallaan. Tässä minun tapani.

Päivä 227: Telttani on kotini

Aamulla vielä soittelin videopuhelun Heidille. On ihana kuulla rakkaan ihmisen ääntä ja nähdä kasvot vielä ennen taipaleelle lähtemistä. Huoltopäivien parasta antia onkin se, että seinästä tuleva sähkö ja toimivat verkkoyhteydet mahdollistavat kuvallisen yhteydenpidon. Aikamoista luksusta.

Aino-ahkioni oli lihonut sen verran, että se painoi tälle pätkälle lähtiessäni enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Mukana oli ruoat ja polttoaineet seuraavalle 24 päivälle. Ei ainakaan siis ollut kiirettä perille, eväät kyllä riittäisivät. Kovaa tien pohjaa hiihdellessä Aino kuitenkin kulki perässä yllättävänkin kevyesti. Hyvä niin.

Punainen teltta, Hilleberg Keron 3 GT, on näin talvikaudella pääasiallinen majapaikkani. Se on iso (eikä kovin kevyt), mutta isojen tilojen tuoma luksus on mielestäni muutaman ylimääräisen hikipisaran arvoista. Sisäteltan korkeus on mielestäni talvella olennainen asia. Yön aikana kosteus tiivistyy kattoon(kin) jäähileiksi. Pään osuminen kattoon siis aiheuttaa välittömästi teltansisäisen lumisateen. Matalassa teltassa niin kävisi turhan usein. Sisäteltassa on vielä kaiken lisäksi ”kokolattiamatto” – 10mm paksuinen routamattopala. On mukavampi hääriä teltassa, kun lattia on edes hiukan eristetty. Ei hanuri palellu niin helposti.

Teltan kaarien liitoskohdat olen teipannut kiinni lukuunottamatta kahta kohtaa. Päivisin siis kaaret ovat puolipitkinä valmiina tunneleissaan. Näin koko komeuden kaarineen ja routamattoineen saa käärittyä yhdeksi rullaksi, joka kulkee päivisin ahkion päällä 160cm pitkään lumilautalaukkuun pakattuna. Ompelutin kaaritunneleiden päihin vielä pienet lenkit, joiden avulla kaarien päät pysyvät tupessaan, eikä pystyttäessä siis tarvitse kierrellä telttaa ympäri niitä paikoilleen laittamassa.

Pakettitalon pystytys alkaa perustuksista. Hankeen tamppaan suksilla sopivan kokoisen alueen, noin 2,5 x 4 suksen mittaa. Alue pitää tampata tiiviisti muutamaan kertaan ja antaa sen jälkeen hiukan kovettua. Yleensä en malta odottaa riittävän pitkään. Oikeaoppisessa tamppaamisessa saa tyylipisteitä, jos sen suorittaa Kummelista tutulla tamppaamistyylillä (täältä voi katsoa esimerkkiä).

Sitten vain pidemmillä lumikiiloilla taka-absidin pää kiinni tuulen suuntaan ja kaaret paikoilleen. Etupuolen kiinnikkeistä hyvä ote, veto ja räps – talo onkin jo harjakorkeudessaan. Harjakaisia ei siinä vaiheessa kuitenkaan vielä aleta viettelemään, vaan loputkin kiilat laitetaan paikalleen. Olisi keskimääräistä ikävämpää hiihdellä tunturissa tuulen viemän teltan perässä.

Kaivan eteiseen, absidiin, noin puolelta leveydeltä syvennyksen. Näin tällainen ei-ihan-koripalloilijamittainen kulkija mahtuu seisomaan suorana eikä tarvitse kokoajan kyyristellä. Se helpottaa ja mukavoittaa toimintaa aika tavalla.

Aamulla sitten koko rumba toisin päin. Tosin kyllä alkuun harjaan tai pyyhin rätillä jään sisäkatosta ja harjaan muutenkin lumet pois porstuasta. Ulkokuorikin tarvitsee harjauksen ennen paketointia. Ei millään viitsisi roudailla ylimääräistä lumikuormaa ahkiossa.

Päivä 228: Sisustussilmää

Hiihtokeli oli oivallinen. Moninpaikoin tiellä oli juuri sopivasti pienessä vitilumikerroksessa auton renkaanjälkiä. Luisto oli hyvä, mutta pinta ei liian jäinen, eikä siis aiheuttanut sivuttaista lipsuntaa.

Ivalon Matin kohdalla oli tiellä poroja. Eivät siis minun tiellä, vaan siinä autotiellä. Ne olivat selkeästi tottuneet ihmisiin, sillä siinä ne vain seisoskelivat ja toljottivat tien toisella reunalla, kun itse hiihtelin ohi. Erämaisemmat veljensä olisivat jo kauan aikaa sitten pötkineet karkuun metsään.

