Päivä 220: Petteri Vesiperä II

Teleporttasin itseni Äkäslompolosta Leville. Tai Matias ja Volvo sen oikeastaan tekivät. Noin, nyt olin taas alkuperäisen suunnitelman mukaisella reitillä ja suunta kohti Pokkaa.

Petteri Vesiperä II kiinnitettiin tällä kertaa huolellisesti kiinni ahkion selkään, jotta se ei karkaisi kuten isänsä teki. Ja niin seuraava etappi sai alkaa.

Eikä se hullummin alkanutkaan, sillä napakka pakkanen ja auringonpaiste tarjosivat lähes täydellisen hiihtopäivän. Petteri oli sen verran huomionhakuinen, että aika monta kertaa sain pysähtyä juttelemaan vastaantulijoiden kanssa. Ja ohimenevien. Mutta, kun ajatuksissa oli vain siirtyä hiukan Levin ulkopuolelle ja leiriytyä siihen, ei kiirettä ollut mihinkään. Hyvin oli aikaa rupatella muiden ulkoilijoiden kanssa.

Rakensin kotini hiukan Akanrovan jälkeen suon reunaan. Matkaa ei ladulle tullut kovin paljon, mutta näköyhteyttä ei sentään ollut. Ihan omassa rauhassa sain siinä viettää leirielämää.

Pakkanen kiristyi hiukan iltaa kohti mentäessä. Jonnekin parinkympin tienoille. Se onkin ihan täydellinen lämpötila yöksi. Eipähän tarvitse hikoilla.

Päivä 221: Kävelyhommia

Yöllä heräsin jo tutuksi tulleeseen hikeen. Pakkanen oli laskenut reippaasti, joten tuplamakuupussi oli tällaiselle termostaattivikaiselle kulkijalle jo liikaa. Avasin päällimmäisen pussin kokonaan auki, käänsi kylkeä ja jatkoin makeita unia.

Pian liikekannallepanon jälkeen tulin latujen risteykseen. Jatkaako kohti Köngästä vai suunnata Marja-Leenan kodalle luottaen, että sieltä eteenpäin olisi jo alettu pohjustaa latua Rautuskylään. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja riski kannatti. Kodalta jatkui lähes täydellinen baana aina Rautuskylään asti. Mukavampi on hiihdellä luonnon keskellä kuin tien vartta.

Aurinko paisteli päivän mittaan ja pakkasta oli kymmenkunta astetta. Ei siis valittamista. Pienen valittamisen aiheen sain kuitenkin saavuttuani Rautuskylään, sillä sieltä piti jatkaa joitain kilometrejä tietä pitkin ennen kelkkareitille saapumista. Tien reunuksella oli kuitenkin niin paljon pientä irtokiveä, että jouduin kävelyhommiin. En halunnut tuhota suksien pohjia. Ahkioni Aino hiukan valitteli vatsansa alla rohisevia kiviä, mutta tyytyi kuitenkin osaansa ja seurasi kauniisti perässä.

Monot eivät selvästikään ole aivan parhaat kävelykengät. Oikeastaan aika kaukana siitä. Patikkamatkan edetessä ei alkanut jalka painaa, mutta mono alkoi painaa jalkaa.

Tamppasin teltalle hyvän alustan kelkkareitin viereen. Tästä on hyvä taas huomenna jatkaa matkaa. Illalla kuuntelin pitkään, kuinka kellokasporon kello kalkatteli jossain lähettyvillä. Varmistin ennen nukahtamista, että sisäteltan ovi on varmasti kiinni, ettei Petterille vain tulisi ajatuksia karata kellokkaan mukaan.

Päivä 222: Saukko

Aamusta päässäni soi outo korvamato: Käyn ahon laitaa. Ei harmainta aavistusta, mistä moinen outous päähäni oli tullut, mutta siellä se nyt kuitenkin oli, eikä tahtonut lähteä pois. Melko ristiriitaista, että kirpeässä pakkasilmassa päässä pyöri, että ”minä nautin kesästä”!

Aamulla huomasin myös sen, että aiemmin hehkuttamani makuualustan patenttikorjaus ei ihan täysin toiminutkaan. Ilmeisesti Muonion IKH:n kierreteippi ei ollut ulkokäyttöön tarkoitettua, sillä heräsin tyhjäln alustan päältä. Pitänee hiukan vielä odottaa patenttihakemuksen kanssa.

Matka jatkui tänään tien vartta pitkin. Pienemmällä tiellä ei eilistä irtokiveä ollut, joten pääsin kulkemaan tällä kertaa ihan suksien. Eräällä sillalla pientä puroa ylittäessäni kiinnitin huomiota törmällä oleviin tuoreisiin saukon jälkiin. Pysähdyin niitä katsomaan, ja hetken päästä jälkien synnyttäjäkin vilkahti näkyvissä. Mukava pieni piristys päivään.

Hiukan ennen Kiistalan kylää kelkkareitti erkani tiestä ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Leiriydyin siinä hetken reittiä pitkin hiihdeltyäni. Oli mukava ajatus, että loppumatka Pokkaan olisi kelkkareittiä pitkin. On siinä vain jotenkin niin paljon enemmän luonnonrauhaa ja maisemia kuin tienvarsivaelluksessa.

Päivä 223: Yhtymäkohtia

Tiaiset laulelivat aamulla ja auringon noustessa oli jotenkin hyvin keväinen ilma. Ja nyt kuitenkin ollaan vasta helmikuussa.

Metsässä kelkkaura oli jo muotoutunut melkoiseksi patikoksi. Mietiskelin siinä, että onko patikossa suksiminen patikointia vai hiihtoa. No joka tapauksessa kumpareet olivat valtaosin juuri sopivalla etäisyydellä toisistaan; kun itse olin ylämäessä, oli ahkio menossa edellistä kumpua alaspäin. Ja päinvastoin. Meno oli siis melko kevyttä.

