Päivä 204: Ilma kuin morsian

Nukuin melko huonosti yöllä. Oli jotenkin jo valmiiksi ikävä Heidiä, joka tänään sitten lähtisi ajelemaan etelää kohti ja itse suuntaisin kimpsuineni ja kampsuineni kohti Pallasta. Vietimme Hetassa pari päivää Ounasloman tilavassa mökissä. Saunoen, syöden, nauraen. Ja itkien. Tapaisimme seuraavan kerran vasta huhtikuussa.

Scoda yritti vielä viime hetkillä estää suunnitelmien toteutumisen, sillä akku mokoma oli tyhjentynyt. Saimme paikan pitäjältä, Alpolta, kuitenkin erinomaisen palvelun ja tuoreiden reittitietojen lisäksi myös apuvirtaa. Ja niin Scodillac lopulta tärähti käyntiin. Oli tullut viime hetken suudelmien aika. Tästä eteenpäin 160 satelliittiviesti olisi ainoa yhteydenpitokeino. Suoraan sanoen hirvitti tuo ajatus.

Jo jouluvaellukselta tuttu maskottiporo, Petteri Vesiperä, oli kuitenkin lupautunut lähtemään seurakseni tuntureille ja soille. Se matkusti omalla paikallaan ahkion päällä koko päivän. Taisi Petteri nauttia matkasta niin, että meni ihan sanattomaksi. Se ei vastannut mitään, vaikka välillä yritin keskustelua avata. Ihme otus.

Petteri Vesiperä nauttii pakkasesta.

Ilma oli mitä kaunein. Kirkas pakkaspäivä ja kova kelkkaura siivittivät matkan tekoa. Pysähtelin ihastelemaan näkymiä tuon tuosta. Tai, oikeastaan ne olivat ehkä enemmän huilitaukoja, sillä suksieni puolimittaiset nousukarvat eivät oikein tahtoneet riittää ylämäissä, kun perässä oli vedettävänä noin kolmen viikon varusteilla pakattu ahkio. Jyrkimmät mäet vedin siis jalkaisin. Onneksi kelkkaura ei monoillakaan upottanut.

Pyhäkero here I come

Koko päivän oli hyvin haikea olo. Jotenkin epätodellisen ristiriitainen. Toisaalta nautin menosta ja maisemista, toisaalta mieli ja sydän eivät olleet läsnä vaan eräässä Scodassa matkalla kohti Suomi-neidon eteläisempiä osia.

Yritin pitää mielen iloisena, sillä parinkymmenen asteen pakkanen ja kyyneleet olisivat olleet melko huono yhdistelmä. Aina, kun mieli alkoi mennä turhan siniseksi, käytin Pulkkisesta tutun radiojuontaja-Osmon keinoa väistää ikävät tilanteet: ”Anna tulla nyt Elvistä lujaa”. Ja niin sitten hyräilin sitä ”Äshönsii”-biisiä päässäni. Toimi muuten yllättävän hyvin.

Saavuin Pyhäkeron autiotuvalle iltapäivällä ja laitoin takkaan tulet. Melko mukava oli aloittaa taival tupayöllä. Tuvan kaasu oli loppu, joten sen verran ”normaalia” leirirutiinia piti kuitenkin käyttää, että sulattelin seuraavan päivän vedet bensakeittimelläni.

Puolipitkissä nousukarvoissa ei pito riittänyt.

Siinä takkatulta tuijotellessani tuli mieleeni hetket reilun puolen vuoden takaa. Silloin olin tällä samalla paikalla jalkaisin liikkeellä ja pysähdyin Pyhäkeroon lounaalle. Se oli päivä numero 8, nyt oltiin päivässä 204/365. Aika paljon päiviä, kilometrejä ja tapahtumia on ehtinyt tässä välissä jo olla.

Vaihdoin vielä illalla suksien pohjiin täysmittaiset nousukarvat. Eiköhän huominen siis ole hiukan kevyempi päivä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Päivä 205: Ulko-Vesa ja kadonneen Petterin mysteeri

Aamupäivästä oli kirkas keli ja noin 10 astetta pakkasta. Startti tapahtui siis hyvässä säässä ja hyvillä mielin. Tuvasta herätessä aamutoimetkin sujuivat telttamajoitusta nopeammin, joten minä, sukset, Aino-ahkio ja Petteri-poro suuntasimme kulkumme talvireittiä pitkin kohti Sioskurua.

