Päivä 357: Ukkosta ilmassa

Tästä se sitten alkaa. Vuoden vaelluksen viimeisen lastun vuoleminen. Reilu viikko ja runsaat 100 kilometriä jäljellä. Ajatukset pyörivät melkoista karuselliä. Sana ”epätodellinen” kuvaa tunnetta aika hyvin. Eilen puhelimessa naureskelin Heidille, että toivottavasti tällä etapilla ei ole kovin hienoja maisemia, sillä ne saattavat vähän mennä ohi. Jotenkin on jo aika vahvasti sellainen ”kävellään nyt nämä viimeiset kilometrit pois kuljeksimasta” -olo.

Aamulla vielä Ylen toimittaja kävi jututtamassa ja ottamassa kuvia. Vaikken kovin kotoisaksi oloani moisissa tilanteissa tunne, niin sekä tämä että eilinen Lapin Kansan haastattelu olivat aika leppoisia tapahtumia.

Jossain vaiheessa varmasti sataa.

Alkumatka oli tänään tietä pitkin Posiolle. Maantien varressa kävely on aika erityyppistä kuin erämaisen polun seuraaminen, mutta sekään ei tänään tuntunut tylsältä. Ilma oli hiostava ja painostava. Ukkosta ilmassa, mutta sen ennustettiin tulevan päälle vasta myöhemmin iltapäivällä. Kai viiden aikoihin. Kävin vielä Posiolla K-marketissa täydentämässä Huuhkaja-pelin aikana yllättävästi huvennutta herkkuvarastoa ja jatkoin sitten matkaa.

Alkumatka pikitien vartta.

Lounaan jälkeen taivaalle alkoi jo kerääntyä pilviä, joten päätin leiriytyä Ahvensalmen kohdalle. Siinä olisi sopivasti vettä saatavilla ja ehtisin saada leirin pystyyn ennen ukkosen tuloa.

Teltassa katselin Ilmatieteenlaitoksen ennusteen muuttuneen niin, että pahin sade tulisikin vasta kuuden aikoihin, ennusteen mukaan yli 13mm tunnissa. Varmistelin siis vielä, että teltassa on piuhat kireällä ja kiilat kunnolla maassa, ettei tarvitsisi niitä lähteä pahimpaan myräkkään korjailemaan. Melko tarkkaan pekkapoudat tänään osuivat maaliin, sillä sade alkoi hiukan ennen kuutta. Ja sitten kuuden aikaan taivas todellakin repesi. Kuuro ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta vettä tuli sinä aikana niin paljon, että Esterikin jo olisi kateellinen. Absidiin syntyi pieni lammikko ja rinkka sai vähän kosteutta, mutta muuten myräkästä selvittiin kuivin jaloin.

Melkoinen sadekuuro.

Koko loppuillan sitten satelikin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja salamat vilkkuivat kuin paparazzien vuosikokouksessa. Mutta teltassa oli lämmin ja kuiva olla. Sellainen kodikas hetki, joka sai taas ajatuksen singahtamaan Tampereen suuntaan. Teltan eteistä suuremmat läikähtelyt olivatkin sydämessä.

Päivä 358: Pienenevien teiden päivä

Tänään on tasan viikko jäljellä vaellusta. Loppusuoran häämötys alkaa olla jo todella konkreettinen, mutta kävellään nyt vielä hetki.

Vielä hetki isoa tietä.

Tämän päivän kävely alkoi ison maantien vartta pitkin. Sitten oli vuorossa hiukan pienempi asfalttitie, jota seurasi pieni kylätie. Ja loppupätkä olikin sitten pientä hiekkatietä pitkin. Huomenna väylä kutistuu entisestään, poluksi. Saapa nähdä, miten ajatukset silloin ovat mukana, vai vaeltelevatko ne omia polkujaan kuten näinä parina ensimmäisenä päivänä. En kylläkään pidä yhtään huonona asiana sitä, että ajatukset ovat jo vahvasti tulevassa. On tätä vaellusta jatkunutkin jo melko pitkään. On oikeastaan ihana ajatus, että voi välillä tehdä myös jotain muuta.

Leiripaikka Ampiaisjärven rannalla.

Koko päivän näytti siltä, että ihan minä hetkenä hyvänsä alkaa sataa. Vaan eipäs alkanut. Sade alkoi taas kerran sopivasti hetki sen jälkeen, kun olin päässyt teltan suojiin. Pystytin leirin Ampiaislammen rannalle. Onneksi se ei ihan ollut nimensä veroinen, eikä yhtään ampiaista näkynyt missään. Mäkäräisiä sen sijaan oli nyt reippaasti. Olisikohan lammen nimeäjällä ollut pieniä aukkoja lajitunnistuksessa?