Muutaman kilometrin hiihdettyäni eteeni aukeni näkymä luonnonkauniiseen kultakaivokseen. Tuon Euroopan suurimman kultakaivoksen viertä sitten kuljinkin koko loppupäivän. Pääni oli suurimman osan päivästä kääntyneenä vasemmalle, sillä mieluummin katselin suomaisemaa kuin kaivoksen maavalleja.

Päivän sanaksi muodostui ”yhtymäkohta”. Katselin aamulla kartasta kelkkareitin ja teiden yhtymäkohtia, tuumailin luonnon ja kaivosteollisuuden yhtymäkohtia ja mietiskelin kahden ihmisen yhtymäkohtia.

Yöpymispaikkakin oli ainakin hiukan ontuvalla aasinsillalla yhtymäkohta. Tai melkein, sillä se oli kaivosyhtymän kota Seurujoen varressa. Todellinen yllätyskota, sillä sitä ei ollut merkitty paperiseen karttaan eikä gepsinkään kartta sellaista tuntenut. Kodassa sain makuupussit ja kaikki muutkin kamppeet kuivattua. Ja siinä avotulella sitten tein pizzan lisäksi vielä omenapaistoksenkin. Ja jälkiruoan päälle maistuikin jo pari näkkileipää. Lopputulos oli jokin ähkynkaltainen olotila.

Soittelin illalla kotiin. Kodan lämmössä puhelimen akku kestää ainakin jonkin aikaa, joten päätin hyödyntää sen tarjoaman puheajan. En nyt muista mihin aiheeseen liittyi, mutta juteltiin siinä, ettei kaikkia ihmisiä ole veistetty samasta puusta. Itse ainakin tiedän, mistä puusta sillä hetkellä olin veistetty – kaipuusta.

Päivä 224: Karvan kiinnike

Kotayön jälkeen startti oli ripeä. Ei tarvinnut purkaa ja pakata telttaa, joten oli liikkeellä jo yhdeksän maissa. Kaivos jäi vähitellen taakse, ja nyt molemmilla puolilla oli upeaa talvimaisemaa.

Tänään hiihtelin noin 16km pätkän. Matka kului joutuisasti niitä näitä ajatellessa. Pyörittelin pitkään mielessä erilaisia ideoita seikkailun jälkeiseen yritykseen liittyen. Siinä ajatuksissani hiihdellessä metso pelmahti lentoon aivan jalkojeni vierestä aiheuttaen hiihtäjälle muutamia ylimääräisiä sydämenlyöntejä. Tai sitten niitä jäi muutama väliin.

Iltapäivästä toisen suksen nousukarvan kiinnikelenkki sanoi sopimuksensa irti. Onneksi matkassa on kaikenkorjaavaa jeesusteippiä, jolla sain kulkupelin taas kulkukelposeksi.

Yösijani oli tällä kertaa aivan kelkkareitin varressa. En pitkän päivän päätteeksi enää viitsinyt vaivautua rämpimään umpista sen kauemmas. Montaakaan kelkkaa ei viimeisten päivien aikana ole näkynyt, joten ainakaan kovin montaa kulkijaa leirini ei häiritsisi.

Päivä 225: Pokka pitää!

Ilman sen suurempaa nokkapokkaa suuntasin nokkani kohti Pokkaa. Kelikin taas kerran helli oikein kunnolla, joten oli siinä pokassa pitelemistä.

Kuitenkin, juuri ennen starttia, moottorikelkka tuli Kiistalasta päin ja pysähtyi viereeni. Juteltiin siinä pitkät pätkät. Kelkan kuljettaja osoittautui Martikaisen Paavoksi. Herraksi, joka viime kesänä käveli Nuorgamista Kotkaan. Ja muitakin pitkiä reissuja hän oli tehnyt, niin kävellen kuin meloenkin. Ikää oli kuulema kertynyt jo jonkin matkaa päälle seitsemänkymmentä, joten melkoisesta teräsmiehestä oli siis kysymys. Oli mukava vaihtaa ajatuksia ”toisen hullun” kanssa. Paavo jatkoi matkaansa Pokkaan kahville ja sanoi tulevansa myöhemmin samaa reittiä takaisin päin.

Hetken matkaa hiihdeltyäni näin vihdoinkin hirven. Se oli ylittämässä suota, jonka reunaan itse juuri saavuin. Olinkin jo ihmetellyt, etten koko reilun seitsemän kuukauden aikana ollut nähnyt yhtään hirveä.

Seuraavaksi näin moottorikelkan tulevan vastaan. Samainen Paavohan se sieltä huristeli. Juteltiin vielä uudestaankin vaelluksista ja pitkistä reissuista. Taisin onnistua sytyttämään jonkinlaisen kipinän hiihtovaellukseen, sillä se oli häneltä vielä lajina kokeilematta. Näköjään keskellä erämaatakin voi törmätä mielenkiintoisiin tuttavuuksiin.

Saavuin Pokkaa iltapäivällä. Kävelin ihan pokkana sisään Tieva-Baariin, jossa seuraava ruokatäydennyspaketti jo odottelikin. Pokkasin pitäjälle päivää ja vaihdettiin siinä muutama sana. Sitten suuntasin kohti mökkiä ja saunaa. Vuorossa olisi huoltopäivä. Sen verran niissä on tekemistä yhdelle päivälle, ettei tarvinnut edes harkita ostavansa Tievassa myynnissä olleita pokkareita ajankuluksi.

Pokka on Suomen kylmin paikka. Ennätykseksi on mitattu -51,5 astetta. Paikka voi olla kylmä, mutta vastaanotto oli lämmin.