Päivä 164: Petteri Vesiperä

Siinä se istuskeli pirtin penkillä. Petteri-poro. Sen vanutäytteiseen nenään tulvi seikkailun tuoksu. Sille oli luvattu jo aikaisemmin, että se pääsisi ensimmäistä kertaa elämässään ulos mökistä. Se olikin jo ehtinyt hiukan kyllästyä makoilemaan paikallaan aina samalla jakkaralla harmaan istuinalustan päällä. Nyt se pääsisi elämänsä seikkailulle yhdessä Vesan ja Heidin kanssa. Jos ne vain muistaisivat ottaa Petterin mukaan. Petterin huoli oli ihan aiheellinen, sen verran oli tohinaa ja toimintaa ilmassa, kun talvisena aamuna alkoivat tavarat siirtyä ahkioihin. Nuo tohisevat ja toimeliaat ihmiset kutsuivat sitä välppäämiseksi.

Petteri Vesiperä valmiina seikkailuun

Oli Petterillä sukunimikin, tietysti. Vesiperä. Sitä, mistä tuo nimi oli sille syntynyt, ei tiennyt Petteri itse, eikä varmaan enää kukaan muukaan. Mutta Vesiperä se oli.

Eikä Petteriä tietenkään unohdettu. Noin puolen päivän aikaan se pakattiin kyytiin paraatipaikalle ja matka sai alkaa. Koko viisikko, ihmiset Vesa ja Heidi, ahkiot Aino A. Seuralainen ja Urpo A. Seuraa, ja tietenkin Petteri, lähti kulkemaan kelkkauraa pitkin ensin naapuritalolle ja sieltä eteenpäin. Alkumatkasta ahkioista se sininen, Urpo, siis se jonka päällä Petterikin matkusti, oli muutaman kerran kyljellään antaen Petterille kunnon lumipesun. Ne siniset ahkiot taitavat olla kaikki hiukan sen sorttisia, että tasapaino ei kuulu ihan ydinosaamiseen. Pienellä fiksauksella Urpon kaatumatauti saatiin kuitenkin parannettua ja Petterikin pysyi loppupäivän lumettomana.

Kelkkajäljen muututtua tieksi ja menon tasoituttua pystyi Petterikin ihastelemaan ympärillä avautuvaa talvista maisemaa. Vaikka taivas oli pilvinen eikä luntakaan ollut kovin paljon, oli Petterikin aivan innoissaan näkymästä ja tunnelmasta. Ja saman tunnelman se näki olevan myös ihmisillä. Vesasta ihan hehkui innostus siitä, että pitkään odotettu talvivaellus oli nyt alkanut. Eikä Petteri voinut olla huomaamatta Vesan lämpimiä katseita vierellä hiihtävään Heidiin. Seikkailun lisäksi ilmassa oli myös rakkautta.

Aino ja Urpo.

Petteriä alkoi väsyttää. Sekin oli nukkunut hiukan huonosti edellisen yön. Jännityksen ja innostuksen sekoitus saa siltäkin joskus unen kaikkoamaan turhan aikaisin. Leiri laitettiin lopulta Honkamukkaan. Siihen metsän reunaan kohosi punainen Hilleberg. Koti. Petteri seuraili sen pystyttämistä mielenkiinnolla. Hiukan siihen vielä meni aikaa, sillä eivät olleet aikaisemmin Vesa ja Heidi sitä yhdessä pystyttäneet, mutta Petterillä ei niin kiirettä ollutkaan. Ehtisihän sitä makoilla teltassa sitten koko illan. Kun viimein teltta oli saatu sisutettua makuualustoilla ja katto koristeltu jouluvaloilla, sai Petteri oman makuupaikkansa Heidin mustan kassin päältä. Siinä se hetken katseli vieressä touhuavia ihmisiä. Ja lopulta nukahti.

Naisen kosketus sisustuksessa. Kuva: Heidi Tuominen

Päivä 165: Jeep

Herättiin aamulla johonkin aikaan. Eipä ollut kellolla oikein mitään väliä. Hyyyyyvin rauhallisten aamutoimien (noin 3,5h) jälkeen lähdettiin hiihtelemään. Kulku oli helpohkoa, sillä tietä pitkin oli tasainen ja kevyt mennä. Hiukan oli tosin kiviä väylällä, joten ajoittain piti hiukan pujotella, ettei suksien pohjat olisi aivan naarmuilla. Utkuputkunmaan jälkeen tietä ei oltu enää aurattu, joten matkanteko hiukan hidastui. Muutamat autonrenkaan jäljet kuitenkin mahdollistivat sen, ettei ihan umpista pitkin tarvinnut kulkea.