Reitti kääntyi pian lähdön jälkeen nousemaan pientä kurua pitkin kohti Pyhäkeron rinnettä. Kurun pohja oli töppyräinen, joten usein joutui ottamaan sukset jalasta ja kiipeämään tömpäreen jalkaisin. Kaikkeen eivät täysimittaiset nousukarvatkaan kykene. Meno oli hidasta ja raskasta. Nousu tuntui jatkuvan loputtomiin, vaikkei sitä todellisuudessa ollut kuin kolmisen kilometriä.

Karitsavaaran ja Haaravaaran välissä meno tasoittui. Puuttomalla ylängöllä hanki oli kova ja tasainen. Päätin siinä napakasta tuulesta huolimatta pysähtyä lounaalle, sillä melkoinen määrä kaloreita oli jo jäänyt kuruun. Hernekeitto tekikin tehtävänsä ja matka jatkui kohti Haaravaarankurua. Siitä alkaisi sitten lasku kohti Sioskurun tupaa.

Haaravaarankuru muuttui hyvin nopeasti päässäni kirosanaksi. Heti lounaalta lähdön jälkeen keli muuttui nopeasti. Ei nyt ihan totaalinen white-out, muttei paljon puuttunutkaan. Kelkkajälki ja reittimerkit hävisivät usein näkyvistä. Välillä piti ihan käydä etukäteen tarkistamassa reitin oikeellisuus, sillä ahkion kanssa en halunnut puskea ylös yhtäkään turhaa kumparetta.

Mihinköhän päin sitä lähtisi?

Petteri Vesiperällä taisi olla nälkä, sillä koko päivän aikana se kaatoi ahkion toistakymmentä kertaa, jotta pääsisi itse työntämään nenänsä hankeen jäkälän toivossa. Ilmeisesti Petterillä myös veri veti niin kovin kaltaistensa seuraan, että jonkun ahkion kaatamisen yhteydessä sen onnistui irrottautua remmistä ja jäädä tunturiin. Jos joku löytää maskottiporon maastosta, niin ottakaa talteen. Petterillä saattaa talvella tulla kylmä, sillä se on kuitenkin ollut koko elämänsä sisäporo.

Iloista matkaa, Petteri!

Voisi kuvitella, että kurun kääntyminen alamäkeen olisi helpottanut menoa. Ei suinkaan. Korkeuseroja tai pinnanmuotoja ei nähnyt lainkaan, joten vauhdin hurmaa ei laskussa koettu. Varovaisuudesta huolimatta ajauduin kerran pois jäljeltä ja päädyin umpikujaan. Tuuli oli tuiskuttanut kivikon päälle korkean ja jyrkän kinoksen, joten eteenpäin ei päässyt. Hanki upotti kivien koloihin astuessa, joten piti olla todella tarkkana mihin astui. Ahkiokin oli luonnollisesti taas kyljellään. Kesti noin puoli tuntia, että sain sukset irti, kammettua ahkion pystyyn ja kiskottua sen pakilla takaisin oikealla uralle. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö operaatiota siivittäneet muutamat tarkkaan harkitsemattomat ääneen lausutut ärräpäät.

Harmautta ja valoa.

Neljän jälkeen saavui lopulta Sioskurun tuvalle. Olin aivan poikki ja hiestä märkä. Tuvan lämpö, hyvä ruoka ja paljon nestettä kuitenkin käänsivät melko pian suun taas hymyyn. Huomenna olisikin luvassa selvästi lyhyempi päivä Tappurin autiotuvalle.

Päivä 206: Mustaa valkoisella

Tänään oli suunnitelmissa vain pieni muutaman kilometrin siirtymä Tappurin tuvalle, joten aamullakaan ei ollut kiire minnekään. Starttasin hiihdon noin yhdentoista kieppeillä.

Alun pari ensimmäistä kilometriä olivat ylämäkeen. Hiki kyllä nousi välillä pintaan, mutta ura oli hyvä kulkea eikä nousukaan kovin jyrkkää. Ylempänä puuttomalla alueella hanki kantoi jo hyvin. Nautin menosta ja olosta. Ympäröivä tunturimaisema oli lumoavan kaunis.

Hiukan ennen lakea ohitseni meni kaksi Metsähallituksen kelkkaa. Olivat myös matkalla Tappuriin. Viimeisen 1,5km pääsin siis sujuttelemaan tuoretta kelkkajälkeä pitkin alamäkeen. Tänään jopa näki eteensä, joten hymy oli korvissa siinä hiihdellessä.

