Päivä 90: Tonnin loma

Tänään se vihdoin tapahtui. Tämän reissun ensimmäinen tuhat kilometriä on nyt taivallettu. Eilen illalla muistiinpanoja tehdessä hoksasin, ettei tonnista olla vajaa kuin muutama sata metriä, joten piti sitten lähteä aamupäivällä käymään lähivaaran laella.

Sattumalta juuri siinä kohdassa kuin tuo iso rajapyykki tuli vastaan, oli metsässä jonkinlaisen tönön jäännökset. Olisikohan ollut sodanaikainen suoja tai jotain muuta. Itselleni se jotenkin tuntui siltä, että tällä kertaa luonto yritti tarjota matkalaiselle suojaa. Jos ensimmäisenä päivänä seikkailullani antoi luonto tulla oikein olantakaa, ottaen sankariluulot matkaajalta heti pois, niin nyt se tuntui hyväksyvän minut. Ehkäpä olemme päässeet tässä kuukausien aikana jo jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

Luonnon tarjoama suoja tonnin kohdalla. Hiukan siitä kattoa puuttuu, mutta arvostan elettä.

Vaikkei kilometrit ja sellaiset olekaan mitenkään tämän vaelluksen tarkoitus, täytyy myöntää että tuo 1000 kilometrin rajan ylitys herkisti miehen. Jollain tapaa se taas konkretisoi ajan ja matkan kulkua. Pikkurepusta kaivoin siinä Jalokahvin esiin, ja otin hiukan normaalia isomman kupillisen. Kippis!

Tuhannen kilometrin hymy.

Päiväretkeltä tultuani olikin sitten saunan vuoro. Luirolla kun sellainenkin luksus löytyy. Päiväsauna ihan omassa rauhassa ja letut siihen päälle. Ai että kelpaa taas lähteä seuraavaa tuhatta kilometriä tallustamaan huomenna.

Illemmalla sääkin selkeni. Luirojärven rantaa.

Päivä 91: Pääasioita

Aamu oli sään puolesta tuhnuinen ja harmaa. Sumua ja tihkusadetta vuorotellen. Oli silti kiva taas jatkaa matkaa. Levänneet jalat ja keventynyt rinkka ovat hyvä yhdistelmä. Kulku sujui siis vähän kuin itsestään. Ja sehän yleensä tarkoittaa, että ajatus lähtee kulkemaan omia polkujaan.

Niin nytkin. Kartasta silmiini osui paikka nimeltä Viinavaara. Mietin onkohan sillä ollut alunperin joku kansaa valistava tarkoitus. Mutta jos se on taas tarkoitettu hauskaksi, niin eikö Viinapää olisi ollut hauskempi. Se jotenkin sopisi tänne, kun täällä näitä ”päitä” on enemmänkin – Kiilopää, Niilanpää, Tuiskupäät, Ampupää jne. Tästäpä ajatus käännähtikin seuraavaksi tuumimaan, että kaikki sellaiset muka-hauskat päät on varmaan jo keksitty ja löytyy jostain päin Lappia. Tarkoitan sellaista klassista Alapää, Kusipää, Olkapää -osastoa. Mutta voisihan noita päitä olla enemmänkin, heti tuli mieleeni että sen Viinavaaran sijaan raittiusliikkeellä voisikin olla jossain kolmilakinen tunturi, jonka laet olisivat Äläpää, Ryyppää ja Enempää. Paljon tehokkaampaa, eikä niin monitulkintaista.

Sumuinen koivu jonkun pään rinteellä.

Mutta sitten tuli se kuningasidea. Miksei samalla voisi olla sponsoroituja tuntureiden nimiä? Samaan tapaan kuin jäähallit, Hartwall- areenat ja muut, on nimetty sponsorin mukaan. Eikö olisikin hienoa, jos nykyisen Kiilopään huipulla olisi iso kyltti ”Sponsored by Vaasan” ja tunturin nimi olisi Jälkiuunileipää. Päällisin puolin nämä ideat tietenkin voivat tuntua päättömältä, mutta pääasiassa ne ovat kyllä toteutuskelpoisia. Jokainen tehkööt omat päätelmänsä, mitkä.

Tällaiset joet on helppo lävistää.

