Päivä 78: Leppostelua Lutolla

Pari edellistä päivää oli maisemista ja tiestä johtuen menneet vähän suorittamisen puolelle, joten halusin tänään palata nautiskeluun. Nukuin melko pitkään, sillä oli jotenkin niin makeat aamu-unet, ettei vain malttanut jättää niitä katsomatta. Yhdeksän jälkeen lopulta nousin ylös ja päätin rikkoa kaavaa. Tein munakkaan aamupalaksi, vaikkei ollut edes munakaspäivä. Aika hurjaa.

Lähdin kulkemaan Luttojoen vartta sen pohjoispuolella kulkevaa polkua pitkin. Polku kulki melkein koko matkan pienen harjun päällä täydellisessä kangasmetsässä. Siis täydellisessä kävelyä ajatellen. Polkukin oli vielä koristeltu havunneulasmatolla. Pysähtelin usein ja ihastelin vain maisemia. Joki, ja vesi ylipäänsä, korostavat ruskan värejä ihan eri tavalla.

Luttojoki ja koivu.

Hetken polku kulki ihan jokirannassa. Muutamassa kohdassa tulva oli syönyt törmää niin, että muutama mänty oli käytännössä kokonaan ilmassa. Jotenkin siitä tuli itselleni mieleen sellainen klassinen suomalainen jäärä-vanhus. Sellainen kuin vaikkapa Mielensäpahoittajassa. Sellainen, josta kaikki muut jo näkevät, että on aikamoinen ihme että tuokin on vielä pystyssä. ”Eiköhän ukko olisi jo aika hakea hoitopaikkaa? Monet ovat kehuneet tuota UPM Kymmeneä”, sille sanottaisiin päivittäin. Mutta ukkopa ei lähde: ”Eihän minulla tässä ole mitään hätää. En lähde! En vaikka kuinka sanoisitte”

Hoitopaikkaa vailla?

Ehkäpä tuollaisista mielikuvitusleikeistäkin voi jo päätellä, että pääkin oli tänään jotenkin enemmän mukana ja osallisena kuin vaikkapa eilen. Oli kaikin puolin rentoutunut ja leppoisa olo.

Söin lounaan Luttokönkäällä. Päätin mennä siitä kohtaa yli joesta, jotta pääsisin seuraamaan seuraavaksi Suomujokea. Katsoin rannalta koskesta sopivalta näyttävän reitin. Arvelin polvikorkeuden riittävän hyvin, joten käärin housun lahkeet ylös ja suuntasin kylmään koskeen. Ei ollut arvelut ihan paikkansa pitäviä, sillä lopulta tuli suoritettua myös tahaton alapesu jokea ylittäessä. Kylmän ja virtaavan veden viiltävä ensipuraisu ukkovarpaiden väliin ei todellakaan ole enää pelkkää leppostelua.

Hetken aikaa siinä kuivateltuani äänikin palasi normaaliksi hetkelliseltä sopraano-uraltaan. Lähdin jatkamaan kulkua samanlaista täydellistä kangasmetsää pitkin. Katselin kartasta, että Harrimukka voisi olla sopiva leiripaikka. Olisin leirissä hyvissä ajoin. Nyt kun on poutasää ja pieni tuulenvirekin, niin saisin pitkästä aikaa teltan ja makuupussin jne kunnolla kuiviksi. Viimeiset viisi yötä on joka yö satanut, eikä päivälläkään ole oikein saanut kamppeita kuivateltua, joten huomaa että makuupussi on joka aamu hiukan edellistä kosteampi. Hyvä saada se taas välillä kuivaksi.

Helppokulkuisuuden huipentuma.

Tein päivällisen heti Harrimukkaan saavuttuani ja laitettuani kampeet kuivamaan. Ei oikein vielä ollut nälkä, mutta päätin tehdä illemmalla omenapaistoksen vaniljakastikkeella. Edellisestä kerrasta olin oppinut, että kannattaa silloin olla vatsassa jo vähän tilaa. Ei ainakaan tältä päivältä päässyt syntymään kalorivajetta, kun päivällinenkin oli järeintä laatua mitä listalta löytyy, 850kcl Flygande Jakob. Siihen sitten omenapaistos päälle. Ja sitten tietenkin iltakaakao. Eikä voi unohtaa päivän karkkiannosta.