Telttailussa on tunnelmaa. Kuva: Heidi Tuominen

Iltapäivä oli jo pimentynyt ja otsalamput syttyneet, kun takaa tuli auto. Vihreä Jeep. Keskellä ei mitään hiihtänyt parivaljakko ilmeisesti herätti vähintäänkin keskisuuren hämmästyksen autoilevassa pariskunnassa, sillä auton pysähdyttyä viereemme oli ensimmäinen kysymys: ”Mihin te ootte menossa?”. Kirjoitukseen ei mitenkään saa vangittua sitä epäuskoista äänenpainoa, joka tuossa kysymyksessä oli, mutta ilma tuntui olevan täynnä kysymys- ja huutomerkkejä. Jeepin jatkettua matkaa, piti meidän vielä hetken aikaa keräillä itseämme ennen matkan jatkumista. Tuota kohtaamista naurettiin sinä iltana monta kertaa. Ja monena tulevanakin iltana.

Tällä kertaa leiripaikaksi valikoitui metsätien vieressä ollut levennys. Paikka oli kyllä tasainen, mutta ohut lumikerros ja jäätynyt pohja vaikeuttivat kiilojen kiinnitystä aika tavalla. Oma keittimeni temppuili veden sulatuksen yhteydessä. Se sammui kesken kaiken, eikä enää lähtenyt uudelleen käyntiin. Loput vedet tehtiin siis Heidin keittimellä. Hiukan tuo asia mietitytti, sillä keittimeni oli oikutellut jo aikaisemmin viikolla testiretkellä, ja olin sen silloin avannut ja putsannut kunnolla. Kaiken piti olla kunnossa.

Petteri ja Heidin karvapohjasukset.

Illalla taivas selveni hetkeksi ja saimme nauttia tähtitaivaan kauneudesta. Pakkasta ei ollut kuin muutama aste. Tosin lämpömittaria meillä ei ollut mukana, koska olin unohtanut sen mökille. Teltassa vielä juteltiin tovi ja valikoitiin ruoat seuraavalle päivälle. Sitten kutsuikin jo unten maa.

Päivä 166: Salami ja salamiakki

Tänään heräsimme ihan hyvissä ajoin. Ensimmäisen aamupalan jälkeen päätettiin kuitenkin ottaa vielä pienet jatkounet. Niinpä liikkeellelähtö oli tänäänkin vasta puolenpäivän tuntumassa. Eipä meillä ole kiire minnekään, joten hitaat aamut ovat kyllä aikamoista luksusta.

Ruokatermoksessa veden määrää on vaikea arvioida. Tämän päivän lounas oli nimeltään jauhelihakeitto, mutta koostumus oli kyllä lähempänä pataa kuin keittoa. No, maittavaa ja ravitsevaa joka tapauksessa. Hiihdon pienemmillä tauoilla pitää tietysti olla myös pientä purtavaa. Tänään oli vuorossa melkein runollinen yhdistelmä; salamia ja salamiakkia.

Taas matkaan. Kuva: Heidi Tuominen

Päätimme tehdä reittiin sellaisen muutoksen, että hiihtäisimme metsätietä pitkin koko päivän. Kelkkareitti, jota alunperin oli suunniteltu kuljettavan, olisi ollut huomattavasti raskaampikulkuinen ja pidempi. Päätös sujuvoitti etenemistä sen verran, että saapuisimme huomenna ensimmäiselle ruokatankkauspisteelle jo hyvissä ajoin.

Purin illalla keittimen osiin ja tarkistin ja putsasin kaiken. Sormet ristissä tehdyn sytytyksen jälkeen ilo oli suuri, kun bensakeitin alkoi pitää tuttua korviahuumaavaa meteliään. Lumi suli vedeksi, ja vesi muuttui kiehuvaksi. Jippii!

Päivä 167: Tankkausta

Eilisen reittivalinnan johdosta tänään oli luvassa hiukan lyhyempi päivä. Aloitimme siis aamun munakkaalla. Kädenkäänteessä tai ainakin siitä johtuen, päätyi aika iso osa munakasta hangelle ennen kuin se ehti pannulle asti. Onneksi tuo loppukin riitti täyttämään nälkäiset vatsat.

Aiemmista päivistä poiketen oli kulku tänään heti aluksi alamäkeen. Pääsimme Korvatunturintien varteen siis melko ripeästi. Matka kulki hetken aikaa tuota isomman tien vartta. Takaa tullut auto pysähtyi hetkeksi juttelemaan. Tälle herralle ei ilmeisesti vaeltajat olleet ihan niin vieras näky kuin aikasemmalle Jeep-pariskunnalle, sillä kysymyskin oli ”Oletteko miten pitkälle menossa?” Ja kuultuaan Korvatunturista määränpäänä oli jatkokommentti tyynenrauhallinen ”No on siinä taivalta”.