Hammaskurulle saavuttuani kävin vielä hiukan kävelemässä lähimaastoissa. Juttelin tuvalla pitkään itävaltalaisen vanhemman miehen kanssa, johon tutustuin jo eilen Luirolla. Hän on 90-luvulta alkaen käynyt Lapissa vaeltamassa vähintään pari kertaa vuodessa. Paljon löytyi hänen taskustaan tarinoita vuosien varrelta.

Maaruskakin alkaa jo hiipua.

Tästä on nyt tulossa jo neljäs yö putkeen autiotuvassa. Saa nähdä kuinka sitä enää osaa teltassa nukkuakaan, kun kohta tuvat loppuvat mutta erämaa jatkuu.

Päivä 92: Syyskuun paketointia

Olipa mukava kulkea taas sellaista yhden hengen polkua pitkin. Sellaista, joka kiemurtelee metsässä väistellen puita ja kierrellen tuulenkaatoja. Sellaista, joka menee ylös jonkun törmän päälle vain tullakseen kohta takaisin alas. Ja tänään myös sellaista, jolla ei tule vastaan ihmisiä. Eikä samaankaan suuntaan. Täytyy myöntää, että jo hetken aikaa on ollut sellainen tunne, että alkaa olla sosiaalisten kontaktien määrä taas hetkeksi täynnä. Kaipaan omaa rauhaa.

Pieni laskujoki Jaurujokeen

Kuljin usvaisten tuntureiden simpanssina (olisipas siinä hyvä nimi leffalle, jos vain kukaan muu ei ole mitään vastaavaa vielä keksinyt) kohti Siulaojan tulipaikkaa. Lähtöni oli aamulla ollut vähän myöhemmin, joten tein tulipaikan puuliiterissä lounaan. Ei varsinaisesti ihan satanutkaan, mutta sumu oli niin paksua, että päätin hetken olla suojan alla.

Lounasravintola Halkoliiteri.

Tänään oli todella lämmin päivä. Varmasti pitkälle toistakymmentä astetta ja aivan tyyntä. Iltapäivällä Siulanruoktun ja Tahvontuvan välin kuljin ihan pelkällä ohuella merinopaidalla. Tai siis olihan minulla myös housut, mutta ymmärtänette mitä tarkoitin.

Maisemat olivat sumusta huolimatta hienot. Täällä korkeuserot ovat suuria, ja erilaisia jyrkkäseinäisiä kuruja on vähän siellä ja täällä. Ja upeat männiköt ja kuusikot korostavat paikan jylhyyttä.

Naan-leipä oli herkullista, vaikkei aivan yhtä ilmavaa kuin ravintolassa.

Tänään oli syyskuun viimeinen päivä. Tätä seikkailua on siis nyt takana kolme kokonaista kuukautta. Se on kyllä todella pitkä aika. Mutta, mikä parasta, tätä herkkua on siis vielä 9kk jäljellä!

Päivä 93: Ihmisellistäjä

Aamu ”valkeni” yhtä sumuisena ja lonkeronharmaana kuin pari edeltäjäänsäkin. Välillä olisi toki mukava, jos olisi kirkkaitakin päiviä, mutta meneehän se näinkin. Kävelyn kannalta tällainen happirikas ilma on jopa hyvä.

Jaurujoen vartta siinä kulkiessani huomasin oudon muotoisen kelopuun, joka oli kaatunut, mutta jäänyt konkeloon toisen puun kanssa. Omiin silmiini tilanne näytti aivan siltä, että kelo olisi hiukan liian humalassa oleva tyyppi, jota tämä toinen mänty sitten yrittää saattaa kotiin. Ja näiden vieressä vielä yksi, joka nauroi naavapartaansa tilanteelle.

Metsäpalon jälkiä.

Olen tässä huomannut, että vastaavan kaltaisia tilanteita on ollut useita tässä viime aikoina. Siis ei humalaisia keloja, vaan sitä että jotenkin ihmisellistän ja inhimillistän luontoa, kuvitellen minkälainen jokin tilanne tai asia olisi, jos kivi, puu tai puro olisikin ihminen.

Lämmintä on ollut edelleen. Peuraselän tuvan ulkomittari näytti lounasaikaan +13 astetta. Paitahihasillaan sitä näköjään saa vielä lokakuussakin taivaltaa. Paitsi että tihkusateen vuoksi piti iltapäivästä jo vetää kuoritakkiakin niskaan.