Nyt on hyvä käydä mahan viereen makaamaan.

Ruska on nyt parhaimmillaan.

Päivä 79: Niemelle ja sen yli

Aamupäivän kulku oli pitkin samanlaista kangasmaastoa kuin eilenkin. Sää oli pilvipoutainen, mutta ruskan värit jotenkin valaisivat seutua melkein auringon lailla. Oli todella tyyni mieli siinä käveleskellä eteenpäin.

Peilityyni syksyinen järvi.

Lounastelin Snelmannin majalla ja katselin hiukan tarkemmalla silmällä karttaa tämän päivän reitin osalta. Huomasin, että kaavailemani yöpaikka onkin toisella puolella jokea. No, onneksi siinä välissä on matkalla kahlaamo, joten eilisen kaltaiselta alapesulta varmaankin vältytään.

Lähdin siitä sitten tuvalta kävelemään polkua pitkin sen kummemmin ajattelematta. Jossain vaiheessa kiinnitin huomion siihen, että toisellakin puolella on vettä. En kai vaan ole lähtenyt heti tuvalta kulkemaan pitkin parikilometristä niemeä, enkä sitä pohjoisrantaa, josta oli tarkoitus kulkea. Kyllä vaan olin. Katsoin kartasta, ettei niemen päässä ole kuin kapea vesiosuus. Se voisi hyvin olla vain matala koski. Tai sitten syvempi salmi. Kun nyt kerran oli tänne asti eksytty, niin katsotaan nyt sitten kumpi sieltä vastaan tulee. Pieni nivahan sieltä tuli, joten ylitys sujui ihan kädenkäänteessä. Tai oikeastaan lahkeenkäänteessä.

Kekkospuistoa parhaimmillaan.

Hetken matkaa siinä jatkettuani, tuli vastaan ryhmä, jossa oli opas ja kolme asiakasta. Kohdatessani kuulin sen normaalin ”Terve”:n sijasta ensimmäistä kertaa lauseen, jota en ehkä olisi uskonut kuulevani: ”Ootsä Vesa?”. No olinhan minä. Siinä rupateltiin polun varressa hyvä tovi ja kävi ilmi, että opas, Sami, olikin itsellenikin puolituttu. Meillä on joitain yhteisiä tuttuja, ja jossain nettikeskustelussakin on joskus sanoja vaihdeltu. Täytyy silti myöntää, että tällainen hetkellinen julkisuus tuli kyllä ihan odottamatta.

Tällä viikolla ruska on ollut huipussaan.

Leiriydyin lopulta Siikavuopajan laavun viereen telttaan. Siinä tyyntä vettä ja melkein sinistä taivasta katsellessa ei tuntunut kovin mahdolliselta, että yöksi olisi tosiaan luvattu oikein kunnon sadetta ja tuulta. Toivottavasti pekkapoudat ovat vaihteeksi taas väärässä.

Siikavuopajan laavu ilta-auringossa.

Illan mittaan laavulle tuli vielä parikin porukkaa. Toinen, mieskaksikko, jäi kanssani laavun tulipaikalle tulistelemaan. Oli hauska jutella oikein ajan kanssa.

Myrsky-yöstä en tiedä, mutta pakkasyö näyttäisi kyllä tulevan. Kello ei ole kuin kahdeksan, ja mittari näyttää jo 1 astetta.

Päivä 80: Myrskyn jälkeen on poutasää…

Ei tullut kunnon myrskyä eikä pakkasyötä. Joskus aamuyöllä alkoi kyllä tuulla, mutta ei lähellekään myrskylukemia. Mietin siinä kylkeä kääntäessäni, että taisi taas mennä myrskyt ohitse, ja Niemisen poika pääsee kulkemaan kuivana. Vaan ei. Tällä kertaa tuuri oli kääntynyt päinvastaiseksi. Muutama minuutti heräämiseni jälkeen alkoi teltan katolta kuulua tuttua ropinaa. Päätin ettei se haittaa, pakkasin tavarat ja lähdin matkaan.

