Päivä 211: Hiihtämisen keveys

Nyt kun oli pakkiosasto taas yhteistyökykyinen ja energiat saatu palautettua normaalille tasolle, oli aika jatkaa matkaa. Aamusta pakkasin tavarat ahkioon ilman sen suurempia yllätyksiä. Ei löytynyt enempää kuolleita myyriäkään kasseista. Eilisiltana nimittäin yhden sellaisen löysin. Raukka oli jossain vaiheessa onnistunut pujahtamaan päiväreppuuni ja repun sulkeuduttua jäänyt sinne jumiin. Kaiken lisäksi kyseisessä repussa ei ollut edes mitään syötävää, joten ei raukka saanut edes onnellista loppua.

Sukset jalkaan, vetovaljaat niskaan. Se on menox, sano Annie Lennox. Voi miten kevyeltä tuntui hiihdellä lumista tietä pitkin. Umpihankipuurtamisesta ei ollut tietoakaan, vaan suksi kulki ja mieli oli korkealla. Hyvällä pohjalla ylämäetkin ovat kevyempiä kuin alamäet umpisessa. Hiihtelin siinä ajatuksissani ja matka eteni joutuisasti. Iltapäivästä alkoi sadella hiukan lunta. Ympäröivää tunturimaisemaa ei siis juurikaan näkynyt, mutta ihastelin hiljalleen leijuvia lumihiutaleita. Välillä joku hiutaleista istahti nenänpäähäni tai poskelle sulaen samantien hikisen hiihtäjän lämmöstä.

Talvista metsää.

Matka eteni siinä omissa ajatuksissa kulkiessani ja huomasin pian olevani jo lähellä Muoniota. En halunnut laittaa leiriäni mihinkään keskustan liikenteenjakajaan, joten katsoin sopivan leiripaikan muutama kilometri ennen Muonion metropolialuetta. Pitkästä aikaa olikin ihan telttayö tulossa. Pystyttämiseen kuluikin hiukan normaalia enemmän aikaa, sillä edellisen kuivauksen jäljiltä kaaret olivat irrallisina pussissa, kun ne normaalisti ovat jo valmiina paikoillaan ja muutamaa klipsua vaille käyttövalmiit. Samoin sisäteltassa käyttämäni ”kokolattiamatto” eli sentinvahvuinen routamatto oli myöskin asentamatta.

Leiriytyminen, seuraavan päivän vesin sulattaminen, syöminen ja muut rutiinitoimenpiteet sujuivat kuitenkin nopeasti. Vähän turhankin, sillä olin lopulta jo puoli kuuden maissa valmis. Hiukan aikaa vielä sinnittelin hereillä, mutta taivuin lopulta Nukku-Matin kutsuun. Hyvät unenlahjat on kyllä erinomainen ajanviete.

Päivä 212: Muonaa Muoniossa

Yöllä lumisade oli jatkunut, ja herätessä tuoretta puuteria olikin kertynyt jo toistakymmentä senttiä. Se oli kuitenkin sellaista ihan pölyävää pakkaslunta, joten hiihdossa se ei juurikaan tuonut lisävastusta. Oikeastaan sellaisessa on mukava hiihtää, sillä suksien ja ahkion kulku on silloin lähes äänetöntä.

Hetken matkaa kuljettuani huomasin kauhukseni, että silmälasit eivät olleetkaan siellä missä niiden pitäisi olla. Siis päässä. Ne olivat siis edelleen siellä, missä niiden ei pitäisi olla. Teltan sisällä. Ja teltta oli kääritty tiukkaan pakettiin ja kiristetty ahkion selkään. No, tietä pitkin näki kulkea rilleittäkin, joten en alkanut siinä näkökykimiä pussin uumenista kaivamaan. Oli vain pidettävä peukkuja, että ne olisivat edelleen yhtenä kappaleena.

Hiihdin Muonion Seolle syömään. Useampikin utelias tuli kyselemään, että minnekäs on mies menossa. Ilmeisesti huoltoasemien pihoissa rekka peräkärryn kanssa on hiukan yleisempi näky kuin vaeltajan ja ahkion yhdistelmäajoneuvo. Jätin pulkan parkkiin ja kävelin kauppaan. Mutakakkuahan nyt vain oli saatava lisää.

Illalla kaivoin teltan ulos pussistaan ja kaivoin silmälasitkin esiin. Ehjät olivat.

