Päivä 261: Kyydillä Orposeen

Olin sopinut Heikki Hetan, paikallisen poromiehen ja matkailuyrittäjän, kanssa kelkkakyydistä Vuotson Majalta Orposen laavulle kansallispuiston rajalle. Sieltä olisi hyvä lähteä jatkamaan taas erämaista taivalta. Etapin lopullisena tavoitteena oli erämökki Savukoskella Värriöjoen varressa. Sinne päästyäni olisikin sitten talvikausi taputeltu ja alkaisi jonkinlainen kevätloma.

Kyyti oli sovittu vasta illaksi, joten perinteinen lähtövideopuhelu kotiin saatiinkin tällä kertaa oikein pitkän kaavan kautta. Muuten päivä meni ahkiota pakkaillessa ja karttoja tutkiskellessa. Tämä pätkä olisikin siinä mielessä haastava, että pituuden lisäksi tarjolla olisi ainakin ennakko-odotusten perusteella myös jonkin verran umpihankiosuuksia. Ja lumen kantavuus ei tähän mennessä varsinaisesti ole vaikuttanut kovinkaan lupaavalta. Ilmassa oli viimeisen hiihtotaipaleen tuoman innostuksen lisäksi myös hyppysellinen jännitystä. Mutta sellaista positiivista itsensähaastamisjännitystä, ei pelonsekaista jännitystä.

”Lokin päällä lokki”, laulaa Wirtasen Toni. Jotenkin se tuli mieleeni, kun Aino-ahkio nostettiin kelkkarekeen kyytiin. Kelkan päällä pulkka ja siinä reen keulassa Vesa sitä sitten lähdettiin huristelemaan kohti Orposta. Ilta oli jo pimentynyt kun pääsimme laavulle. Siinä vielä hetki juteltiin, ennen kuin Heikki jatkoi matkaansa jonnekin Luiron taakse viemään muille poromiehille bensaa ja oven saranoita.

Illan tunnelmaa Orposen laavulla.

Siinä jutellessa kävi ilmi, että hän oli lukenut jouluaaton Lapin Kansassa olleen jutun minun ja Heidin erärakkaustarinasta. Juttu oli tehnyt sen verran suuren vaikutuksen, että se oli pitänyt lukea ihan uudelleenkin. Tuli hyvä mieli siitä, että oma onnemme on synnyttänyt hyvää oloa ja iloista mieltä myös muissa. Joskus totuus on tosiaankin tarua ihmeellisempää.

Useille aikaisemmille osuuksille lähtiessä on ollut hiukan hankala suunnata ajatukset tulevaan ja ajoittain on ollut jopa lähtemisen vaikeutta. Nyt ei tosiaankaan ollut. Siinä laavulla nuotion räiskyessä pimeässä illassa oli kulkijan mieli täynnä intoa. Kuinka oikeassa lopulta olinkaan, kun siinä tuumin, että luvassa lienee moniulotteinen ja tapahtumarikas taival.

Päivä 262: Karapulju

Ensimmäisen hiihtopäivän seurasin leveää kelkkauraa, joka johti suoraan Karapuljun autiotuvalle. Tämä olikin etukäteen jo tiedossa, sillä aikaisemmalla seikkailullamme UK-puistossa Marjon ja Tomin kanssa olimme käyneet kyseisellä tuvalla ja nähneet omin silmin ja kokeneet omin suksin, että väylä Orposen suuntaan oli leveä ja tasainen.

Siinä hiihdellessä makustelin Karapuljun hauskaa nimeä. Se tuntuu sanana jotenkin koomiselta. Mietin siinä, että onkohan kyseessä Jere Karalahden ja Jesse Puljujärven yhteinen lapsi vai liekö kyseessä hiukan rähjäinen myymälä, jossa myydään koski- ja omenan karoja? En päässyt asiassa päänsisäiseen yhteisymmärrykseen, joten jatkoin hiihtämistä.

Tällaista on ilo hiihdellä.

Hyvästä väylästä johtuen olin perillä tuvalla jo alkuiltapäivästä. Oli siis hyvää aikaa välppäillä tavaroita ja lisätä jo ennestään pinkeään ahkioon aikaisemmin tuvalle jättämäni täyttöpakkaus. Ainon paino oli lopulta suurempi kuin kertaakaan tämän talven aikana. Mukana oli ruokaa ja polttoainetta 20 päiväksi. Ja ruokaa oli tällä kertaa PALJON, sillä aikaisemmin Kiilopäällä havaitsemani huolestuttavan alhainen puntarilukema oli saanut minut lisäämään päivittäistä ruoka-annosta merkittävästi. Saa nähdä, kuinka syvällä hangessa Aino ui umpisia taipaleita tarpoessani.