Päivä 359: Livojoella

Aamulla sateli vettä, mutta lähdin pienestä tihkusta huolimatta kävelemään. Ja hetken päästä sade sitten lakkasikin. Olipa mukava taas kulkea ihan polkua pitkin edellisten päivien tieosuuksien jälkeen. Kiemurteleva polku kulki teräväpiirteisen harjun päällä Ahvenjärven ja Ahvenlammen välistä ja lähti sitten suuntaamaan kohti Niskakoskea.

Hyvin huomaa, ettei vaelluksessa ole enää samanlaista fillistelyä ja nautiskelua kuin aiemmin. Nytkin kävelin suoraan Niskakoskelle asti, n 6km, pitämättä ainuttakaan taukoa. Jotenkin vain jalka kulki.

Niskakosken patosilta.

”Tervetuloa tulille” toivotti puinen Metsähallituksen kyltti heti Niskakosken vanhan patosillan ylitettyäni ja saavuttuani laavulle. Kohteliaasta kyltistä huolimatta kyseisen laavun huolto on ilmeisesti lopetettu jo ajat sitten, sillä polttopuista ei ollut tietoakaan. Laavun kattoonkin oli jo ilmestynyt maisemaikkuna. Harmi, että niin monet näistä erämaisemmista kohteista ovat jo jääneet huoltoverkon ulkopuolelle.

Kiva tervetulotoivotus, vaikka laavu itse olikin aika kauheassa kunnossa.

Pitkäkosken kohdilla alkoi peräpäässä olla sellainen tunne, että lähetys olisi saapumassa. Ajattelin kuitenkin jatkaa leiripaikkaan saakka. Vaan hanuripa olikin erimieltä asiasta. Hätätilanne eskaloitui sen verran nopeasti, että lopulta tuli jo ihan kiire asiaa toimittamaan. Rinkassakin oli vielä sadesuoja päällä, joten paperin kaivamiseenkin meni tuskastuttavan kauan aikaa. No, kaikesta selvittiin ilman takaiskuja.

Jatkoin Livojoen vartta Saarikoskelle asti ja pystytin sitten leirin. Paikka oli upeasti Livojoen syvän ja jyrkän penkereen reunalla. Taaksepäin katsoessa toki olikin sitten juuri hakattu metsä, mutta eipä sitä kannata muutenkaan paljoa taaksepäin vilkuilla. Jokipenkereellä oli vielä sopivasti lähdekin, josta pulppuili jääkylmää raikasta vettä. Sen parempaa juomaa ei olekaan.

Leirissä.

Näköjään ihminen tottuu asioihin nopeasti. Nyt on jo pidemmän aikaa ollut puhelimessa iltaisin aina sen verran kenttää, että olen saanut soitettua kotiin. Tänään ei sitten ollutkaan. Tuli kyllä hetkeksi ihan hirmuisen haikoisa olo, kun puhelu ei onnistunutkaan. No, ehkäpä huomenna on paremmat verkot saatavilla.

Päivä 360: Juhannusaatto

Aamupäivällä oli polku muttei reittimerkkejä, iltapäivällä sitten toisin päin. Vaihtelu kai virkistää. Eipä juurikaan tuntunut juhannusaatolta, vaan eipä ollut tarviskaan.

Merkitön polku.
Ja poluton merkki.

Lounastelin paikassa, jonka nimi oli Laivaloma. Se oli ihan tavallinen pieni vaara, mutta nimi oli kyllä hauska. Yritin lounaan jälkeen etsiskellä tax-free -myymälää, mutta liekö se ollut koronan takia suljettu. Olin siinä juuri pakkailemassa tavaroita takaisin rinkkaan, kun metsästä kuului: ”Päivää”. Enpä ollutkaan toista vaeltajaa nähnyt vähään aikaan. Kävi vielä ilmi, että kyseinen vaeltaja oli Lahtosen Tommi, joka oli myös pitkällä vaelluksella. Hänen reittinsä kulki koko Suomen poikki. Siinä sitä oltiin, kaksi vähän hullua kulkijaa keskellä metsää. Juttua olisi riittänyt vaikka useammaksi päiväksi, mutta lopulta jatkoimme kuitenkin matkojamme, minä kohti etelää ja Tommi pohjoiseen.