Jaurujoen lävistyksen jälkeen maisema muuttui. Metsästä tuli sankempaa ja aluskasvillisuudestakin tiheämpää ja korkeampaa. Pitkästä aikaa jopa jänkiä tuli ylitettäväksi pitkospuita pitkin. Piti ihan muistella, että edelliset pitkokset olivat Vätsärissä Piilolan polulla muutama viikko sitten. Nämä pitkokset olivat kylläkin paikoin jo siinä kunnossa, että pitkospuut olivat muuttuneet pätkäspuiksi. Lisäksi ne olivat paikoitellen ihan sellaiset banaaninkuoriliukkaat. Muutaman kerran sai tehdä näyttäviä sirkustemppuja ja kevätjuhlaliikkeitä, ettei päätynyt joko spagaattiin tai turvalleen suohon.

Pitkästä aikaa suomaisemissa.

Ajatukset ovat tänään olleet pari viikkoa itseäni edellä. Mietiskelin kulkiessani sitä, että hetken päästä tämän seikkailun ensimmäinen osa on paketissa. Ja sitä että näen ensin vanhempani ja sitten muutamia tärkeitä ystäviäkin. Sitä onkin aika mukava odottaa. Tulin siihen tulokseen lopulta, että kyllä ajatus saa harhailla tulevaankin niin halutessaan. Kunhan se vain ei aiheuta kiirettä tähän päivään.

Ajatuksissa välähti myös aiemmin ottamani valokuva huurteisista puolukanlehdistä. Puolukankin osalta olen nähnyt koko elinkaaren tämän retken aikana – pienistä raakileista kypsiin marjoihin ja vihreistä lehdistä pakkasen reunustamaan ruskaan. Koen olevani erittäin etuoikeuttu, että olen tämänkin kaiken jo saanut nähdä. Ja paljon on nähtävä vielä edessäkin

Jussinmurustan laavulla ei ollut muita, joten päätin yöpyä ihan laavussa. Pitkästä aikaa ihan omassa rauhassa tulistelin siinä tihkusateessa. Liekkien leikkiä pitkään tuijotellen. Elämä on juuri nyt aika perhanan mukavaa.

Leirin tunnelmaa.

Päivä 94: Hyvinvointia ja herkuttelua

Illalla telttamajoitukseen laavun lähistölle tullut nuori pariskunta tuli aamusta seuraksi laavulle aamiaiselle. Olin tavannut heidät jo Tahvolla, ja suunta taitaisi olla sama tänäänkin. Mukavaa väkeä. Ja ilmeisen paljon polkuja ja poluttomia taipaleita kiertäneitä.

Lähdin liikkeelle melko aikaisin. Tänäänkin olisi kilometreissä mitattuna kohtuullisen pitkä taival, jos yöpyisin suunnitelman mukaan Vieriharjun tuvalla. Ja miksikäs en yöpyisi, sillä siellä olisi jälleen myös sauna.

Ei ollut vielä lunta, vaan ihan kiveä.

Sään puolesta päivä oli kuin pari edeltäjäänsäkin, harmaa ja kostea. Kokoajan oli siinä tipalla, että alkaisiko sataa. Vaan ei kuitenkaan alkanut. Hyvä niin. Lämminkin oli, joten mukavahan siinä oli taivalta taittaa.

Alkumatka oli mukavaa polkua ja eilisen tapaan melko lahonneita pätkäspuita. Tänään päässä ei oikeastaan pyörinyt mitään suuria ajatuksia. Oli vain hyvä olla. Ajattelematta mitään. Tällaisena tyhjäpäänä on kiva kävellä, kun ei maailman eikä muidenkaan murheet juurikaan vaivaa.

Silta oli jo romahtanut, jotan joku oli rakentanut sille näin tukevan korvaajan.

Lounastin Manto-ojan tuvalla. Se olisikin muuten ollut ihan normaali lounastauko, mutta pieni harrastukseni teki siihen muutoksen. Tuo harrastus on tupien vieraskirjojen lukeminen. Ja se muutos puolestaan syntyi siitä, että joku oli sinne kirjoittanut: ”tuvassa muuten toimii netti”. Netistä en itse tällä kertaa ollut niin kiinnostunut, mutta puhelimen toimiminen oli hyvä asia. Sain nyt tehtyä Rajavartiolaitokselle ilmoituksen siitä, että olen menossa rajavyöhykkeelle sunnuntaina aamupäivästä. Varsinaisen luvanhan olin hankkinut jo Saariselällä.