Soita ja puita.

”Täällä kaikki on hyvin” olisi päivittäin toistuessaan tylsä viesti. Varsinkin, kun nuo satelliittiviestien 160 merkkiä olivat kaikki, millä parisuhdetta saa hoidettua maastossa. Sovimme Heidin kanssa ennen tälle etapille lähtöä teemasta; laitan joka ilta viestin, jossa on yksi asia, ominaisuus, piirre tms jota Heidissä rakastan. Ja viestin perilletulon Heidi kuittaa samanlaisella viestillä. Täytyypä myöntää, ettei turvaviestin lähettäminen ja paluuviestin vastaanottaminen ole aikaisemmin aiheuttanut samankaltaista läikehdintää sydämessä.

Päivä 263: Lunta, suota ja tuulta

Olin aiemmin kuullut, ettei Hammaskurusta Siulanruoktuun olisi ajettu kelkalla ja että vastaavasti taas hiukan etelämpää, Repoaavalla, olisi yksittäinen jälki Siulanruoktua kohti. Niinpä tein lennosta, tai siis hiihdosta, reittisuunnitelmaan sellaisen muutoksen, etten menisikään Luiron ja Hammaskurun kautta vaan lähtisin Karapuljusta kulkemaan alemmas, kohti Tammikämppää, ja sieltä sitten Kaita-aavalta kulkisin Hammaskuruun johtavaa uraa pitkin. Tältä uralta sitten lähtisin joko tuota kuulemaani yksittäistä kelkkajälkeä (jos sellainen löytyy) tai sitten ihan umpihankea pitkin Repoaavan reunoja pitkin kohti Siulaa.

Alkumatkan viheltelin kulkiessani. Hiukan oli edellisen kelkkailijan jälkeen satanut uutta lunta uran pinnalle, mutta ajattelin jotenkin, että tämä on nyt pitkään aikaa parasta ja keveintä mahdollista kulkua. Kyllä se tästä vielä upottavaksi muuttuu.

Tuolta se tuli ja tuonne se meni.

Kaita-aavan reunoille saapuessani tuo tunne sitten konkretisoitui. Aikaisemmin kuin ajattelin. Suurella aukealla aavalla oli kelkkajälki jo tuiskuttanut umpeen. Pohja kuitenkin kantoi, joten suolta sain hyvää esimakua siitä, mitä olisi huomenna luvassa. Ikäänkuin pehmeä lasku umpiseen hankeen. Viimeiset pari kilometriä suolla olivatkin sitten jo ihan sitä itseään. Useasti upposin polvia myöten periksi antavaan hankeen ja meno hidastui niin, että jos takanani olisi hiihtänyt etana, olisi se varmaan jo soittanut torvea. Jos etanoilla olisi torvi.

Upeaa taideteosta hangen pinnalla.

Poroportin kohdalla Hammaskuruun johtava ura siirtyi taas hetkellisesti metsän siimekseen ja kulku keveni. Vaikka edelleen jäljen päällä oli hyvä kerros lunta, tuntui hiihtäminen ihan höyhenen kevyeltä.

Umpihanki ja umpikuja ovat huono yhdistelmä. Sen huomasin eräällä pienemmällä suolla, jossa moottorikelkka oli kyllä mennyt heittämällä pienen sulan kohdan yli. Hiihtäjä olisi siinä kastellut vähintäänkin suksensa, joten kiertoliikettä oli siis luvassa. No, siitä selvittiin kuitenkin niin, että ainoa kastunut asia oli hiestä uitettu paidan selkämys.

Kaita-aapaa.

Leiriydyin aivan kelkkauran viereen lähelle Suovainlampea. Luvassa olisikin taas todella pitkästä aikaa ihan telttayö. Ja ei kun tamppaamaan. Menin hyvissä ajoin nukkumaan, sillä odotettavissa huomisiltaan asti olisi rankkaa taivalta Repoaavalla.

Päivä 264: ”Vapaa on vain umpihanki”

Aamusta hetken matkaa vielä Hammaskuruun johtavaa uraa hiihdeltyäni erkani siitä yksittäinen jälki, joka vaikutti menevän Hammasjoen yli ja jatkavan Repoaavalle. Olisikohan tämä se ura, josta olin kuullut? No, oli tai ei päätin lähteä sitä seurailemaan. Pitää vain muistaa myös seurata karttaa, sillä poromiesten urat saattavat mennä maastossa aivan minne tahansa.