Tommin urakka jatkuu vielä hetken aikaa sen jälkeen, kun omani loppuu.

Jos mäkäräiset saapuivat muutama päivä sitten, niin tänään oli paarmojen vuoro. Olihan niitäkin joitain yksittäisiä yksilöitä näkynyt jo aikaisemmin, mutta tänään niitä alkoi pyöriä kävellessä ympärillä useampiakin. Noin, nyt onkin sitten kaikki pikkupirulaiset jo ilmassa. Eikä kun polttiaiset vielä tietenkin uupuvat.

Lampi ilta-auringossa.

Saavuin iltapäivällä Hoikkalammen autiotuvalle. Se on melko uusi, valmistunut vuonna 2006, ja oli kyllä erittäin siistissä ja hyvässä kunnossa. Ja hienolla paikalla kaiken lisäksi. Ja tänään, mikä tärkeintä, se oli ihanan viileä. Päivällä aurinko paisteli ja lämpöä riitti reippaat 20 astetta, joten viileä tupa oli aikamoinen keidas.

Juhannuskoivun tilalla voisi olla tämä juhannuskataja.

Tänä juhannuksena ei tullut kokkoja tai koivuja. Juhlistin tätä juhlapäivää hiukan eri tavalla kuin perinteisesti asiaan kuuluisi; pizza, kaakao ja kardemummapulla.

Iloista Juhannusta kaikille, pysytään pinnallisina!

Päivä 361: Läpikävelyä

Tänään oli taas sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa sen verran runsaasti ilmatilassa, että ne pääsivät jo vähän ihon alle. Muutenkin kuin konkreettisesti ihon alle imukärsillään. Mokomat pikkupirulaiset. No, hyttyshattua vain päähän ja pitkää vaatetta päälle, niin loppuu juhlatarjoilut ötököiltä.

Polut ja ”polut” alkavat taas pikkuhiljaa kuivua. Aikaisempien muutaman rankkasadepäivän jäljiltä kaikki oli enemmän tai vähemmän mutavelliä. Ajoittain polut olivatkin puroja. Nyt on taas huomattavasti kivempi kulkea, kun ei tarvitse niin katsella mihin astuu.

Tupasvilla ja pitkospuut, siinäpä lumoava kaksikko.

Ei tässä kyllä oikeastaan vaelluksesta ole enää tietoakaan. Enemmänkin läpikävelyä. Eikä siinä mitään, ihan mukavaahan sekin on. Ja itse jopa tykkään siitä, että ajatukset ovat jo siirtyneet eteenpäin. Tavallaan pehmeää laskuja tulevaan. Jos vuoden vaellus, tai oikeastaan lähes kahden ja puolen vuoden projekti, päättyisi kopsahtaen seinään, niin voisi shokki olla melkoinen.

Siinä ajatuksissani kulkiessani huomasin hirven seistä töröttävän läheisen pusikon vieressä. Siinä se tuijotteli minua, ja minä tuijottelin takaisin. Yllättävän lähellä se päästi, ennen kuin sitten juoksi syvemmälle metsän suojiin. On se käsittämätöntä, miten äänettömästi tuollainen monisatakiloinen otus voi juosta metsässä.

Olin perillä Lomavaaran autiotuvalla jo yhden aikoihin. Siinä sitten pienten päiväunien jälkeen lähinnä vain olin. Ja tuumailin kaiken maailman asioita. Ja iltapalaksi paistoin vielä pannaria, joka kylläkin hiukan turhan voimakkaalla otteella tarrasi kiinni Trangian paistinpannun pohjaan kiinni. No sitä raaputellessa saikin taas hiukan lisää aikaa kulumaan.

Lomavaaran tupa on aikaisemmin ollut savottamiesten sauna.

Aamukampa on jo sen verran harvapiikkinen, että laskin huvikseni jäljellä olevat tunnit H-hetkeen. Niitä on 91. Se on jo aika vähän. Ja kilometrejäkin on jo alle 50 taivallettavana. Sekin on jo aika vähän.

Päivä 362: Rupattelua

Päivän matka eteni rivakasti, sillä siitä pitkät pätkät kulki tietä pitkin. Erään pienen tien vieressä oli pellolla maanviljelijä traktoreineen hommissa. Farmari pysäytti traktorinsa ja tuli juttelemaan. Ja juttua riitti. Mies muistutti sillä tavalla positiivisessa mielessä Kummelin Matti Näsää. Tarinaa tuli säistä ja säiden vieristä. Ja siitä kuinka paliskunnan rahastonhoitaja oli ottanut omiin taskuihinsa vähän muidenkin rahoja, ja olikin nyt sitten poroton. Mies kutsui vielä käymään kahvillakin, mutta mukavan lupsakasta rupattelusta huolimatta päätin kuitenkin jatkaa matkaa.