Päivä 213: Ihan hyvä Olo(s)

Lähdin aamulla Muoniosta hiihtelemään kohti Olosta. Karttojen ja internetin mukaan kyseisellä välillä oli ihan huollettu latu, joten ainakaan ei tarvitsisi umpihangessa rämpiä. Pienen etsiskelyn jälkeen latu-ura löytyikin, ja vaikka ladulla olikin vielä edellisen päivän reipas kymmensenttinen lumikerros, oli kulkeminen kuitenkin aika kevyttä ja mukavaa.

Pitäessäni taukoa ladun varressa paikalle tuli vanhempi herrasmies hiihtolenkillään. Kertoi hiihtävänsä joka päivä 3 tuntia. Siinä sitten jonkin aikaa vaihdettiin ajatuksia, ja lopulta jopa muutama sata metriä hiihdeltiinkin yhtämatkaa. Sitten ladut erkanivat, herra jatkoi kohti Harrinivaa ja minä Olosta.

Latu alkoi nousta Olosta lähestyttäessä, ja hiki puski pintaan. Oloksella latu olikin sitten ihan vastahuollettu. Ai ettien että. Kylläpä oli mukava siinä laskuvoittoista kovaa baanaa pitkin sujutella Olokselle. Olin ajatellut yöpyväni jossain hetikohta Oloksen jälkeen, mutta matka olikin sujunut sen verran mukavasti, että päätin jatkaa vielä hetken matkaa. Niinpä astuin Lapland Hotelin aulaan ajatuksena katsella seuraavaa suuntaa kartasta kahvikupposen äärellä.

Ystävällinen henkilö respassa kertoi, että hotelli on tämän koronapöpön vuoksi avoinna ainoastaan asukkaille, mutta kun nyt aulassa ei ketään muita ollut, voisin siinä hetken istuskella. Sain vielä maskinkin, jotta turvallisuus olisi taattu. Ja kaiken lisäksi talo vielä tarjosi kahvikupillisenkin. Olipahan ystävällinen palvelu.

Oloksen lähistöllä oli muutama ihan kunnollinen lasku. Tällaisella yhdistelmäajoneuvolla vauhti helposti karkaa turhan kovaksi hallittavuuteen nähden, joten jouduin muutamassa mäessä jarruttelemaan auralla niin paljon kuin vain pohkeissa riitti poweria.

Hiihtelin lopulta latua pitkin aina Särkijärvelle asti. Oli ihan täydellinen olo hiihdellä, ei kylmä eikä kuuma. Ja hiihtorytmikin löytyi sellaiseksi, että tuntui että voisi jatkaa loputtomiin. Hämärän laskeutuminen kuitenkin sytytti otsavalon lisäksi myös älyn valon ja laitoin leirin vähän matkan päähän Särkijärvestä.

Illalla oli vuorossa teippausta. Ensiksi teippasin kantapäät, sillä toisessa jalassa tuntui pienen rakon alkua, ja matkalla siihen laittamani Compeed ei kuitenkaan itsessään kestäisi paikoillaan riittävän pitkään. Toinen teippaus liittyi makuualustaani. Aikaisemmin olin havainnut sellaisen pienen asian, että pakkasessa Expedini venttiilit eivät pitäneet ilmaa. Ja keskimäärinhän on mukavampi ja lämpimämpi nukkua ilmavalla alustalla kuin tyhjällä. Muoniossa olin googlannut asiaa ja huomannut, etten ollut ainut jolla samanlainen ongelma oli ollut. Niinpä siihen löytyi myös yksinkertainen ratkaisu: Pyöräyttelin muutaman kierroksen Muonion IKH:lta hakemaani PTFE -teippiä (eli sitä vaikkapa hanojen kierteisiin laitettavaa tiivisteteippiä). Ongelma ratkaistu, ja luvassa taas pehmeä yö.

Teipattu alustan venttiili.

Päivä 214: Teille

Luvassa olisi todennäköisesti hiihtopäivä tietä pitkin, sillä kelkkaurat olivat melkoisen ummessa edeltävien päivien lumisateiden vuoksi. Tällaisen kulkemisen kevennyksen siivittämänä päätin vielä käydä Särkijärven Majalla aamukahvilla. No, se muutaman sadan metrin ylimääräinen keikaus osoittautui hukkareissuksi, sillä kahvila oli kiinni.