Soitin siinä myös vanhemmilleni. He olivat juuri pussittelemassa lisää ruokaa minulle. Tämä reissu ei olisi mahdollinen ilman sitä suurta apua, jonka heiltä olen tähän saanut. Puhelun jälkeen jotenkin myös konkretisoitui se, että tämä vaihe retkestä alkaa oikeasti olla muutamien päivien kuluttua ohitse.

Tonttujoukko opastaa kulkijoita Kemihaarasta Korvatunturille.

Vieriharjulle saavuttuani tein ensin pahimpaan nälkääni vähän rieskaa. Tuore rieska reippaalla voikerroksella on kyllä ihan taivaallista. Sitten olikin saunan lämmityksen aika. Tällä tuvalla ei ole valmiiksi tehtyjä klapeja, niin kuin useimmilla muilla Metsähallituksen tuvilla on. Niinpä pääsinkin ensin sahailemaan ja pilkkomaan puita. Se on ainakin näin harvakseltaan aika terapeuttista hommaa.

Kyllä sauna vaan tekee hyvää!

Saunan jälkeinen pizza kruunasi tämän hyvänolon ja herkuttelun päivän. Taas on hyvä käydä mahan viereen makaamaan.

P.S Tuvan hyllystä löysin kirjan. Miika Nousiaisen ”Vadelmavenepakolainen”. Se onkin jo pitkään ollut luettavien kirjojen listalla, joten nyt se on hyvä aloittaa. Lainaan kirjan mukaani, ja palautan sitten jouluna. Tästähän sitä kuitenkin ohitse silloinkin hiihdellään.

Päivä 95: Rändom-setä

Eilen illasta tupaan tuli vielä viisi nuorta matkaajaa. He jättivät kamppeensa tupaan ja lähtivät pihan tulipaikalle istuskelemaan iltaa. Olin jo käynyt nukkumaan heidän tullessa takaisin. Nukkumaan käynyt, vaan en nukahtanut. Siinä sitten kuuntelin ”hiljaista” keskustelua siitä, miten päin patjat pitää olla, ja että voiko otsalampun jättää yöksi pöydälle. Väliin hiukan hihitystä ja tirskuntaa. Keskustelu jatkui sillä, kuka nukkuu kenenkin vieressä. ”Mä en ainakaan mee tohon. Ois kyllä outoo nukkuu jonku rändom-sedän vieressä. Nikke saa mennä siihen.”

Toimia oli niin hauska seurailla sivusta, ettei edes harmittanut moinen unensaannin häirintä. Myhäilin siinä makuupussi korvilla, rändom-setänä Niken vieressä.

Syksyisen suon värit.

No, aamulla oli sitten oma vuoroni olla se unta häiritsevä tekijä. Heräilin seitsemän aikoihin ja aloin puuhailla lähtöä. Lähdin jo hyvissä ajoin kulkemaan Rakitsanojan kautta Korvatunturinmurustaa kohti. Karttani mukaan Rakitsanojalla olisi pitänyt olla vain tulipaikka, mutta siellä olikin uudenkarhea puinen kammi, rakennettu talkoilla vuonna 2017. Päätin jäädä siihen oikein pidemmälle tauolle, odottamaan nälän saapumista, jotta voisin syödä lounaan. Matkaa tämän päivän päätepisteeseen kun ei enää ollut kuin reipas pari kilometriä.

Rakitsanojan kammi.

Kuljin lopulta tuon loppupätkän yhtä matkaa mukavan pariskunnan kanssa, joka oli jo tänään menossa Korvatunturille, ja palaamassa sitten illansuussa takaisin Rakitsanojaan. Tiemme erkanivat hiukan ennen rajavyöhykettä. Jatkoin itse polkua hiukan kohti Korvatunturinmurustaa ja leiriydyin pienen puron lähettyville.

Oli mukava pötkötellä teltassa. Paistelin siinä pullat iltapäivällä ja niiden lisäksi ahmin myös eilen Vieriharjusta lainaamani Vadelmavenepakolaisen.

Jossain vaiheessa alkoi kuulua ihmisten ääniä. Aika nopeasti huomasin, että tarkemmin sanottuna viiden nuoren ihmisen ääniä. Ne lähestyivät ja voimistuivat, kunnes lopulta pysähtyivät johonkin lähelle. Varmaankin aivan siihen puron varteen. Alkuun hiukan harmittelin oman rauhan katoamista, mutta päätin ettei siitä kannata olla kovinkaan moksis.

