Päivä 251: Retkue

Kolmen hengen retkikuntamme, tai lyhemmin retkueemme, suuntasi suksensa kohti UK-puisto Tievan tuvalta opetuksellisessa lumipyryssä. Lunta oli luvattu koko päivälle, joten ei siinä odottelu olisi auttanut. Suunta siis kohti Luiroa. Yksi matkalaisista, Tomi, oli nyt kahtena edellisenä talvena samoihin aikoihin eräopaskoulun porukalla Luiroa jo tavoitellut, ja molemmilla kerroilla oli määränpää olosuhteista johtuen jäänyt saavuttamatta. Ajatuksena siis oli, että Luirolle mennään. Vaikka sitten ahkiossa raahaten.

Petterikin pääsi taas paikalleen ahkion päälle.

Lähtöpäivänä sää oli lumisateinen ja tuulinen, joten luvassa oli hiukan haastetta navigointiin tuntureilla. Jo aamupäivällä oli tuuli puhaltanut Niilanpäälle johtavan uran umpeen.

Pidimme lounastauon Niilanpään päivätuvalla. Muita vaeltajia ei näkynyt, mutta yksi naishenkilö oli tuvalla. Hän oli palannut takaisin, sillä white-out oli estänyt häneltä pääsyn Suomunlatvan laavulle. Saimme tältä yksinkulkijalta lounaan jälkeen kahvitkin, oikein kolttatyyliin keitettynä. Ilmeisen vieraanvaraista väkeä nuo koltat, sillä vettä ei oltu kahvissa säästelty.

Näkyvyys hiukan rajoitettu. Alkumatkasta reittimerkit helpottivat suunnistusta.

Jatkoimme hetken sään selkenemistä odoteltuamme matkaa kohti tunturia. Upouudet nousukarvat oli vaihdettu puhkikuluneiden tilalle, mutta siitä huolimatta, tai siitä johtuen, itselläni pito oli nousuissa lievästi sanottuna heikohko. Tuli hyvää käsitreeniä, kun jouduin sauvoilla tökkimään itseni ja ahkioni nyppylöitä ylös. Tunturissa näkyvyys oli heikko, ja lumituisku oli peittänyt kaikki aikaisemmat jäljet. Onneksi tunturissa hanki kuitenkin kantoi, ja matka voi jatkua ihan omia reittejä. Hiukan alempaa löysimmekin sitten taas jäljen, jota pitkin pääsimme laavulle.

Päätin itse nukkua laavussa yön, sillä tällä reissulla ei vielä talvista laavuyötä olekaan ollut. Tukevan ruoan jälkeen siinä makuupussin lämmössä mietiskelin, miten mukavaa on välillä vaeltaa seurassa. Ei niin paljon haittaa tuo uusi lumikaan, kuin voi välillä vaihtaa auraajan paikkaa kärjessä.

Päivä 252: Pitkä päivä

Yöllä tuuli ja satoi lunta, mutta aamu valkeni kirkkaana ja lähes tyynenä. Pakkastakaan ei ollut kuin 6 astetta. Mielettömän kaunis vaelluspäivä siis tulossa. Niinpä lähdimme taas into piukassa ja ahkiot pinkeinä taivaltamaan kohti Tuiskukurua.

Eilinen lumisade ja tuuli olivat puhaltaneet jäljen umpeen. Metsässä se kuitenkin vielä erottui, joten vaikka hiukan siinä jouduttiin tietä aukomaan, eteni matka Suomunruoktuun jouhevasti. Näin termostaattivikaisena tuo pikkupakkasen, auringonpaisteen ja hangen yhdistelmä aiheutti sen verran lämmöntuotantoa, että hiihtelin aamupäivän pelkässä ohuessa merinovillaisessa aluspaidassa. Tai siis oli tietenkin housut jalassa sen lisäksi.

Ei hassumpi päivä tulossa.

Vintilätunturia ylöspäin puskiessa totesin, ettei eilinen pito-ongelma ollut yön aikana poistunut mihinkään. Marjo esitti teorian siitä, että kenties viime vuoteen verrattuna -18 kiloa hoikentuntut vartaloni saattaisi olla jonkinlainen tekijä tässä asiassa. Ei ehkä ihan tuulesta temmattu ajatus. Onneksi ei sentään mieskään vielä ole ihan tuuleen tempautuvassa painossa.

Vintilätunturin pallopää.

Loppupätkä Tuiskukurulle meni jo hiukan hampaat irvessä. 19 kilometrin päivämatka, turhan pitkäksi venynyt ruokaväli ja lopun nousu lipsuvilla suksilla saivat jo lähes klassisen nälkäkiukun aikaiseksi. Se olisikin ollut kokemus, sillä itselleni sellaista ei yleensä tule. Minulta vain loppuu virta. Ilman kiukkua.