Taipuu, taipuu, vaan ei katkea…

Saavuin Tappuriin jo lounasaikaan. Metsähallituksen väki oli sytyttänyt kamiinankin valmiiksi. Ei hassumpaa! Katselin vielä valoisan aikaan lähtisikö tuvalta jonkinlaista uraa kohti Pahakurua, mutta turha näytti olevan toiveeni. Huomenna olisi siis luvassa umpihankipäivä. No, onneksi on aikaa ja ruokaa riittävästi, joten ei tarvitse kiirehtiä ja vetää itseään piippuun.

Valkoisen hiihtopäivän jälkeen päiväunien aikaan mustaleimainen ikävä iski oikein todenteolla. Heidin lanseeraamaa uudissanaa käyttääkseni olo oli haikoisa; haikean ja kaihoisan yhdistelmä. Siinä makuupussin lämmössä kölliessäni mietin jopa sellaista, että olen ollut todella pitkään yksin. Mutta nyt, kun se ei enää olekaan ns. pakollista, en tiedä kestänkö sitä.

Siestan jälkeen avasin hetkeksi puhelimen kokeillakseni olisiko täällä ylhäällä kenttää. Olihan sitä ihan useamman palkin verran. Soitto kotiin ja tutun äänen kuuleminen piristi mieltä kummasti. Päätin antaa ajalle mahdollisuuden. Voisi kuvitella, että tämä tästä alkaa helpottaa, kun pääkin tottuu uuteen tilanteeseen.

Talviretkeilijälle autiotuvat ovat todellisia keitaita. Tuvan lämmössä istuskelin iltaa miettien niitä ja näitä ja jotain siitä väliltäkin. Hetasta mukaan ottamani mutakakku-pakaste ja höyryävä minttukaakao kruunasivat olon. Pienessä sokerikoomassa onkin hyvä kellahtaa vatsan viereen makaamaan.

Päivä 207: Lumoavat tunturit

Olin tänään kerrankin aikaisin jalkeilla! Aamutoimien jälkeen olin juuri siihen aikaan valmis, ettei tarvinnut otsalampun kanssa hiihtää. Halusin varata reippaasti aikaa, sillä umpihankinen nousu tunturiin saattaisi olla hidasta hommaa. Halusin kuitenkin päästä yöksi Pahakurun tuvalle, sillä yöksi ja seuraavaksi päiväksi oli luvattu kylmää ja melko brutaalia tuulta sekä lumituiskua. Jostain syystä sellaisella kelillä on mukavampi herätä tuvasta.

Melkein heti lähdettyäni näin vanhan kelkkajäljen, joka näytti myötäilevän merkittyä reittiä. Vanhastakin jäljestä on suuri apu jos hanki meinaa muuten pettää suksien alla. Jälki kääntyi kulkemaan talvireittiä pitkin, mutta itse valitsin kesäreitin. Mukava keli ja tunturiylängön kantava hanki suorastaan vaativat kulkemaan ylhäällä. Meno tuntui mukavalta, vaikka edelleen puskin ylös tunturin kuvetta. Muutamaa pientä laskua lukuunottamatta ensimmäiset 5 kilometriä oli nousua. ”Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin” piti melko konkreettisesti paikkansa.

Näissä hetkissä kelpaa kyllä nauttia.

Ilma oli puolipilvinen, välillä jopa aurinkokin yritti kurkata pilvien välistä. Maisema oli huumaava. Ajoittain se oli yhtä harmaanvalkoista kaikkeutta, kunnes laskeva aurinko maalasi taivaan vispipuuroksi. Näissä maisemissa on kyllä jotain taianomaista.

Taianomaisessa maisemassa joku oli vetänyt hatusta kanin.

Muutama kilometri ennen Pahakurun tupaa tuuli alkoi voimistua. Navakka vastatuuli ja parinkympin pakkanen pakottivat matkalaisen suojaamaan posket ja nenänpään paremmin. Hyvää esimakua huomisesta.

Näkymää Pahakurun tuvan edestä.

Päivä 208: Tuulta päin!