Kerrostalo hyvien kulkuyhteyksien varrella.

Eilen kirjoitin, että tällainen ”jarruttelu” on siinä mielessä hyvä, että saa ainakin kasailla ajatuksia ihan rauhassa. Tänään tällainen ajantappaminen tuntui pelkästään turhauttavalta. Illat muodostuvat turhan pitkiksi, kun on jo yhden aikoihin leirissä. Sitä ei vain oikein malttaisi enää odotella.

Tämän vaelluksen kuudes ja viimeinen kansallispuisto.

Pitkästä aikaa leiripaikka olis sellaisen järven rannalla, josta pääsi ihan uimaankin. Niinpä pulahdinkin heti päiväunien jälkeen vilvoittavaan veteen. Ai että teki hyvää. Ja vielä kun metsäpalovaarakaan ei ollut päällä, niin sai kokkailtua päivällisen ihan avotulella. Ehkä ajantappamisessa on sittenkin puolensa.

Kouvan laavu.
Virkistävä pulahdus Kouvajärveen.

Päivä 363: Eläinpäivä

Tänään oli etenkin aamupäivällä niin mielettömän kevyt ja aurinkoinen olo, että ihan laulatti. En nyt ääneen kehdannut (tällä kertaa) hoilotella, mutta mielessäni vetelin jos jonkin näköistä viisua.

Hetken kuljettuani riekkoäiti juoksi polun poikki perässään 5-6 ihan pientä riekkotipusta. Suloisia taapertajia ja kova oli piipitys. Äitimuori ilmeisesti yritti saada tällaisen uhkatekijän huomion kiinnitettyä itseensä, sillä se hyppi ja juoksi etäämmälle pesueesta. Mielenkiintoinen näytelmä, mutta en jäänyt sitä pidemmäksi aikaa seuraamaan, vaan jätin riekkoperheen omaan rauhaansa.

Soita ja vaaroja.

Hetken päästä tuosta lintukohtaamisesta oli nelijalkaisten vuoro. Metsäautotiellä edessäni hengaili suurehko poropoppoo. Mukana oli myös pieniä vasoja. Poroporukka päästi minut melko lähelle, ennen kuin kirmasi metsään kellot kalkattaen. Porot kuitenkin ilmeisesti unohtivat ottaa seuranaan olleet paarmat mukaan. Kymmenien porojen juhlalounas oli paarmoilla hävinnyt metsään, ja nyt niillä oli vain yksi toivo saada evästä – minä. Voin kertoa, että hetken aikaa kävelin melko reipasta tahtia, että sain edes osan paarmoista pudotettua kyydistä.

Poroporukka.

Lounastelin itse Rytipirtillä. Siinä pihapiirissä on näin kesäaikaan lampaita laiduntamassa, mutta nyt ne olivat sen verran keskellä aitaustaan, että vain päitä näkyi silloin tällöin heinien seasta. Lounaalla kai olivat nekin. Tulipaikka oli sopivasti varjon puolella, joten siinä oli hyvä tehdä riisi-kananmuna-chorizo -hässäkkää.

Rytipirtin niittyä.

Aurinko paisteli lähes pilvettömältä taivaalta, ja lämpötila huiteli jossain parinkympin kieppeillä. Kovasti siis harmittelin, että yöpaikaksi valikoituneen Peuronlammen lampi oli sen verran soinen (lue: mutarantainen) että uimisen jälkeen olisi kyllä ollut likaisempi kuin sinne mennessä. Virkistyneempi tosin. Onneksi mukava tuulenvire nousi iltaa kohti, joten varjossa laavulla oli ihan mukavan viileä olla, eikä telttakaan kuumentunut liikaa.

Peuronlampi.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että huomisaamuna Heidi jo lähtee ajelemaan Tampereelta kohti Syötettä. Tässä on jo laskettu päiviä ja tuntejakin. Mutta huomisaamuna kilometrit välillämme alkavat vähentyä nopeasti.

Minulla ei enää kilometrejä ole kauheasti. Hiukan nyt kuitenkin tulee enemmän kuin tuo 16km.