Mutta ei ole sellaista nälkää, jota tuhti päivällinen ei korjaisi. Eikä untakaan tarvinnut juuri houkutella illalla.

Päivä 253: Operaatio ”Tomi Luirolle”

Tänään olikin huomattavasti lyhyempi päivämatka luvassa, alle 10km siirtyminen Luirolle. Matka alkoi ärräpäiden siivittämällä lipsuttelulla Ampupäille. Itse pidän vaelluksesta ja pidän myös taukoja, mutta ne eivät kauheasti auta jos suksi ei pidä lumessa. Mutta Ampupäiltä eteenpäin olikin pelkkää alamäkeä, ainakin melkein. Tai oli siinä ainakin joku alamäkikin.

Aurinkoa Ampupäillä.

Heti Ampupään jälkeen vastaamme tuli tutunnäköinen vaeltaja. Leiniön Alihan se siinä. Melko outoa törmätä tuttuihin keskellä erämaata. Ali kertoi menneensä Luirolle Orposen laavulta käsin. Hmm. Tuossahan saattaisi olla sellainen reitti, jota voisin hyödyntää seuraavalla etapillani.

Lounaalta lähdettäessä tein huolimattomuusvirheen. Unohdin nimittäin kokonaan kiinnittää ahkion päällä kulkevan päivärepun takaisin kiinni ahkioon, ja hetken hiihdettyäni se putosi kyydistä. Kaikeksi onneksi en ollut peränpitäjänä, sillä en huomannut itse tapahtumaa lainkaan. Tomi toimi pelastavana enkelinä, eikä siis onneksi tarvinnut myöhemmin lähteä takaisin päin hiihtelemään reppua etsiskelemään. Pitääpä olla tarkempi jatkossa.

Kumpumainen Ampupään laki

Saavuttuamme Luiron Hilltoniin oli aika juhlistaa. Tomin Luirolle pääsyjuhlan ja naistenpäivän kunniaksi tuvassa maistui mutakakku ja minttukaakao. Lähellä oli vielä kolmaskin juhlan aihe; syksyllä juuri Luirolla tuli täyteen vaellukseni ensimmäinen 1000 kilometriä, mutta aivan ei päästy vielä tänään juhlistamaan kaksitonnista. Se tulee sitten jossain vaiheessa paluumatkalla täyteen.

Juhlapäivän kaakaohetki.

Tänään oli pohjattoman vatsan päivä. Loppuilta kuluikin käytännössä syödessä ja saunoessa. Kyllä kelpaa ihmisen olla! Tämä retkue oli päässyt määränpäähänsä.

Päivä 254: Sokosti

Aamulla mittari näytti -33 astetta. Suunnitelmana oli tänään lähteä Marjon kanssa valloittamaan Sokosti, mutta päätimme hiukan siirtää lähtöä, että aurinko ehtisi hiukan lämmittämään ilmaa. Lounaan jälkeen olikin sitten aivan täydellinen keli huilipäivän hiihdolle. Tomi jäi mökkivahdiksi ja suuntasin Marjon kanssa kohti UK-puiston korkeinta tunturia.

Ei olisi paljon komeampaa keliä voinut retkelle toivoa. Aurinko paisteli siniseltä taivaalta ja oli aivan tyyntä. Siinä leppoisasti Sokostia kohti hiihdellessä tuli useampaankin kertaan ihan ääneen todettua, miten tolkuttoman mahtavaa tämä on. Jotenkin sellainen ihana rauha. Luirojärveltä lähti joidenkin aiempien kulkijoiden hiihtämä jälki tunturiin, joten emme joutuneet lainkaan umpihankeen omaa tietä avaamaan. Puurajan jälkeen sitten hanki jo kantoikin komeasti.

Nousua jo takana jonkin verran. Kuva: Marjo Jokitalo

Sokosti. Onhan siinä punnerrettavaa ylöspäin. Kun lähtöpiste oli 280m korkeudessa ja huippu kohoaa 713 metriin, on lopputuloksena takuuvarmat hikipisarat. Ennen loppujyrkkää jätimme sukset ja jatkoimme jalkaisin kohti huippua. Ylhäällä tunturissa kävi pieni tuuli, joten palasimme takaisin suksille taukoilemaan. Pidimme siinä pidemmän tauon ja ihastelimme edessä aukenevaa näkymää. Ampupäät, Nattaset, Kiilopää. Ja sitten sen aurinko. Luonnon kauneutta sylin täydeltä niin horisontin ylä- kuin alapuolellakin. Tällaisten hetkien vuoksi sitä jo kannattaakin muutama päivä hiihdellä.