Yksi poroista lähti seuraamaan minua. Se varmaankin näki ahkion päällä kököttävän Petterin, ja yritti houkutella sitä liittymään kaltaistensa seuraan. Vahingosta viisastuneena olin kuitenkin nyt kytkenyt Petterin sulkurenkaalla kiinni, joten karkaamisen vaaraa ei ollut. Lopulta jättiläisveljensäkin väsyi sitä houkuttelemaan ja jatkoimme matkaa taas kolmistaan – minä, Petteri-poro ja Aino-ahkio.

Teltan pystytyksen jälkeen oli vuorossa sisustustoimenpiteet. Vai onko ulkoilmassa tapahtuva sisustus oikeastaan ulkoistamista? Kaikille tavaroille on tässä pikkuhiljaa löytynyt oma paikkansa, niin makuuhuoneen kuin keittiö-eteisenkin puolella. En normaalisti ole kovin järjestelmällinen tavaroideni suhteen, mutta teltassa on kyllä paljon helpompi toimia, kun tietää tarkalleen missä mikäkin on. Ei ole koko ajan joku tavara hukassa.

Päivä 229: Keittiö on kodin sydän

Tänään olin ajatellut poikkeavani reitiltä sen verran, että menisin Sallivaaran autiotuvalle yöksi. Se olisi noin 6km tieltä. Saavuin polun päähän lounasaikaan, mutta huomasin, ettei tuvalle päin näyttänyt lähtevän uraa. Poikkeuksellisen painavan ahkion kanssa ei tarvinnut kauaa miettiä, lähtisinkö umpihankea pitkin tuvalle vai en. En lähtenyt. Harmitti.

Siinä tienviereisellä parkkipaikalla lounasta syödessä huomasin, että auravallin takana oli kivannäköinen pieni suo, joka olisikin oikeastaan aika oivallinen leiripaikka. Päätin, että tämän päivän hiihdot olisikin nyt tässä ja leiriytyisin siihen. Ikäänkuin puolittainen vapaapäivä.

Paistelin siinä iltapäivällä lettuja ajankuluksi, ja muutenkin tein pieniä huoltohommia. Sekä itseni että varusteiden. Olo oli leppoisa. Kun vielä puhelinkin löysi yhteyden, päätin soitella kotiin. Siinä tuumittiin, että jännä miten nopeasti ajatusmaailma muuttuu. Se, että kuulee toisen äänen, tuntuu jo luksukselta verrattuna 160 merkin päivittäiseen viestiin. Sellainen luksus piristää mieltä kummasti.

Ruoka- ja vesihuolto on talvella ihan oma taiteenlajinsa. Siinä on iso ero kesävaelluksiin verrattuna. Keittimenä käytän talvella bensakeitintä, sillä se on nopea eikä hyydy kovassakaan pakkasessa. Keittiö sijaitsee teltan absidissa. En itse ole keitintä koskaan ottanut sisätelttaan asti, sillä mielestäni on helpompi ja turvallisempi kokkailla eteisen puolella. Huom! Bensakeitinten kanssa on todella tärkeää tuntea oma keitin niin hyvin, että tietää minkälaiset liekit siitä esilämmityksen aikana lähtee. Telttaan tarttuessaan tuli polttaisi sen muutamassa sekunnissa kivijalkaan asti. Tai siis lumijalkaan tässä tapauksessa. Itse pidän vielä kaiken varalta sammutuspeitettä koko ajan keittimen vieressä mahdollisia ongelmatilanteita varten.

Veden löytäminen ei talvella ole ongelma, sitähän on ympärillä loputtomasti. Se vain on väärässä olomuodossa juomista varten. Mukanani on kaksi kattilaa: pienempi päivällisen valmistamista varten ja isompi seuraavan päivän veden sulattamista varten. Riippuu vähän kellon ajasta ja nälän kiljuvuustasosta kumman teen ensin. Lumen sulattaminen ja kuumentaminen on karkeasti sellainen tunnin operaatio. Sitten vain kuumat vedet termospulloihin odottamaan aamua. Aamulla sitten kuumennan vedet vielä uudestaan kiehuvaksi ja kaatelen taas takaisin termoksiin.