Pitkästä aikaa telttayö.

Siinä vaiheessa, kun ilmoille äkkiarvaamatta kajahti ”Päivänsäde ja menninkäinen”, viisiäänisesti, joista yksikään ei ollut se oikea melodia, alkoi homma jo mennä rändom-sedällä ihon alle. Show jatkui seuraavaksi oikealla leiriklassikolla – Leijonaa mä metsästän. ”Te ootte siihen hommaan kokonaan väärässä maanosassa”, huusin, mutta onneksi vain mielessäni. Onneksi sain pidettyä ärtymykseni sisälläni, sillä hetken kuluttua joukko jatkoi matkaansa. Olivat ilmeisesti vain pitäneet ruokataukoa. Laulukin taisi olla vain pedon karkotusta hämärtyvässä illassa. No pedot kyllä pysyvät muutenkin loitolla, mutta pelot saa laululla karkotettua. (Ja naapurit)

Metsä ympärilläni hiljeni. Pimeys laskeutui ja kietoi sekä metsän että minut syleilyynsä. Täydellisen hiljaista eikä ketään missään. Vain minä, Ulko-Vesa, rändom-setä.

Päivä 96: Pukki party

Tänään olisi viimein se päivä, että pääsen tapaamaan Joulupukkia hänen kotonaan. Ajattelin viedä samalla lahjatoivekirjeen, koska postin kulku on nykyään mitä on. Olin valmistellut tällaisen kirjeen:

Rakas Joulupukki,

Ajattelin tuoda kirjeen itse, kun postiin ei nykyään enää voi luottaa. Varsinaisen sisällön osalta minulla ei ole tänä vuonna toiveita. Ajattelin vain ilmoittaa, etten tänä jouluna ole siellä missä yleensä. Voit siis käyttää sen ajan, jonka istuisin sylissä ja laulaisin Tip-Tappia, jonkun sitä enemmän tarvitsevan pienen lapsen kanssa.

Olen itse asiassa jouluna täälläpäin liikkeellä, joten voin hyvin tulla noutamaan lahjat täältä pääkonttorilta. Sen verran toivoisin, etteivät lahjat olisi kovin suuria ja painavia, että saan ne kuljetettua mukanani. Tai ainakin ennakkoon ilmoituksen suurista lahjoista, niin tiedän ottaa toisenkin ahkion mukaan.


Jos mahdollista, niin voisit toki jättää tänne tuvalle hiukan jouluherkkuja. Ne tulisivat varmasti tarpeeseen.

Kerrothan tutuille terveisiä!
T:Ulko-Vesa, 41v

Kirje pukille.

Kukaan Pukeista ei ollut itse paikalla, ei Joulu, Teemu eikä Keri. Jätin siis kirjeen tuvan pöydälle.

Juuri kun olin aikeissa lähteä takaisin alas, paikalle ilmestyi tonttu. Ihan oikea sellainen. Se ei halunnut kertoa nimeään, mutta vaikutti hiukan katkeroituneelta. Se kertoi olleensa vuosisatoja kenttä-tonttuna, siis sellaisena joka kurkkii ikkunoista ja pitää kirjaa, onko Liisa ollut tänäkin vuonna nätisti ja kiltti. Tonttu oli tykännyt työstään, sillä siinä sai kiertää maailmaa ja näki paljon erilaisia perheitä. Minusta vaikutti, että se oli ollut hyvä työssään.

Joulupukin pääkonttori on aika pieni.

Joitain vuosia sitten Korvatunturi päätti ottaa digiloikan ja siirtyä kokonaan digitaaliseen tiedusteluun. Se kun olisi nykyaikaa ja paljon kustannustehokkaampaa. Alkoi YT-neuvottelut, jotka koskivat koko 50.000 kenttä-tonttua. Kenttä-tontut vastustivat muutosta menemällä lakkoon, ja pajatontut liittyivät tukemaan tätä lakkoa. Jos siis ihmettelit, miksi muutama vuosi sitten sait hiukan niukemmat lahjat, johtui se juuri tästä. Pajatonttujen tukilakkoillessa jouduttiin turvautumaan Huoltovarmuuskeskukseen. Siellä lahjoja olisi varastossa riittävästi kaikille suomalaisille. Ne oli varastoitu ihan siihen sairaalamaskien viereen. Ei auttanut lakot ja niin osa tontuista muuntokoulutettiin ICT-tontun tehtäviin, mutta aika iso osa lopulta irtisanottiin. Näin myös tarinaa minulle kertova tonttu.