Niinpä suksien kärjet suuntasivat tielle ja tie suuntasi kohti Äkäslompoloa. Tietä pitkin on siinä mielessä mukava hiihdellä, ettei ainakaan tarvitse huolehtia upottavuudesta. Ja navigointikin on suhteellisen suoraviivaista. Kolikon kääntöpuolena on sitten se tylsyys. Tie kulkee pitkiä pätkiä ihan suoraan, toisin kuin vaikkapa kelkkaura. Eikä siitä luonnonrauhasta tai maisemien ihastelusta saa asfalttitiellä ihan samanlaista fiilistä kuin pöpelikössä.

Tienvarsihiihtoa.

Ajatus ja matka kulkivat lennokkaasti. Hallitsevana ajatuksena tänään oli, yllätys yllätys, Heidi. Ja erityisesti se, minkälainen Onnenpekka olenkaan. Tuollaisissa ajatuksissa on mukava kulkea. Ilmeisesti sydän pysyy sulana pakkasellakin, sillä huomasin useaan otteeseen siellä läikehdintää.

Leiriydyin semiurbaanisti. Upottava hanki ei houkutellut rämpimään kovin kauas tiestä, joten Hilleberg nousi ehkä noin 50m päähän tiestä. Sen verran puita oli kuitenkin suojana, etteivät harvakseltaan ohikulkevat autot häirinneet. Ja niiden äänikin peittyi tehokkaasti bensakeittimen tohotuksen alle.

Päivä 215: Lisää teitä

Yöllä oli satanut, taas vaihteeksi, reippaasti lisää kevyttä pakkaslunta. Siinä aamuvesiä kiehutellessa pääsinkin siis lapio- ja harjahommiin kaivamaan telttaa esiin uudesta lumesta. Hetken aikaa siinä mietin, että todennäköisesti joudun kohtaamaan lumiauran tänään hiihdellessäni. Tämä pieni huoli kuitenkin osoittautui turhaksi, sillä siinä telttaa harjaillessani aura hurahti ohitse synnyttäen valtavan lumipöllyn. Pääsisin siis aloittamaan päivän ihan vastahuolletulla ”hiihtouralla”.

Lumitöitä luvassa.

Autoilijat huomioivat vastaantulevan hiihtäjän pääsääntöisesti oikein hyvin. Vaikka tie oli kapea, väistivät autot useimmiten niin sivuun kuin mahdollista. Tiellä ja kelkkareiteillä hiihdellessäni pidän aina heijastinliiviä päällä. Lumen keskeltä tai mutkan takaa yllättäen vastaantuleva hiihtäjä saattaisi aiheuttaa autoilijoille vähintäänkin sydämentykytyksiä, pahimmillaan vaaratilanteen. Tänään kun oli vielä lumisatainen keli, viritin toisen otsalamppuni vielä ahkion perään ja laitoin valon punaiseksi. Näin myös takaa tulevat autoilijat huomaisivat oudon yhdistelmän.

Taukoilin levennyspaikoilla tai teiden risteyksissä ja leppostelin pikkuhiljaa kohti Äkäslompoloa. Suksi luisti hyvin, ja uusi lumi peitti siellä täällä olevat pikkukivet niin, ettei niitä tarvinnut väistellä. Tänään etenin hiukan edeltäviä päiviä lyhyemmän pätkän, noin 12km, sillä ajattelin leiriytyä Äkäsmyllyn tienoille. Vaikka väylää myllylle ei oltu avattu, johti sinne kuitenkin vanha kelkkajälki. Hiihto oli välillä polvia myöten hangessa, mutta jälkeä pitkin oli jopa yllättävän kevyt hiihdellä.

Äkäsmylly oli komea paikka. Kapeaa siltaa pitkin pääsin joen toiselle puolelle, jossa oli paremmat paikat leiriytymiseen. Tasaisella alustalla oli jopa hiukan vanhaa kelkkajälkeä, joten pohjan tamppaaminen sujui nopeasti ja leppoisasti.

Äkäsmyllyn sillalla.

Päivä 216: Pitkä päivä

Äkäslompolossa ei näin off-season -aikaan oltu vielä kaikkia latuja ajettu. Ja kun päivälle oli tulossa kilometreissäkin ihan reippaasti mittaa, päätin jatkaa samalla linjalla kuin aiempina päivinä. Tietä pitkin. Sain ystävältäni suosituksen kivasta hostellista, joka sijaitsi ihan kylällä, joten päätin suunnata sinne. Olin katsonut karttaa ja etäisyyksiä melko summittaisesti. Päivämatka venyikin sitten yllättävän pitkäksi, noin 22km.