Yksi termos on juomapullo päivää varten. Siihen lisään poretabletin (tällä hetkellä Dexalin nesteytystabletteja), sillä lumesta sulatettu vesi ei itsessään sisällä mitään kivennäisaineita yms, ja eikä se sellaisenaan oikein imeydy. Toinen termos on ruokatermos lounasta varten. Lisään kuivat ainekset ja vedet termokseen, niin lounas on sitten kätevästi valmis nautittavaksi, kun se aika päivästä koittaa. Näin ei päivän aikana tarvitse alkaa keitintä kaivamaan ahkiosta. Kolmas termos ns. ”varavesi”. Sitä voi tarvittaessa sitten käyttää juomiseen tai vaikkapa päivällisen tekemiseen.

Olen huomannut, että talvella syömisen määrä on valtava. Annoskoko lämpimissä ruoissa on huomattavasti kesäeväitä suurempi ja sen lisäksi tarvitaan vielä snacksia ja muuta purtavaa. Herkuista puhumattakaan. Sisäänmenevien kaloreiden määrä on ajoittain ihan tolkuton.

Päivä 230: Makuuhuone

Yöllä oli satanut pieni kerros kevyttä pakkaslunta. Tien pinnalla se aiheutti hiukan ylimääräistä vastusta, mutta kulku oli edelleen kevyehköä ja leppoisaa.

Päivän siinä hiihdettyäni löysin sattumalta satumaisen kauniin leiripaikan. Satuin sopivasti vilkaisemaan hiukan takaviistoon, ja näin kuinka aukean suon takana tunturit kylpivät auringonvalossa. Taisivat olla Jänispäät.

Teltan makuuhuoneosastolla käytän patjana jo edellämainitun routamaton lisäksi ilma- ja untuvatäytteistä talvialustaa. Sen venttiilit ovat tosin hiukan temppuilleet pakkasilla, jotan ajoittain täytteenä on ilma-untuva -yhdistelmän tilalla ollutkin aamulla enää pelkkä untuva. No, hyvin tarkenen nukkua noinkin.

Kondensoituva kosteus on talvitelttailussa se pakollinen paha. Sen vuoksi käytän kahden makuupussin taktiikkaa; sisempänä on untuvapussi (comfort -14) ja sen päällä kevyempi kuitupussi (comfort +4). Näin kosteus tiivistyy kuitupussin päälle säilyttäen lämpimämmän untuvapussin kuivana. Tai ainakin näin olisi, jos pystyisin tuota tuplapussisysteemiä käyttämään. Itselläni on sellainen termostaattivika, että pelkällä untuvapussillakin meinaan vielä hikoilla, vaikka lämpötila olisi -15, joten aika usein joudun nukkumaan pelkästään sillä. Tai sitten laitan kuitupussin aukaistuna siihen päälle vain peitoksi.

Makuupusseihin kertyvää kosteutta ei oikein tahdo talvella saada kunnolla kuivattua, joten ajoittain vastaantulevat kodat/tuvat ovat siinä mielessä ihan hulppeaa luksusta, että saa taas jatkettua matkaa kuivien pussien kanssa.

Aurinko painui Jänispäiden taakse. Silmäluomet painuivat väkisinkin kiinni. Ja minä painuin unten maille.

Päivä 231: Kettu

Aamulla huomasin jäljistä, että ketturepolainen oli käynyt kurkkaamassa teltan oven alta. Ei ollut kuitenkaan uskaltautunut sisälle asti. Oli kai säikähtänyt oudosti tuhisevaa makuupussitoukkaa. Mutta oli tuo taas itselleni hyvä muistutus siitä, että kaikki ruoat on aina muistettava laittaa takaisin suljettavaan muovilaatikkoon, jotta kulkijan eväät eivät livahda parempiin suihin.

Päivä meni siinä tasaisesti hiihdellessä. Kunnes yhtäkkiä NAPS – toinen suksi irtosi jalasta. Tarkemman tarkastelun jälkeen huomasin, että side oli hajonnut. Melko outoa, että siteen metallinen osa oli pettänyt tasaisella tiellä hiihdellessä. Sen jotenkin olin ajatellut olevan siteen vahvin osa.

Olin kuitenkin tähän etukäteen varautunut, ja huoltolaatikossa odottelikin varaside omaa vuoroaan. Päätin kuitenkin jatkaa vielä hetken matkaa jalkaisin ja vaihtaa siteen sitten leirissä, sillä tien varressa tuollainen operaatio ei kuullostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Muutaman kilometrin siinä patikoituani löysin siinä mielessä täydellisen leiripaikan, että siinä oli ajeltu kelkoilla ja autollakin sellainen tasainen kova alusta. Ilman suksia alustan tamppaaminen olisikin ollut työläämpi temppu, vaikka olisinkin silloin toki laittanut mukana olevat lumikengät jalkaan.