Hanskat sauvaan ja tauolle.

Paluumatka meni aika tavalla menoa joutuisammin. Yllättäen alamäkeen on helpompi kulkea kuin ylöspäin. Loppuilta menikin sitten eilistä kaavaa toistaen; syöden ja saunoen. Sillä erotuksella, että se saunominen lopulta jäi tekemättä, sillä väsy iski kulkijaan.

Kulkija ja maisema. Kuva: Marjo Jokitalo

Illasta kuitenkin vielä suunnittelin hiukan seuraavaa etappiani. Näyttäisi siltä, että olisi mahdollista päästä kulkemaan UK-puiston läpi Kemihaaraan ja sieltä Värriöjokivarteen mökille. Jonkun verran puiston puolella varmasti olisi luvassa umpihankea, mutta hitaasti kulkien sekin varmasti taittuisi.

Päivä 255: Reittisuunnitelmia ja niiden muutoksia

Päätimme vielä eilen illalla siirtyä tänään Karapuljun autiotuvalle Luirolta etelään. Kukaan meistä ei ole siellä käynyt, joten olisikin mukava päästä johonkin ihan uuteen paikkaan. Palaisimme sitten huomenna takaisin Luirolle ja lähtisimme siitä sitten pikkuhiljaa kelailemaan takaisin Kiilopään ja Tievan tuvan suuntaan samoja jälkiä kuin tullessamme.

Sympaattinen Karapuljun tupa

Karapuljuun johti selkeä kelkkaura, jota oli selvästikin ajettu paljon. Oli rauhoittavan leppoista hiihdellä kovaa jälkeä pitkin tasaisessa maastossa. Mukavan vaihtelun lisäksi sellaista on myös kevyt kulkea. Olimmekin Karapuljussa jo hyvissä ajoin. Pienen asettumisen jälkeen syntyi idea siitä, ettemme palaisikaan huomenna takaisin Luirolle vaan lähtisimme suuntaamaan suoraan kohti Tuiskukurua. Pikaisella karttatuokiolla laskeskelimme, että se tarkoittaisi ensin n 5km kelkkajälkeä pitkin ja sitten toinen mokoma umpihangessa. Mutta aikaahan meillä on, ja kivempi se on kulkea uusia polkuja kuin omia vanhoja jälkiä takaisinpäin.

Hiukan joutui Tomi kirvestä heiluttamaan, ennenkuin päästiin jäästä läpi. Kuva: Tomi Aalto

Marjo ja Tomi lähtivät vielä tiedusteluosastona katsastamaan reittivalintaa ja itse jäin tuvalle välppäämään tavaroita. Mielessäni oli kypsynyt idea siitä, että seuraavalla etapilla lähtisin Alin vinkin mukaisesti Orposen laavulta hiihtelemään Karapuljun kautta Luirolle ja sieltä kohti Kemihaaraa ja Värriöjoen vartta. Päätin kasata nyt mukana olevista ylimääräisistä ruoista ja bensoista itselleni täydennyspaketin ja jättää se Karapuljuun odottamaan seuraavaa saapumista. Pääsisin siis alkumatkan kulkemaan hiukan kevyemmällä kuormalla.

Päivä 256: Tuulta ja Tuiskukurua

Lähdimme aamusta hiihtelemään eilisen tiedusteluosaston tarkistamaa reittiä pitkin. Tuuli oli navakka ja ihan aamusta sateli vähän luntakin. Kovaa Orposen laavulle menevää kelkkauraa pitkin oli kuitenkin leppoista hiihdellä. Varsinkin, kun ahkioni oli täydennyspaketin jättämisen myötä keventynyt aika kivasti.

Kevennetty pulkka on kevyempi vetää.

Tuiskukurun suuntaan ei lähtenyt ihan samanlaista valtatietä, mutta porojen jalanjäljissä päästiin matkaa jatkamaan eteenpäin. Ja hetken päästä porot olivatkin liittyneet jalkakäytävältään ihan kelvolliseen kelkkauraan. Uraohjuksina toimineet moottorikelkat olivat kuitenkin lähteneet kiertämään Ampupäitä, joten kolmikkomme siis suuntasi umpiseen hankeen ja kohti Tuiskukurua. Hanki kantoi soisessa jokilaaksossa ja suolla yllättävän hyvin. Oli jotenkin taas niin mukava hiihdellä omia reittejä pitkin. Sitä vapaudentunnetta on vaikea kuvata. Meno ja mieli olivat kevyitä. Tilannetta vielä helpotti se, että Tomin Latupalvelu Oy huolehti jäljen avaamisesta valtaosan tuosta umpitaipaleesta. Perässähiihtely on aika mukavaa.