Paistelin illalla vielä viimeisen naan-leivän ja nautiskelin sen reippaan voin kanssa. Jaksaapahan taas levätä.

Päivä 364: Loppusuora

Heräsin pitkästä aikaa siihen, että aurinko porotti teltan lämpötilan nukkumiskelvottomiin lukemiin. Kello oli kuitenkin jo kahdeksan, joten ihan hyvin sain siis nukuttua, ja nyt olikin jo aika nousta.

Jollain tavoin tämä päivä tuntuu kuin se olisi vaelluksen viimeinen päivä. Huominen on mielessäni enää pieni siirtymä, ensin n. 5km yksin ja sitten toinen mokoma Heidin kanssa yhdessä. Mielessäni pyöri useaan otteeseen se, että joku asia tehtiin tänään viimeistä kertaa. Viimeiset aamupuurot (huomenna on munakasta), viimeinen lounas, viimeisen kerran leirin pystytys. Se jotenkin konkretisoi sen, että tämä uskomaton seikkailu on ihan aikuisten oikeasti nyt loppumassa.

Suomaisemaa.

Matka eteni nopeasti, kun kävelyyn ei kiinnittänyt mitään huomiota. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne, mutta mieli oli tyyni ja aurinkoinen. Vähän niin kuin ilmakin. Muistelin vaellukseni vaiheita ihan järjestyksessä, alkaen ensimmäisen päivän kaatosateesta ja jalan rikkomisesta. Lemmenjoen erämaat ja Muotkan huikeat tunturimaisemat, isä vaellusseurana Paistuntureilla, hilpeän hauska Näätämöjoen lasku packraftilla, Vätsärin kivikot ja ruskainen UK-puisto. Tietysti se suuri tapahtuma, jossa Heidi astui elämääni. Talven kaamokset, pakkaset Hammastunturissa ja lumipyryt. Keväisen kaunis UK-puisto ystävien seurassa ja selän venäytys viimeisellä hiihto-osuudella. Kevään tuleminen Savukoskella parhaassa seurassa. Hankirämpiminen matkalla Naruskaan ja Karhunkierroksen helteet. Poluttomat reittimerkit ja Riisitunturin puisto.

Niin paljon kokemuksia ja elämyksiä. On tässä syntynyt melkoinen määrä tarinoita kerrottavaksi. Noita muistellessa ja tuumaillessa meinasi useasti mennä roska silmään. Ahmakallion näkötornissa ei roskia enää voinut väistää. Siellä oli jo ihan konkreettisesti maali näkyvissä. Iso-Syöte siellä kohosi helteisessä maisemassa. Sinne sitten huomenna. Tuijottelin maisemaa siinä tovin jos toisenkin.

Maali näkyvissä.

UKK-reitti Posion ja Syötteen välillä on haastava mutta upea. Haastavuus syntyy reittimerkinnöistä ja poluttomista osuuksista. Mutta ainakin omaa rauhaa arvostavalle reitti on todellinen helmi, sillä koko matkalla tapasin ainoastaan yhden vaeltajan.

Hymy on herkässä ja tunteet pinnassa.

Huomenna on sitten edessä se H-hetki, jota tässä onkin jo odoteltu. Pitkä seikkailu tulee päätökseen, ja alkaa ihan uudenlaiset seikkailut. Odotan niitä jo innolla.

En tee kiusallani sitä, että tästä kirjoituksesta tuo viimeinen päivä jää vielä ensi kertaan. Eli ei siis ole kyseessä klassinen ”jatkuu ensi kerralla” juuri kun ollaan jännän äärellä. Syy tähän jakoon on se, että en todellakaan halua huomenna käyttää aikaa kirjoittamiseen. Enpä tiedä edes pystyisinkö, sillä saattaa olla aikamoinen tunteiden sekamelska luvassa.

Ahmatuvan vuokra- ja autiotupa.

Viimeisen päivän päiväkirja ja kotiutumisen ensiaskeleet sitten ensi kerralla. Nyt lähden laittamaan viimeisen päivällisen. Ja kaakaon. Ja karkit.

N.10/2800km jäljellä

2 thoughts

  1. Suurkiitos, Vesa, ku oot jakanuteissusi meille lukijoille! Tuli jo haikea olo, ku kuvailit omia tunnelmia vaelluksen lähestyessä loppua. On ollu ihan mahtavaa saada seurata sun vuotta!

Vastaa käyttäjälle Juha Pentinlehto Peruuta vastaus