Side irti ja uusi tilalle. Tai näinhän minä kuvittelin. Suksien oston yhteydessä asennettujen siteiden ruuvien kannat olivat siinä päässeet sen verran pyöristymään, ettei Leathermanin meisselillä saanut niitä enää auki. Oli lievästi ilmaistuna hiukan turhauttavaa, kun varaside oli olemassa, mutta neljä hiukan pyöristynyttä ruuvin kantaa estivät vaihtamisen. Se tarkoittaisi sitä, että jalkapatikkaa olisikin jäljellä vielä pari päivää. No, itku ei auta markkinoilla eikä oikein muuallakaan. Tilanteelle ei siinä mitään voinut, joten päätin sopeutua. Olisihan kävely ainakin vaihtelua.

Talvivaelluksella iltaisin aikaa leiripaikan valitsemisesta nukkumaanmenovalmiuteen kuluu useampi tunti, vähän riippuen päivästä. Ja aamulla puolestaan ylösnousemisesta liikkeellelähtöön saa varata sellaisen pari tuntia. Tähän leirielämään siis kuluu päivässä enemmän aikaa kuin itse hiihtämiseen. Aamut ja illat seuraavat toisiaan samanlaisina ja rutiinit toistuvat. Tylsistyttävää, voisi joku ajatella. Mutta itse pidän sitä rentouttavana ja ihan mukavana pikkupuuhasteluna. Kiirettä kun ei ole minnekään, voi asiat tehdä rauhassa ja yksi kerrallan.

Päivä 232: Pitkä marssi

Olin varannut huoltopäivää varten majoituksen Inarin Poropirteiltä. Matkaa sinne oli vielä reippaasti, mutta laskin selviytyväni matkasta kahdessa päivässä. Eiköhän kumisaappailla ahkiota vedellessä kuitenkin sellaisen 15km/päivä saisi taittumaan. Päätin kuitenkin lähteä hyvissä ajoin liikkeelle.

Matka eteni joutuisasti ja askel oli kevyt. Lounaalla huomasin, että mittariin oli kertynyt jo pitkälle toistakymmentä kilometriä. Hmm. Mitä jos repäisisikin Poropirteille asti, eihän sinne ollut enää kuin parikymppiä jäljellä.

Jatkoin matkaa, ja siinä pari tuntia taivallettuani totesin, että jaksaisin kyllä perille asti. Soitin majapaikkaan, ilmoitin aikaistuneesta aikataulusta ja jatkoin matkaa. Loppua kohti kyllä konkretisoitui se tosiasia, että Nokian Naalit ovat paitsi lämpimät myös melko painavat. Viimeiset kilometrit etureidet huutelivat jo hoosiannaa, mutta viimein odotettu kyltti putkahti näkyviin – ”Inarin Poropirtit”. Matkaa oli kertynyt päivälle jo reippaasti yli kolmekymmentä kilometriä!

Päivän rasitus kuitenkin unohtui nopeasti, kun soitin videopuhelun kotiin. Luonnossa osaa kyllä suunnistaa, mutta niihin silmiin eksyn kerta toisensa jälkeen aina uudestaan.

Päivät 233 ja 234: Huoltoa

Nukuin kertakaikkisen huonosti. Ehkä sellaisen pari tuntia koko yönä. Varmaan päivän ylirasituksella oli oma osuutensa asiaan, mutta suurin syy oli lämpötila. Olen näköjään jo niin tottunut ulkoilmanukkumiseen, että tavallinen huoneenlämpö on tuskallisen hikoiluttava. No, toisaalta sen voi hyvin kuvitellakin. Nukkuisitko sinä hyvin, jos yhtäkkiä totuttuun lämpötilaan lisätään sellainen 40 astetta lisälämpöä?

Siinä pyöriskeltyäni jonkin aikaa päätin luovuttaa ja nousta ylös. Kolmelta aamuyöllä onkin juuri sopiva aika alkaa vaihtamaan suksen sidettä. Nyt, hiukan järeämmällä meisselillä ja kuminauhalla ruuvien avaaminen sujuikin vaivatta ja sukset olivat pian taas hiihtokunnossa.

Kävin päivällä kevyellä hiihtolenkillä katsomassa, miltä näyttää Hammastunturin erämaahan lähtevä kelkkareitti. Se oli täydellinen, leveä ja tasainen baana.

Pitkän tienvarsisiirtymän jälkeen tuntuu mielettömän kivalta lähteä taas ihan erämaahan. Luonnonrauhaa ja tunturimaisemia luvassa. En vielä ole päättänyt menenkö Hammastunturin jälkeen Ivaloon vai jatkanko suoraan kohti Saariselkää. Aika näyttää. Kerron sitten taas seuraavassa blogipäivityksessä, minkälaiseen reittiin päädyin.