Heti alussa huomasin, että oikeastaan kelkkauran vieressä kantaa hanki paremmin kuin umpeentuiskuttaneella jäljellä. Hyvä niin. En siis olisi ollenkaan sidottu siihen, mihin kyseinen jälki johtaa.

Keväiset suot ovat mykistävän kauniita.

Ahkio ei noussut Hammasjoen pengertä ylös normaalisti vetämällä. Penger oli liian jyrkkä ja ahkion keula uponnut hankeen. Irrotin siis vetovaljaat ja käännyin poikittain, jotta sain paremman pidon suksille. Siinä sitten käsin aisoista vetäessäni tunsin viiltävän vihlaisun alaselässä. Parahdin tuskasta. Otteeni aisasta kirposi ja Aino valui takaisin uoman pohjalle.

Siinä hetken keräilin itseäni ja tunnustelin, miten pahasti selkä oli venähtänyt. Kyyristyminen ja kierto tekivät tuskaa, mutta suorana se ei tuntunut kovin pahalta. Kävin mielessäni keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä. Hajonnut selkä, painava ahkio ja umpihanki eivät ole aivan ihanteellinen yhdistelmä. No, ahkiota en nyt kuitenkaan voisi jättää joenuomaan, joten hammasta purren ja ärräpäidän suloisella säestyksellä kiskoin tuon perhanan pulkan ylös penkereeltä.

Ajattelin, että olen joka tapauksessa nyt erämaassa, enkä edes polun vieressä, joten mahdollisen evakuoinnin kannalta ei olisi suurta merkitystä olisinko juuri tässä vai jonkun matkaa jossain muualla. Voisin siis hyvin kokeilla, jospa matka ei jäisikään tähän. Säädin hiukan vetovaljaita ja löysinkin lopulta säädöt, joissa selässä ei tuntunut lainkaan kipua hiihdettäessä. Matka siis jatkui.

Repoaavalla kelkkajälki katosi, joten jatkoin matkaa ihan kompassisuunnalla kohti Jaurujoen alkua. Päättelin, että jos Siulanruoktuun menee jälki, kulkee se todennäköisesti laaksossa Jaurujokea seuraillen. Hanki upotti kyllä, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella. Suksi upposi yleensä sellaisen 15-20 senttiä, joten meno oli kyllä raskasta, muttei tolkutonta rämpimistä. Välillä tosin suksenpohjat päättivät tutustua ihan paikalliseen aluskasvillisuuteen asti.

Metsää Repoaavan reunoilla.

”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki”, sanotaan vanhassa runossa. Tuo vapauden tunne on kyllä täysin paikkansapitävä, mutta kolikon kääntöpuolena runo voisi olla myös tällainen: ”Tietä käyden joutuisampi, alta pettää umpihanki.”

Leirin pystytys sujui kivun rajoilla taiteillessa. Olo oli kuin vanhalla ukolla, kun siinä jotenkin yritin saada teltan pystytettyä. Kaikki kuitenkin onnistui jopa yllättävän hyvin, joten tunsin helpotusta siitä, että taidettiin selvitä säikähdyksellä. Tällaisen kivun pystyin vielä helposti sietämään. Kiputrio (Panadol, Burana ja Voltaren) naamaan ja unten maille. Tai Voltaren kyllä nautitaan ulkoisesti, mutta kuitenkin,

Päivä 265: Vajjaa sata

Aamulla selkä oli parempi. Edelleen kyllä kipuinen ja jäykkä, muttei niin paljon kuin illalla. Hyvä alku siis juhlapäivälle. Juhlapäivän tästä teki se, että on päivä 265/365. Koko vaellusta on siis jäljellä enää sata päivää. Koko päivän mielessäni pyöri Heidin usein käyttämä sanonta ”vajjaa sata”.

“Vajjaa sata”

Kuljin aluksi omia reittejäni suota pitkin Jaurujoelle eilisen suunnitelmani mukaisesti. Suolla on mukava hiihdellä, sillä alusta on tasainen. Ainakin valtaosin. Erästä pientä puroa ylittäessäni ja ahkiota ylös nykiessäni vetovaljaan toisen olkaimen solki petti. Se ei ihan totaalisesti hajonnut, mutta irtosi ja löystyi niin, että hiukankin suuremmassa kuormituksessa se irtosi taas uudelleen. Jouduin siis säätämään valjaat niin, että oikea olkain oli kireämmällä kuin vasen, jotta suurin osa kuormituksesta kohdistuisi siihen. Lisäksi jouduin vielä ylämäissä hiukan kääntämään asentoakin keventääkseni vasemman olkaimen kuormitus entisestään.