Petteri kartanlukupuuhissa.

Olimme ennen lähtöä tuoneen autolla ruokatankkaukset tähän Korvatunturintien varteen ja toisen sitten Kemihaaraan. Näin meillä ei olisi tarve vetää koko kuormaa kerralla perässä, vaan kyydissä olisi maksimissaan 9 päivän eväät. Tässä ensimmäisessä pisteessä oli tankkaus seuraavaksi 4 päiväksi.

Päätimme jatkaa tankkauspisteen jälkeen vielä hetken matkaa hiihtoa. Muutaman kilometrin taivallettuamme alettiin katselemaan sopivaa leiripaikkaa. Kuten aikaisempinakin iltoina, Heidi löysi sopivan paikan teltalle. Päätimme yhdessä myöntää tästä ansioituneesta toiminnasta arvonimen: Ylin Telttapaikan Löytäjä (lyh. YTL).

Paistelimme leirissä ensin rieskaa ja illalla sitten vielä pizzat. Huomenna olisikin sitten lähtö tieltä umpihankeen kelkkareitille, joten tankkaus ja lepo olikin tarpeen.

Pizza onnistui myös gluteenittomana aika mainiosti. Kuva: Heidi Tuominen

Päivä 168: Umpihankea

Yllättäen nukuimme taas pitkään, ja nousimme aamutoimiin vasta yhdeksän aikoihin. Ihmetystä herätti aamulla se, että teltan taka-absidin ovi oli auki. Ja ollut siis auki koko eilisen illan ja yön ilman, että kumpikaan meistä oli sitä huomannut.

Otin ihan tulevia yksinkuljettavia osuuksia varten testimielessä sen verran ekstrapainoa omaan ahkiooni, että se vastasi reilun kahden viikon yksinvaelluksen painoa. Kulku umpihangessa oli positiivinen yllätys. Tosin nyt ei lunta ollut kuin noin 30 senttiä ja kelkkareittikin tänään tasainen hyvä väylä. Myöhemmin iltapäivällä kelkkaura siirtyi enemmän metsän puolelle ja menosta tuli hiukan raskaampaa, mutta silti vielä hyvin kuljettavaa. Tällä reissulla ei suuria ylämäkiä ollut tiedossa, joten olin valinnut suksiin puolipituiset nousukarvat. Kumpareisessa hangessa olisi ajoittain kaivannut täyskarvojakin. Yhdessä jyrkemmässä ojanylityksessä piti Heidin jo tulla tuuppaamaan, jotta ahkio saatiin nousemaan siitä yli.

”Vapaa on vain umpihanki”

Lounaan syötyämme katsoimme karttaa. Totesimme, ettei kovin mukavan näköisiä leiriytymispaikkoja ollut luvassa ihan lähimaastoissa. Teimme siis ihan ex tempore päätöksen leiriytyä siihen. Paikka oli mukavassa paikassa metsän siimeksessä ja seuraava päivä alkaisi sitten alamäellä. Ei hassumpi ajatus. Tähtitaivaskin avautui pilvien väistyttyä.

Tämän ja edellisen päivän hiukan lyhyemmät matkat kyllä vaikuttaisivat jo reittisuunnitelmaan. Vahvasti näytti siltä, että Korvatunturilla vierailu jäisi tältä kertaa väliin. Joulun viettoon ehtisimme Vieriharjun tuvalle, josta sitten lähdettäisiin paluumatkalle.

Petterillä oli vähän kyseenalaisia iltarutiineita.

Päivä 169: Vaikeita ja oikeita päätöksiä

Aamulla keittimeni päätti jatkaa oikutteluaan. Oudoksi asian teki se, että ongelma ei ollut sama kuin aikaisemmin, vaan tällä kertaa bensaa ei tullut ulos lainkaan. Heidinkin keittimessä huomattiin olevan nokeamisen merkkejä, mitä ei aikaisemmin ole ollut. Ainut yhdistävä tekijä keittimillä oli se, että samasta bensakanisterista oli polttoaineet. Ja jos vika olisi bensassa, ongelma olisi suuri. Molempien keittimien epävarmuus alkoi nostaa pilviä taivaalle, sillä luonnollisestikin vettä ja ruokaa on vaelluksella pakko saada.