Mikä vapauden tunne.

Tämän päivän kokonaismatka oli GPS:n mukaan 12,34 km. Eikä tarvittu lisälenkkejä tai sakkokierroksia, että moiseen tasalukuun päästiin.

Tuiskukurun tuvalla oli yksi naisvaeltaja ja iltapäivästä saapui vielä toinenkin kulkija. Tämä jälkimmäinen nuorukainen oli tulossa Kemihaarasta, joten sain kullanarvoista tietoa reiteistä ja kelkkaurista.

Outo hiippari Tuiskukurussa. Kuva: Tomi Aalto

Sen verran olivat puheliasta porukkaa nämä kaksi vaeltajaa, ettei tuvassa juuri hiljaista hetkeä löytynyt. Vaikka me kolme olimme valtaosin hiljaa. Lopulta tupa kuitenkin hiljeni, ja pääsin yrittämään nukkumista lähes saunalukemiin lämmitetyn autiotuvan yläparvelle. Voitte varmaan arvata, kuinka hyvin uni tuli silmään.

Päivä 257: Aikainen lintu madon nappaa

Hetkeksi yötauolle hiljentynyt puhe jatkui aamulla siitä, mihin illalla jäi. Tai oikeastaan aamuyöstä, sillä kello oli 5. Siitä huolimatta, että otimme superhitaan aamun ja annoimme muiden touhuta lähtöään rauhassa, olimme lopulta ahkiot pakattuina ja jalat kiinni suksissa jo yhdeksän aikaan. Aikainen lintu madon nappaa. Mutta toisaalta, aikainen mato tulee syödyksi.

Ei näkynyt Nattasia tälläkään kertaa Vintilässä.

Jossain Vintilätunturin rinteillä se sitten paukahti. Ei suksen side, eikä päässäkään pauketta ollut. Kokonaismatkan toinen tuhatkilometrinen vain paukahti täyteen. Ei siitä ääntä kuulunut, joten en tiedä ihan tarkkaa paikkaa. Vaikkei alunperinkään vaelluksellani ole ollut mitään kilometritavoitetta ja muutenkin pyrin kaikin keinoin välttämään ”suorittamista”, on tuollainen 2000km virstanpylväs kuitenkin merkittävä tapahtuma. Se, ja reilut 250 päivää, antavat perspektiiviä ja laittavat vaelluksen mittasuhteisiinsa. Siitä heinäkuisesta hetkestä, kun kaatosateessa lähdin kävelemään kohti Pöyrisjärveä, on kulut jo melkoinen määrä sekä aikaa että matkaa.

Tällä kertaa Vintilän jyrkempi sivu oli alamäkeä. Kuva: Marjo Jokitalo

Aikaisen startin hyvä puoli on se, että saavuimme Suomunruoktuun jo kahden aikoihin. Tuvalla oli yksi repun kanssa liikkeellä ollut vaeltaja. Edellisen iltapäivän puheen määrästä johtuen kaipasimme kuitenkin tänään sen verran kipeästi omaa rauhaa, että päätimmekin jatkaa vielä matkaa Suomunlatvan laavulle. Ruoka vain tuvalla naamariin ja takaisin suksien päälle.

Siinä laavulla nuotion ääressä ollessamme, olisikohan itselläni ollut kolmannen tai neljännen iltapalan kohdalla, Niilanpään suunnasta tuli yksin kulkeva nuori mies. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta nuoriherra aikoi vielä jatkaa matkaansa Suomunruoktuun. Hän kertoi olevansa ensimmäisellä yksinvaelluksellaan. Huomiomme kiinnittyi hänen kunnianhimoiseen reittisuunnitelmaansa ja selvästi hiukan vielä hiomista kaipaavaan osaamiseensa. Asia jäi vaivaamaan mieltäni. Olisiko pitänyt puuttua asiaan vai ei.

Päivä 258: Etapin päätös

Tänään oli vuorossa siirtyminen takaisin Tievan Tuvalle ja saunaan. Ylhäällä tunturissa oli tänäänkin kova tuuli ja huonohko näkyvyys, mutta pääsimme ylös tunturiin ilman suurempia sakkokierroksia. Tunturista Niilanpään tuvalle on ensin alamäki ja sitten loiva nousu. Marjon kanssa lähdimme tuota reittiä pitkin, Tomi valitsi korkeuskäyrän mukaisesti kierron tuvalle. Jäisessä rinteessä tuo jälkimmäinen reittivalinta ei osunut aivan maaliin. Olen kyllä lukuisia kertoja nähnyt ahkion kaatuvan ja oma Ainonikin on käynyt monesti kyljellään, mutta en aikaisemmin ole nähnyt ahkion tekevän kaksoivolttia kerien.