Korvatunturin sumussa.

Se oli yrittänyt jarruttaa muutosta, haastamalla Korvatunturin ja Joulupukin oikeuteen, vedoten siihen, että luvaton teleurkinta sekä lasten sähköpostien ja some-tilien hakkerointi rikkoi rankasti EU:n GDPR-tietosuoja-asetusta. Tonttu oli kuitenkin hävinnyt taistelun, sillä tiedustelu- ja urkintaosasto on fyysisesti sijoitettu Venäjän puolelle Korvatunturia. Eikä siellä tietenkään olla kuultukaan mistään tietosuojista.

Pelkkänä korvana.

Harmittelin tontun kohtaloa ja palasin takaisin leiriini.

Illemmalla paistoi hetken aikaa jopa aurinko. Edellisestä kerrasta onkin jo hetken aikaa. Tein pienet tulet ja keittelin päivällisen siinä ulkosalla. Olisikohan nyt pitkästä aikaa tulossa myös pakkasyö.

Päivä 97: Kiviä ja rypäleitä

Tänään oli pitkästä aikaa kulkua ihan poluttomassa maastossa, Korvatunturinmurustalta rajavyöhykkeen tuntumassa etelään kohti Nuorttin vaellusreittiä ja siellä Kolsakoskenojan laavua. Aikaisempina päivinä on ollut aamulla sumuista, mutta tänään sankka sumu kesti koko päivän. Suot ja kuusikot olivat lähes aavemaisen näköisiä sumun seassa.

Kuuset, naava ja sumu.

Maasto ei ollut ollenkaan helppokulkuista. Rakkaa ja harvempaa kivikkoa oli vähintään riittävästi yhden päivän tarpeisiin. Ja sitten sitä nilkantappajaa, kivikkoa jonka päällä on jo jonkinlainen kerros sammalta ja muuta aluskasvillisuutta.

Ja sellaisessa maastossa se sitten tapahtui. Tämän reissun ensimmäinen kaatuminen. Katseeni oli kiinnittyneenä siihen, etten vain ajautuisi rajavyöhykkeen väärälle puolelle, ja astuin vinon kiven päälle. Jalka luiskahti kiveltä, ja kulkija tuuskahti sammalikkoon. Se oli kyllä kuin hidastetusta filmistä, eikä mitään sattunut. Mutta kunnon rypäleet silti. Lajiketta en jäänyt tarkistamaan, olisikohan ollut Cabernet-Sauvignon. Kivettömiä ne eivät ainakaan olleet.

Hienot on maisemat sumussakin.

Muilta osin ei ihmeellisiä tapahtumia sattunut. Eikä maisemistakaan oikein voi sanoa mitään. Jos niitä oli, niin sumu peitti ne tehokkaasti.

Tein Kolsakoskenojan laavulla kunnon tulet, ja kuivattelin siinä päivän aikana kastuneita kamppeita. Huomenna onkin sitten kulku reittiä pitkin parikymmentä kilometriä, ja siellä odottaakin sitten ”huoltoauto”. Koska Tulppion majat oli jo tältä syksyltä sulkenut ovensa, pääsen tässä välissä käymään mökillä huoltotaukoa viettämässä.

Yksi sumukuva vielä lisää.

Join kaikki loput kaakaot (4kpl), mitä vielä oli jäljellä. Karkit söin loppuun jo aiemmin tänään.

Päivät 98 ja 99: Nuorttia ja lepoa

Nukuin turkkilaisessa jääkaapissa. Se on muilta osin kuin turkkilainen sauna, mutta lämmittimen tilalla on jäähdytin. Enpä muista noin paksua sumua vähään aikaan nähneeni, ja yöllä lämpötila oli nollan kieppeillä. Kostea kylmyys on jotenkin sitä kaikkein kylmintä kylmyyttä, joten jouduin ensimmäistä kertaa reissun aikana ihan laittamaan makuupussin vetoketjunkin kiinni. Peittoaika on nyt ilmeisesti ohi.