Aamun toimenpiteiden yhteydessä syntyi myös yksi uudissana suomen kieleen. Se kuvaa sitä, miten saadaan lämmitettyä kanssaihmistä halauksella ja pussailulla. Lemmittely. Tuon sanan aion kyllä ottaa aktiiviseen sanavarastooni.

Lemmittelyä.

Tänään umpihanki ei ollut ollenkaan yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Kumpuisuus ja suon tuoma kosteus aiheuttivat huomattavaa hidastusta matkavauhtiin. Suolla lumivaippa oli sen verran ohut, että märimpiä paikkoja piti väistellä, jottei ruskea suovesi olisi tarttunut suksenpohjiin. Kaikkihan tietävät ettei vaipan alta pursuava ruskeus ole koskaan mukava asia. Erään puron ylitys hidasti kuitenkin vielä enemmän. Kyseessä oli ehkä noin metrin levyinen puro, joka solisi ihan avoimena. Sen yli oli kuitenkin kaatunut muutama puunrunko, joten niitä pitkin ujuteltiin ahkiotkin yli. Kaikki ei ihan tässä operaatiossa sujunut suunnitelman mukaan, ja matkaa päästiin jatkamaan vasta kun yksi kaatuminen, yksi mustelma takapuolessa ja monta erilaista kirosanaa olivat saaneet syntynsä. Lopulta ensimmäiseen 1,7kilometriin meni aikaa 2,5 tuntia.

Päästyämme metsästä ja suolta lopulta taas tielle oli päätöksenteon hetki. Keittimien epävarmuuden vuoksi piti arvioida mahdollisuutemme jatkaa. Vaikka päätös ei ollutkaan ihan helppo, syntyi se kuitenkin nopeasti ja yksimielisesti: olisi liian iso riski jatkaa eteenpäin. Umpihangen olisimme voineet vielä uudelleenreitityksellä välttää ja päästä Vieriharjuun jouluksi, mutta veden, ruoan ja terveyden kanssa ei parane lähteä leikkimään.

Lähdimme siis hissukseen hiihtelemään tien vartta takaisin Korvatunturintietä kohti. Ajatuksena oli palata takaisin ruokatankkauspaikkaan ja ottaa sieltä vielä 4 päivän eväät mukaan ja palata sitten samoja jälkiä takaisin mökille. Leiriydyimme lopulta Lattunan ”tulipaikalle”. Karttaan merkitty paikka ei ollut muuta kuin parkkipaikka, mutta sekin tuntui nyt ihan mukavalta leiripaikalta.

Koti juhlavalaistuksessa.

Heidillä nousi illalla kuume. Päätimme tehdä vielä yhden muutoksen ja soittaa aamulla mökkinaapurille Petrille ja kysyä saisimmeko kyydin takaisin mökille. Kuumeisena hiihtäminen ei todellakaan olisi hyvä idea, ja kun vielä pakkanenkin kiristyi 25 asteeseen, ei evakuointipäätöstä tarvinnut kauheasti miettiä.

Päivä 170: Takaisin lähtöruutuun

Petri lupasi tulla poimimaan meidät kyytiin ja noin kymmenen aikaan aamusta olimmekin jo lämpimässä autossa ahkiot lavalle pakattuina. Ja hetkeä siitä myöhemmin päästiin lämmittämään mökkiä, joka olikin jo päätynyt pakkasen puolelle.

Jos oli koko vuoden vaellukseni ensimmäinen päivä haastava, niin kyllä sitä oli myös talvikauden aloitus. Tietysti harmitti, että joulusuunnitelmat menivät myös uusiksi, mutta tärkeintä tänä jouluna on se, että seura on parasta. Ja itsetehdyt joululahjat toki luovat joulutunnelman paikasta riippumatta. Ja tavallaan tykkään siitä ironiasta, että taas kulkijalla on pieniä koettelemuksia alussa. Kyllähän sitä ehtii vielä hiihtämäänkin.

2 thoughts

  1. Hyvä että keitin tötöilee jo nyt eikä vasta sitten kun pääsette kunnolla reissuun. En tunne keitintä mutta jonkin verran olen kuullut että nyky bensa ei siedä pitkää seisomista kanisterissa joten kannattaa ottaa taatusti tuoretta seuraavalle lenkille (ehkä itsestään selvää mut kirjoitin kuitenkin 🙂 ) . Hyvää joulua teille!

    1. Bensan laatu nousi itelläkin mieleen. Onneks on kanistereita kahdesta eri lähteestä niin pystyy testaamaan 😊. Hyvää joulua sullekin Jonas ❄️

Vastaa käyttäjälle Vesa Peruuta vastaus