Kun pilvet ja tunturi ovat yhtä.

Niilanpäällä söimme aikaisen lounaan ja loput noin 6km Tievalle olivatkin sitten pääsääntöisesti alamäkeä ja ihan ajettua baanaa.

Kylläpä taas sauna maistuikin retken jälkeen! Ja vatsantäytteeksi jos jonkinlaista herkkua, mm mutakakkua ja jäätelöä.

Itselleni tämän etapin ylivoimaisesti tärkein anti oli matkaseura. Vaikka nautinkin yksinvaelluksesta, oli todella virkistävä ja antoisaa saada kaksi noin hyvää ystävää seuraksi. Ainakin ehti kunnolla päivittää kuulumiset taas ajan tasalle. Viikon aikana ehdimme kokea niin monet naurut, hiljaisuudet, keskustelut, pierut, tarinat ja niin edelleen, että niistä riittääkin taas muisteltavaa pitkäksi aikaa. Kiitos Marjo ja Tomi! On hienoa, että on noin upeita ystäviä kuin te!

Päivät 259 ja 260: Tarinan (l)opetus

Marjo lähti aamusta ajelemaan kohti etelää, mutta Tomi jäi vielä yhdeksi päiväksi seurakseni. Siirryimme Kiilopäältä n.40km etelään Vuotson Majalle, sillä lähtisin siitä käsin sitten itse seuraavalle etapille.

Siinä tavaroita sisään kantaessamme pihaan kaarsi kaksi poliisia, jotka alkoivat ottaa kelkkojaan esiin peräkärrystä. Olivat lähdössä kansallispuistoon etsimään eksynyttä vaeltajaa. Nopealla laskutoimituksella tajusimme, että kyseessä saattaa olla aikaisemmin Suomunlatvalla tapaamamme nuorukainen. Annoimme etsijöille tuntuomerkit ja kerroimme hänen meille kertomansa reittisuunnitelman ja jäimme pitämään peukkuja pystyssä. Myöhemmin uutisista luimme, että eksynyt kulkija oli löytynyt hyvässä kunnossa. Huh. Onneksi tarinassa oli onnellinen loppu.

Itselleni tämä toimi hyvänä opetuksena. Jatkossa aion kysellä tarkemmin varusteista, reittisuunnitelmista jne, jos vähänkään on sellainen olo, että joku on haukkaamassa liian isoa kakkupalaa. Ketäänhän ei voi käskeä kääntymään takaisin, vaan jokainen tekee päätöksensä itse, mutta aina voi ainakin antaa vähän vinkkiä ja neuvoa.

Puolipilvistä. Kuva: Tomi Aalto

Seuraava päivä kuluikin sitten perinteisissä merkeissä. Karttoja tutkiskellen, kamppeita huoltaen, lepäillen ja välppäillen. Seuraavalle etapille lähden aivan innoissani. Se tulee olemaan pisin talvietappi ja varmasti raskainkin, sillä luvassa on ainakin jonkin verran myös umpihankea. Mutta ennen kaikkea, se on tämän talvikauden viimeinen etappi ja sen määränpäässä siintää mökki. Ja mökille pääsyn jälkeen onkin enää vain hetki siihen, että Heidi liittyy taas muutamaksi viikoksi seuraani. Tuntuu uskomattomalta, että lähes kolmen kuukauden viesti- ja puhelinyhteydenpidon jälkeen saan taas nähdä rakkaani ihan kasvokkain.

… ja matka jatkuu taas huomenna. Kuva: Marjo Jokitalo

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, onkin seuraava blogikirjoitus sitten mökiltä käsin noin kolmen viikon kuluttua. Siihen asti näkemiin ja kuulemiin. Nauttikaahan keväisistä ilmoista.

6 thoughts

  1. Onko Orposeen talvella tie auki? Oon lokakuussa useampi vuosi sitten sieltä lähteny, oli ihana mennä jäätyneitä jänkiä pitkin. Lunta oli sen verran tuntureilla että se valaisi maisemaa, muttei haitannu kulkua. Mentiin Tuiskukuru-Luiro-Sokosti-Sudenpesä-Luiro-Karapulju-Orponen reitti, sekin vain oli hieno reissu☺️

Vastaa käyttäjälle Anne Peruuta vastaus