Vaihteeksi usvaa ja pitkospuita.

Kuljin melko tiiviiseen tahtiin päivän etapin. Näin tyhjää rinkkaa ei olekaan ollut koko matkan aikana. Polkukin oli helppoa kulkea. Ja kun mielessä alkoi väkisinkin jo siintää sauna ja muut erämökin ”mukavuudet”, niin askeltahti oli kyllä niin sanottua normipäivää tiheämpi.

Olen aikaisemmin tuon Nuorttin reitin kulkenut noin kymmenen vuotta sitten. Silloin se oli elämäni toinen vaellus. Muistiin tulvahteli tuttuja paikkoja ja tunnelmiakin. Aika paljon on vettä sen jälkeen Nuorttijoessa virrannut. Paljon on muuttunut sekä miehessä että rinkan sisällössä noista ajoista. Kai sitä kutsutaan kehitykseksi.

Nuorttijokikin sieltä välistä pilkistää.

Vedet ovat kaikkialla matalalla, joten joesta pääsi läpi helposti. Päätin Hirvaskoskella vaihtaa puolta ja siirtyä kulkemaan eteläreunaa. Ei ollut kovinkaan lämmintä vettä. Yllätys, yllätys.

Saavuin noin kahden maissa parkkipaikalle. Siellä jo odottelikin tutun näköinen auto ja vanhemmat sen kyydissä. Siitä sitten siirtyminen muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle mökille huili- ja huoltopäivän viettoon. Oli tavallaan vähän hankala pitää ajatus siinä, että tämä olisi ”ihan tavallinen tankkauspiste”, sillä fyysisestihän kyseessä oli jo sama paikka, johon muutamien päivien päästä lopulta saavun meloen. Mutta vasta siinä vaiheessa on sitten tämän kesäkauden osalta reitti nyt kuljettu, ja alkaa valmistautuminen talven tuloon.

Komeaa jäkälikköä siellä, missä porot eivät niitä popsi.

6 thoughts

  1. Tätäpä oli kiva lukea, kun juuri kolmisen viikkoa aikaisemmin kuljin toiseen suuntaan samoissa maisemissa (Naltiotunturi-Vieriharju-Korvatunturi-Vieriharju-Jussinmurusta-Tahvo-Vongoiva-Siulanruoktu-Marivaara). Kelit suosivat tuolloin kulkijaa eikä ruuhkaakaan juuri ennakko-odotuksista huolimatta ollut.

  2. Ei tullutkaan uutispimentoa lokakuun lopulle asti. Mukavaa! Pitäisi kulkea uudestaan tuo Luiro – hammaskuru – Tahvontupa väli. Kerran olen sen kulkenut toisinpäin, mutta näkymät oli silloin melko ankeat kun märkää lunta satoi kolme päivää Vongoivan rinteiltä Luirolle ja perinteisenä leikkinä ”vettä kengässä”. Syyskuun kolmannen viikon sääksi ei kovin toivottava mutta minkäs teet. Saattaa olla että itsekin keiteltiin ruokaa tuossa samassa puuliiterissä.

  3. Oo hitto tuntuu et sulla vitsikkyys kasvaa kilometrien myötä! …ja hienoa huomata kuinka aistit luontoa, jokia,Puita koko ajan voimakkaammin! 🙏💚 tääl etelässä apuna Yawanawa heimon rohdokset mutta polte pohjoiseen on kova ja tarkoitus päästä koirankaa sinne Pohjosen henkiä aistimaan tammikuusta huhtikuuhun, eli kohta nähdään 😊

  4. Olipa mukava vaihtaa pikaiset kuulumiset Jaurun varrella siun kaa, vaikka Nalle ja Rölli yritti varastaa huomion😃 meillä oli loistoreissu ja sitä toivottelen siullekin☺️ Pakkasia ja lunta kovasti jo ootellaan, kevyitä askelia ja luistavia kelejä jatkoon🌞

    1. Taisi koiratkin jo hämmästellä tällästä metsittynyttä miestä 😂. Nyt saa jo munkin puolesta pakkaset ja lumet tulla. Nyt jo kuitenkin lupaillaan vähän viilenevää ja yöpakkasia, joten eiköhän se talvikin sieltä oo jossain vaiheessa tulossa 👍

Vastaa käyttäjälle Sami, Retkipalvelu Inari Peruuta vastaus