Saaavuin Jaurujoelle ja totesin olleeni oikeassa päätelmieni suhteen. Jokivartta kulki selkeä kelkkajälki. Aamupäivällä tosin oli edelleen kevyempi hiihtää uran vieressä kuin uralla, mutta päivän mittaan aurinko lämmitti ilman plussan puolelle ja hanki alkoi pehmetä. Siirryin hiihtämään jälkeä pitkin.

Kelkkajälki Jaurun varressa

Upottava hanki, kipuileva selkä ja hajonnut solki tekivät loppupätkän kulkemisesta todella raskasta. Mutta tyyni keli ja lämmittävä aurinko tekivät tuosta raskausajasta silti nautinnollisen.

Hiihdin Siulanruoktun tuvalle ja söin käytännössä koko loppupäivän siihen asti, kunnes Nukku-Matti tuli vierailemaan.

Siulanruoktun rapputreeniä. Ja toiset samanmoiset vielä tuosta ylöspäin puuliiteriin.

Päivällä selvästi plussalle kohonnut lämpötila nostatti toiveen siitä, että yöllä olisi kunnon pakkanen. Näin olisi aamusta sitten hangessa kunnolla kantoa, ja kulku kevenisi. Laitoin tämä mielessäni kellon soimaan viideltä.

Päivä 266: Tahvontupa ja Peuraselkä

Ei tullut kantavaa hankea. Ei. Tuli nollakeli ja lumipyry. Kello nyt oli kuitenkin jo minut herättänyt, joten lähdin joka tapauksessa aikaisin hiihtelemään kohti Tahvontupaa. Selkäkin tuntui jo hiukan paremmalta.

Metsähallitus oli käynyt huoltamassa tupia, ja Siulanruoktulta menikin leveä ja hyvä kelkkajälki Tahvolle. Edellisten päivien jälkeen tuollainen valtatie tuntui todella leppoisan kevyeltä. Edes se lumisade ei haitannut kevyttä fiilistä, joten saavuin Tahvolle jo aamupäivällä. Hetken siinä punnitsin vaihtoehtoja; jäädäkö Tahvontuvalle ja lämmittää sauna, vai jatkaako vielä matkaa Peuraselän tuvalle.

Tahvontupa

Mieli veti jo sen verran vahvasti kohti Värriöjokea ja sen suomia yhteydenpitomahdollisuuksia, että valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Lounas naamaan ja sukset kohti Peuraselkää.

Hetken aikaa tuvalla oltuani saapui sinne myös pari muuta vaeltajaa. Illemmalla makailin laverilla ja seurailin siinä muiden touhuja. Tuijottelin siinä pitkään tuvan kattolaudoitusta ja oksanreikiä. Ajatukset alkavat vahvasti jo kääntyä perillepääsyyn, vaikka edelleen nautinkin hiihtopäivistä. Rakkaudentäyteiset viestit vielä korostavat tuota ajatusten kääntymistä. Kuinka onnekas sitä voikaan ihminen olla?

Päivä 267: Viimeinen puistoyö

Yöllä pakkanen kiristyi -18 asteeseen. Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Tästä tulisi komea vaellussää.

”Ylöspäin, sano Vesa suksilla”. Peuraselältä lähdön jälkeen olikin luvassa heti kärkeen 2,5km nousu alhaalta Jaurujoen laaksosta tunturiin. Aamun pakkaslukema vähensi onneksi jonkin verran hikoilun määrää, mutta pitkä ja ajoittain jyrkähkö nousu kyllä hapotti jalkoja keventyneestä ahkiosta huolimatta.

Ylhäällä, lähes puuttomalla laella, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja hanki kimmelsi sen loisteessa. Nousun rasitus unohtui nopeasti, kun lähdin seurailemaan kelkkareittiä kohti Peskihaaran autiotupaa. Maasto muuttui aiempien päivien tuntureista ja jokilaaksoista soiksi.

Täydellinen vaelluspäivä.

Hyvä jälki ja lämmin auringonpaiste yhdistettynä loivaan alamäkeen nostivat mielialan aivan kattoon. Taviokuurnatkin livertelivät omaa keväistä lauluaan. Vaikka kauniita aurinkoisia päiviä oli ollut aikaisemminkin, jotenkin nyt tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että kevät on tullut. En yksinkertaisesti löydä sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, joka mielessäni pulppusi siinä hiljalleen soita pitkin kulkiessani. KEVÄT!