Yöllä olisi sukat varmasti pyörineet jaloissa, jos oli ne vain olisivat jaloissa olleet. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa ja ilmavirta tuntui makuupussiin asti. Siinä aamulla heräillessäni ajatuksissani käväisi hetken ihan välipäivän pitäminen, mutta päätin kuitenkin siirtyä Hannukuruun tänään. Eilen tuvalle saapuessani näin kahden kelkan tulevan sieltä suunnalta, joten halusin hyödyntää sen, mitä urasta oli lumisateen ja tuulen jäljiltä vielä käytettävissä. Näiden kahden tuvan väli ei ole kuin pari kilometriä, mutta se kulkee metsän siimeksessä. Olin aikaisemmin lukenut paristakin talvivaelluksesta, joilla tuo kyseinen väli oli aiheuttanut upottavine hankineen ongelmia.

Lähtiessäni lämpömittari näytti pariakymmentä miinusastetta ja tuuli paukutteli puuskissa reilua kymmentä metriä sekunnissa. Urasta ei ollut enää tietoakaan. Hetken matkaa siinä rämmittyäni tulin metsän suojaan. Aivan kuin joku olisi laittanut hiustenkuivaajan pois päältä. Lähes tyyni metsä, ja helposti hiihdettävä kelkkaura. Olin yhdessä hujauksessa Hannukurussa.

Söin lounaan Hannukurun kodassa ja päätin vielä jatkaa matkaa, ainakin lähemmäs Suaskurun kotaa. Olosuhteiden positiivinen yllätys antoi kummasti voimia ja suksi tuntui luistavan.

Suksi suolle! Tuttu sanonta, mutta sain siihen uuden merkityksen, kun toinen suksi otti pienestä suopurosta reippaasti kosteutta. Nopean putsausoperaation ansiosta sain suurimman osan paakusta puhdistettua ennen jäätymistä, mutta loppupäivän kyllä tunsi eron kahden suksen välillä. No, olisi voinut olla paljon huonompikin lopputulos.

Kaunista, mutta raskaskulkuista.

Kelkkaura lähti hetken päästä irtautumaan merkitystä reitistä, joten olin valinnan edessä. Päätös oli helppo; jatkoin kelkkauran seuraamista. Päättelin sen kulkevan hieman alempana kuin merkitty reitti, mutta kuitenkin päätyvän Suaskuruun. Ehkä. Sinnepäin siis.

Eipä mennyt ura Suaskuruun. Tai joka tapauksessa siinä hämärtyvässä iltapäivässä suolla hukkasin jäljen. Katselin siinä, ettei kodalle olisi kuin noin 1,5 kilometriä matkaa, joten päätin mennä sinne joka tapauksessa yöksi. Umpista pitkin.

Jo jonkun aikaa aikaisemmin olin huomannut ensimmäisiä merkkejä väsymisestä ja vatsani möyri kummasti. Tuo lopun puolitoistakilometrinen muuttuikin aikamoiseksi tahtojen taistoksi. Jouduin pitämään taukoja sadan suksenvedon välein. Suksellinen kerrallaan, hitaasti mutta varmasti, kuitenkin pääsin lopulta kodalle. Oli jo hämärää.

Suksien sulattelua kodan lämmössä.

”Jos laitat vielä yhdenkin lusikallisen chili con carnea sisäänpäin, niin laitan paluupostissa kaiken takaisin”, ilmoitti vatsani päivällistä aloitellessani. Kaikki ei ollut kunnossa kropassani. En saanut käytännössä yhtää tankattua energiaa, neste sen onneksi upposi ja imeytyikin. Kävin huussissakin pari kertaa illan aikana vapauttamassa varpuset parvina lentoon. Ja talviretkeilijät varmasti tietävät, ettei huussiin lähdetä parinkympin pakkasilla vain kokeilemaan, jos jotain tulisi. Sinne mennään ihan tositarkoituksella ja pakonsanelemana.

No, katsotaan tilannetta aamulla. Näin ajattelin ja nukahdin.

Päivä 209: Kelkkakyytiä

Aamulla heräillessä olo oli edelleen voimaton. Sain kuitenkin aamumyslin survottua melkein kokonaan naamariin, ja “printterissäkin” muste oli hiukan eilistä kiinteämpää. Päätin kokeilla miltä hiihto maistuisi.

Suaskurun kodan maskotit näyttävät melko masentuneilta.

