Päivä 366: Kohti etelää

Heräsin puhtaista lakanoista Syötteellä. Olo oli samanaikaisesti autuaallinen ja epätodellinen. Eilisen päivän ajatukset olivat kiinnittyneet pääosin Heidiin ja siihen jumalaiseen tietoisuuteen siitä, ettei enää yhteisillä hetkillä ollut aikarajaa. Hymyni olisi ollut takaraivossa asti, jos korvat eivät olisi edessä. Vaelluksen päättyminen ei ollut oikeastaan edes käväissyt mielessä. Kai se on jokin sisäänrakennettu mekanismi aivoissa, että suurten muutosten kohdalla niitä käsitellään vähitellen. Yksi kerrallaan. Tai sitten aivoni olivat todellakin päässeet irti multitaskingin ikeestä.

Aamulla nuo muutkin muutokset alkoivat iskeä tajuntaan. Vaelluksen loppuminen. Muutto uuteen kaupunkiin. Perheen ja ystävien näkeminen. Ajatukset purskahtelivat pieninä välähdyksinä mieleen. Ihmettelin sitä, että ennakkoon odottamaani tyhjyyden tunnetta ei kuitenkaan ollut lainkaan. Olin innoissani. Uudet tuulet saavat nyt vapaasti hulmutella vuoden aikana einstainmaiseksi pehkoksi kasvaneita hiuksiani.

Ei luonnon kauneus lopu etelään tultaessa. Kuva: Heidi Tuominen

Onni koostuu pienistä osista. Ensimmäisen aamun yksi isoimmista murusista oli pikakahvin vaihtuminen tummapaahtoiseen suodatinkahviin. Oi onnea. Sähköliedellä aamupala valmistuu näppärästi, ja kone hoitaa tiskit. Lämmin sisävessa. Sanoja ja ajatuksia ei enää tarvinnut tiivistää 160 merkkiin. Tuollaiset pienet asiat tuntuivat taivaallisilta. Ja tietysti se, että kaiken sen sai nyt jakaa toisen kanssa. Paitsi tietenkin sen lämpimän sisävessan.

Lähdimme ajelemaan kohti etelää. Vähitellen maisemat alkoivat muuttua vähemmän lappimaisiksi. Ehkä aavistuksenomainen kaiho niitä maisemia kohtaan käväisi mielessä. Mutta tänne kyllä palaisin vielä monta kertaa uudestaankin.

Ajomatkalla oli paljon juteltavaa. Täysin lopussa olevista Scodillacin renkaista kuuluva meteli tosin yritti häiritä jutustelua, mutta jätimme sen omaan arvoonsa. Matka meni rattoisasti ja illansuussa saavuimme Tuusulaan vanhempieni luokse. Tuntui oudolta. Toisaalta oli sellainen olo, että olen ollut ikuisuuden reissussa, toisaalta sellainen, kuin ei olisi missään käynytkään.

Päivä 367: Koti!

Aamulla pakkasimme ensimmäisen scodallisen tavaraa kyytiin, ja suuntasimme kohti Tamperetta. Nyt näkisin uuden kotini ensimmäistä kertaa. Virallisesti olin siellä asunut jo kuukauden verran, mutta olihan se kiva päästä ihan fyysisestikin kotiin.

Asunto on pieni, mutta se tuntui heti kodilta. Vanha pieni talo, korkeat huoneet ja hiukan nariseva vanha lankkulattia. Ehkä suurempi vaikutus kotoisuuteen oli kuitenkin henkilöllä, jonka kanssa kodin tulisin jakamaan.

Tupaantuliaislahjaksi saatiin Katilta ja Markolta pettuleipää ja suolaa.

Sänkyä meillä ei ollut, sillä sitä ei mitenkään olisi saanut survottua farmariautoon. Ainakaan ilman sahaa tai kirvestä. Ohut patja lattialla oli kuitenkin ajatuksellisesti sopiva ”pehmeä lasku” telttamajoituksesta kohti urbaanimpaa aikaa. Ja sen lisäksi heinäkuun helteillä kodin sisälämpötilan huidellessa yli kolmessakympissä, oli lankkulattian viileys oikeastaan aika mukava.

Päivä 425: Loppusanat

Noista päivistä on nyt kulunut noin kaksi kuukautta. Urbanisoituminen on sujunut yllättävän jouhevasti. Metsän hiljaisuus, jonka vain linnunlaulu rikkoo. Kaupungin äänet auton torvineen ja työmaan kolinoineen. Ennakkoon mietin tuon äänimaailman muutoksen olevan kenties haastavin osa kotiutumista. Mutta ei, oikeastaan äänet eivät ole minua häirinneet.

Viikkoihin on mahtunut muuttokuormien ja tavaroiden lajittelun lisäksi myös läheisten näkemistä. On ollut mukava vihdoinkin päästä tutustumaan myös Heidin perheeseen ja ystäviin. Nyt minulla on kaksi perhettä.

On ihana nähdä hyviä ystäviä pitkästä aikaa. Kuva: Heidi Tuominen

Retkeilystä en näköjään saanut vuoden aikana yliannostusta. Muutamia päiväretkiä ja yhden yön reissuja on tehty useampia. Ja ensi viikonloppuna onkin sitten aika taas suunnata auton keula kohti pohjoista. Veri näköjään vetää edelleen pohjoiseen. Tällä seikkailulle lähdemme Heidin kanssa yhdessä. On ihana päästä luomaan yhteisiä muistoja ja lähteä kulkemaan samoja polkuja. Tuosta suuresta seikkailusta tuleekin sitten seuraava matkakertomus tänne blogiinkin.

Yhden yön retkellä Seitsemisen kansallispuistossa. Kuva: Heidi Tuominen

Olen tässä myös pikkuhiljaa starttailut omaa yritystä. Nimeksi tuli Korpi Outdoors Oy. Alkuvaiheen byrokratia hakemuksineen ja selvittelyineen alkaa olla nyt loppusuoralla, ja erilaisten palveluiden ja tuotteiden kehitys on kovasti käynnissä. Niitä onkin ollut mukava pyöritellä ja ideoida. On hauska ajatella, että kohta tekin halutessanne pääsettä mukaan seikkailemaan 😊. Yrityksen nettisivut ja muut sellaiset saataneen valmiiksi lokakuussa, joten pysykäähän kuulolla.

Nyt lähden inventoimaan, minkälaisia kuivattuja ruokia jäi vaellukselta varastoon ja mitä vielä pitää seuraavaa suurta seikkailua varten kuivata lisää.

4 thoughts

  1. Onneksi olkoon huikeasta ja hurjasta koitoksestasi ! Sitä on ollut hauska ja mielenkiintoista seurata. Sinulla on myös sana hallussasi ! Menestystä yritystoiminnassasi ja ennen kaikkea onnellista elämää Heidin kanssa !

  2. Huikea reissu, huikea tarina! Oli ilo seurata ja lukea matkastasi ja saada sinne rakkaudenhöperöistä tekstiäkin 😉Valtavasti onnea sinulle, Vesa, Heidin kans ja tsemppiä sekä lykkyä yrityksen käyntiin starttaamiseen. Tulen kyllä seuraamaan sinua ja teitä jatkossakin. Olit yhtenä innoittajana tarinallasi kun päädyin hakemaan itsekin luontoalalle kouluun ja siellä nyt olen.

Vastaa käyttäjälle Soile Peruuta vastaus