Mieli pulppusi iloa kuin keväinen puro.

Peskihaaran tuvalla oli juuri ja juuri sen verran puhelimessa kenttää, että sain soitettua kotiin. Siinä illalla sitten kamiinan loimotusta kuunnellessani olo oli kaihoisan haikoisa. Vaikka Kemihaarasta olikin vielä matkaa perille noin 80km, ajatuksissani kuitenkin mielsin sen ”vain” siirtymätaipaleeksi. Hiukan outo ajatusmalli, mutta kuitenkin tunne oli sellainen, että tämä on talvikauden viimeinen vaellusyö. Liekö tuvan ilmassa ollut jotain epäpuhtautta, sillä useampaan kertaan meinasi mennä roska silmään.

Pieni Peskihaaran tupa.

Päivä 268: Kemihaaran kirous?

Lähdin taas aikaisin liikkeelle ja olinkin jo lounasaikaan Kemihaarassa. Vaikka taivas oli aamupäivän pilvinen, oli mieli kirkas ja tunnelma sanoinkuvaamaton. Päätin jatkaa vielä muutaman kilometrin ja leiriytyä.

Saatuani teltan pystytettyä tuuli yltyi voimakkaaksi. Säätila vaihteli muutaman minuutin välein silkan vesisateen ja kirkkaan auringonpaisteen välillä. Samanlaista tuulta ja vaihtelua oli myös pään sisällä. Ajatukset ja tunteet myllersivät suloisessa sekamelskassa.

Kemihaara.

Jo leiriä pystyttäessäni huomasin, että useamman päivän parempana ollut selkä tuntui kipeytyvän ja jumiutuvan uudelleen. Iltaa kohti kipu vain yltyi. Ruokaa laitellessa ja teltassa touhuillessa parahtelin tuskasta tasaisin väliajoin. Lopulta en enää meinannut päästä nousemaan edes ylös vessa-asioille. Ulos vääntäytyminen kesti sen verran pitkään, että kiittelin mielessäni, etten jättänyt lähtöä aivan viimetinkaan.

Tuo kiitollisuus olikin sitten ainoa positiivinen tunne. Vitutti kuin pientä oravaa. Ajatus siitä, että viimeinen talvietappi päättyisi keskeyttämiseen ja autokyytiin tuntui lähes ylitsepääsemättömältä. Siinä on henkisesti valtava ero saavunko ”maaliin” pitkän taipaleen jälkeen omin suksin, vai puolimatkasta kyydinottaneena. Sitä on vaikea kuvata. Siihen ajatukseen oli nyt kuitenkin totuttava, sillä vaatisi pienen tai keskisuuren ihmeen, jos tästä totaalijuntturasta selkä aamuun mennessä muuttuisi hiihtokelpoiseksi.

Aurinkoinen suokuva tähän selkävaivojen väliin.

Selkää vihloi lopulta jo lepoasennossakin, joten mielessäni jo hyväksyin sen tosiasian, että mökille saapuisinkin kelkkakyydillä. Joulukuussa Heidin kanssa toiseen suuntaan kulkiessani matka jäi myöskin kesken ja jouduimme palaamaan mökille. Värriöjoen ja Kemihaaran välillä tuntui leijuvan jokin mystinen kirous, joka esti perillepääsyn kerta toisensa jälkeen.

Meinasin jo siinä illalla soittaa naapurin Petrille, voisiko hän tulla huomenna hakemaan minut. Päätin kuitenkin jättää vielä sen pienen oljenkorren, että aamulla jollain ihmeen kaupalla pääsisinkin vielä liikkeelle. On kai sitä maailmassa ihmeellisempiäkin asioita tapahtunut…

(Jatkuu ensi numerossa) 😁

4 thoughts

  1. Roudasta Rospuuttoon! Harmi että kohtasit muillekin tutun Karme An Seuralaisen ladullasi…täältä käsin en osaa lohduttaa mutta mökille kun pääset ni levolla ja avannolla ekaks keho ja mieli rauhalliseks ja kun ärtynyt/tulehtunut hellittää ni Melilosvo jumppaa eli kevyitä venytyksiä eli joogaa ja pilatesta? Tsemppiä Vesa!

  2. Hyvää matkaa. Sielläpä tavattiin ja kuulumuset vaihdettiin 5 mieshenkilön porukan kanssa.

Vastaa