Se maistui spagetille. Tai ainakin jalat tuntuivat olevan spagettia. Sellaista al dente -kypsyyttä, eli jos olisi miehen heittänyt seinään, niin se olisi jäänyt siihen kiinni. Eikö se spagetin kypsyys jossain noin ohjeistettu tekemään. No, hiihdon kanssa tuolla taapertamisella ei ollut enää mitään tekemistä. Jos tuoreilla jaloilla ei jaksa kuin 50m kerrallaan, on hiihtäjässä jotain pielessä. Siispä U-käännös jo parinsadan metrin hiihdon jälkeen ja suunta takaisin kodalle tuumimaan vaihtoehtoja.

Pallottelin hetken päässäni muutaman lepopäivän ja evakuoitumisen välillä. Vaakakupissa ensimmäisen vaihtoehdon puolesta painoi ennenkaikkea halu selvitä omin avuin. Päästä Pallakselle asti, sillä matkaahan ei ollut kuin vajaa parikymmentä kilometriä. Päädyin kuitenkin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä totesin, että joka tapauksessa reittisuunnitelmaan ja aikatauluun tulisi muutos. En ehtisi tällä ruokamäärällä ja näillä keleillä Leville asti ennenkuin ruokalaatikko olisi tyhjä. Puolikuntoisena umpihangessa hiihtäminen Pallakselle sen sijaan vaatisi palautumista pidempään, ja pahimmassa tapauksessa se vaikuttaisi tekemisiin vielä pitkään.

Eli siis valkoinen lippu ylös ja apua hankkimaan. Tällaisessa tilanteessa ensimmäistä kertaa pääsin konkreettisesti huomaamaan, miten tärkeä kapistus satelliittiviestin on yksinvaeltajalle, etenkin talvella. Minun ei tarvinnut nyt lähteä mihinkään tunturiin etsimään kenttää, vaan laitoin satelliitin kautta ”turvalllisuuspäällikölleni” Heidille viestin tilanteesta. Hän sitten reittitiimini avustuksella järjesti asian niin, että muutaman tunnin päästä olin jo kelkkakyydissä. Oli mahtava nähdä ihan käytännössä, miten hienosti asiat hoituvat, kun viestimen toisessa päässä on ammattilainen.

Päivä 210: Keräs-Sieppi

Päädyin pieneen kylään nimeltä Keräs-Sieppi. Siellä olisi ollut joitain vuokramökkejä, mutta niitä ei talvisin lämmitetä. Niinpä Ulla, ystävällinen kyläläinen, järjesti minulle majapaikan kylätalolle pariksi päiväksi huilimaan ja keräämään voimia.

Päivä meni lepäillessä, energiaa tankkaillessa, uutta reittiä miettiessä ja kamppeita välppäillessä. Ja toki tätä kirjoitellessa. Huomenna sitten, jos nyt olo ei jotenkin radikaalisti muutu huonommaksi, jatkuu matka. Varmuuden vuoksi alkuun tietä pitkin Muonioon.

Jälkikäteen ajateltuna evakuointipäätös osoittautui oikeaksi. Nyt pääsin kunnolla lepäämään. Toki aina voisi jossitella sillä, että olisivathan voimat voineet palautua näin nopeasti myös kodalla. En kuitenkaan usko jossitteluun. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että evakuointipäätöksen tekeminen ei ole ihan helppoa. Ainakin itselleni se tuntui vaikealta, sillä tuntui jotenkin nololta kuormittaa ulkopuolisia tahoja, vaikken ollut missään hengenvaarassa. Mutta mutta, ehkäpä tästä se oppi on, että apua onkin parempi pyytää jo ENNEN kuin tilanne muuttuu oikeasti vaaralliseksi.

5 thoughts

  1. Eiköhän tuo ollut paras vaihtoehto. Kärvistely kodalla ei olisi puoli kuntoisena kuitenkaan ollut herkkua. Löytyikö siihen joulun bensa-keitin ongelmaan jokin selkeä vika? Oliko bensassa vika vai sattumalta kaksi keitintä rikki?

  2. Onhan tuo talvivaellus hurjaa touhua, huh. Hienoa kuvausta taas! Ja kai ny yks evakuointikin pitää vuoteen saada mahtumaan. Toivottavasti vointi jo parempi!

  3. Kyllä vaellukset on sinkkuihmisille niin paljon helpompia, eikös vaan! 😉 Mies oli kovilla, mutta hoiti tilanteen hienosti. Tsemppiä taas jatkoon!

Vastaa käyttäjälle Jani einto Peruuta vastaus