Jounin kaupasta hain pientä iltapalaa ja suuntasin kohti 7Fells -hostellia. Se oli mukavan boheemi pikkupaikka. Vaikka muuten kylä vaikutti melko hiljaiselta, oli hostellissa kuitenkin yllättävän paljon väkeä. Ilta meni siinä saunoessa ja jutustellessa muiden asukkaiden kanssa. Tällaisissa paikoissa on se hyvä puoli, että törmää sellaisiin ihmisiin, joihin ei muuten välttämättä koskaan tutustuisi. Oli laskijoita ja murtsikkaväkeä, osa oli asustellut hostellissa jo pitkään.

Päivä 217: Petterin jälkeläinen

Tapasin tänään vanhan ystäväni, Tuulin. Olemme tunteneet jo ala-asteen ykkösluokalta alkaen, mutta nyt emme olleet muutamaan vuoteen nähneet. Näin huilipäivän kunniaksi päätimme kiivetä läheisen Kuer-tunturin laelle. Laella ollessa muuten pilvessä ollut taivas sen verran aukeni, että talven lumoava valo pääsi maalaamaan lumisen maiseman. Kertakaikkisen hieno retki, ja saatiin kuulumisetkin taas päivitettyä ajan tasalle.

Hiihtäjä Kuerissa. 📸 by Tuuli Naalisvaara

Palatessani hostellille kiinnitin huomion Jounin kaupan pihassa olevaan jättimäiseen poroon. Se oli selvästi aikaisemmin reissulla mukanani olleen Petteri Vesiperän isoisä. Tai, en nyt ole ihan varma siitä isä-osuudesta, mutta iso se nyt ainakin oli. Suuntasin askeleet kauppaan ja siellä se oli. Hyllyssä muiden kaltaistensa joukossa; Petteri Vesiperä II. Hetta-Pallas -välillä karanneen isänsä, joka mahdollisesti oli jo siirtynyt autuampaan paliskuntaan, paikka oli ahkion päällä vapaana, joten pikku-Petteri lähti ilomielin matkaani. Pitääpä nyt jatkossa tehdä hiukan parempaa poronkiristystä, jotta Petteri II ei pääse karkaamaan.

Petterin isoisä?

Päivä 218: Hymy korviin

Aamu valkeni kirkkaana. Pakkasin taas ahkion matkakuntoon ja lähdin siirtymään kohti Luosua. Ystäväpariskunta asustelee siellä, ja pääsisin siellä tekemään ihan kunnon huoltotauon ja pakkaamaan matkaan siellä odottavan ruokapakkauksen.

Aamun -13 astetta kiristyi päivän mittaan reippaaseen -20 asteeseen. Auringon paiste kuitenkin lämmitti mieltä, vaikkei se ilmaa lämmittänytkään. Hymy olisi ollut niskassa asti, jos korvat eivät olisi estäneet. Alun parin kilometrin mittainen Isomettän nousu Yllästunturin rinteelle oli melko hapokas, mutta hiihtelin hiljalleen hikeä vältellen. Nousun jälkeen oikeastaan koko loppumatka olikin sitten loivaa alamäkeä tai tasaista.

Ei voi muuta kuin hymyillä.

Söin lounaan Tunturijärven kodalla. Näin kirkkaana päivänä järven rannalta aukeni hulppea näkymä Yllästunturiin. On se kyllä jylhän näköinen möhkäle. Päivän aikana ahkio ja erityisesti sen päällä tiukkaan kiinnitettynä keikkunut Petteri herättivät kanssahiihtäjissä mielenkiintoa. Oli mukavan leppoista siinä jutustella.

Yllästunturi järven takana.

Rauhallisesta tahdista huolimatta matka eteni turhankin joutuisasti. Määränpäässä ei oltaisi paikalla kuin viiden jälkeen, ja näytti siltä että olisi perillä huomattavasti aikaisemmin. Päätin mennä Luosun latukahvilaan aika tappamaan. Perille päästyäni huomasin kuitenkin, että se oli mennyt jo kolmelta kiinni. Kello oli jo puoli neljä. Siinä pihalla seuraavaa siirtoa ja ajantappomenetelmää tuumiessani kahvilan ovi avautui ja emäntä kysyi iloisesti, että olisinko jotain vielä ottanut. No, kahviahan minä. Sain kutsun sisään, ja kahvikin oli vielä lämmintä. Rupateltiin siinä paikan emännän kanssa hyvä tovi.

Illalla sauna, hyvä ruoka ja hyvät ystävät kruunasivat mielettömän hienon talvipäivän. Kiitokset majapaikasta ja kaikesta, Matias ja Kaisa!

Vastaa