Sateella ei tule taukoiltua samalla tavalla kuin poutasäällä. Ei tarkene. Päätin mennä tämän päivän yhden pysähdyksen taktiikalla. Suurin piirtein puolivälissä lätkäisin ulkoteltan pystyyn ja siellä sitten tuulelta ja sateelta suojassa söin lounaan. Keitin kyllä lämmittää yllättävän paljon telttaa, mutta ei tämä lounastauko varsinainen nautintokaan ollut.

Parempi tatti metsässä kuin kymmenen otsassa.

Lähdettyäni jatkamaan taivas alkoi yhtäkkiä kirkastua, ja hetken päästä sadekin loppui. Ei hassumpaa. Saavuttuani Lankojärvelle laitoin teltan kuivamaan ja virittelin pyykkinarun puiden väliin. Lopulta sain kaikki märät tavarat kuivattua. Paitsi tietenkin kengät. Ne on ja pysyy märkinä.

Tuvalle tuli väkeä illan mittaan enemmänkin, joten oli siinäkin mielessä ihan hyvä että sain kunnollisen telttapaikan. Kävin vielä lähivaaran laella katselemassa maisemia ja suunnittelin huomisen reittiä. Mielessä kävi ajatus, että menisikin tästä kerralla Kiilopäälle asti.

Myrskyn jälkeen on poutasää…

Päivä 81: Suuntana lounas

Tein illalla päätöksen, että menisin tänään Kiilopäälle asti. Näin siitä huolimatta, että majoituksen olin varannut vasta seuraavalla päivälle. Tuntui jotenkin teennäiseltä ajatus, että yöpyisi jossain kivenheiton matkan päässä Kiilopäästä. Majoitus lepopäiviä varten tosin oli Saariselältä, sillä Kiilopää oli täyteen buukattu, mutta ruokapaketti puolestaan oli Kiilopäällä.

Silmiähivelevän kaunista.

Lähdin aamulla normaalia aikaisemmin kävelemään. Matkaa olisi kuitenkin hiukan reilu 20 kilometriä, ja halusin kulkea ihan hissukseen ja rauhassa. Nauttien vielä ruskasta. Nautin kyllä, mutta hissukseen ei ehkä ihan kuvaa päivän kulkua. Keventyneen rinkan ja hyväpohjaisen polun ansiosta askel oli höyhenenkevyt. Käytännössä siis leijailin ensimmäisen puolikkaan päivästä Rautulammelle. Olin ajatellut lounastaa Rautulammella, mutta olin siellä jo niin hyvissä ajoin, ettei ollut vielä lainkaan nälkä. Päätin siis jatkaa vielä hetken matkaa ja pysähtyä tauolle hiukan myöhemmin. Toivon mukaan myös hiukan vähätuulisemmassa paikassa.

Rautulampi.

Päässäni soi tänään korvamatoina vuorotellen Suvivirsi ja Pieni Rumpali (se kauhea joululaulu). Hetken aikaa siinä ihmettelin, mistä moiset valinnat pääsisäinen jukeboxini oli arponut, mutta lopulta löysin sille ihan loogisen selityksen. Nythän ollaan ihan syyspäivän tasauksen tuntumassa. Ja sehän on puolessa välissä juhannusta ja joulua. Biologisen kelloni herätysääni siis vain muistutteli minua tästä merkittävästä tapahtumasta.

Näissä tunnelmissa kuljin lopulta reilun tunnin. Siinä vaiheessa, kun aloin miettiä tauon pitämistä, huomasin Luulammen olevan enää reippaan 3 kilometrin päässä. Hmm… siellähän on kahvila, josta saa keittolounaan. Ajatus höyryävästä keitosta voitti aika nopeasti. Se otti kunnon niskalenkin kuivamuonasta, heitti sen juntalla maihin ja otti selätysvoiton.

Tunturiylängön ruskaa.

Joskus se tuurikin näköjään sitten loppuu. Kahvilassa oli kyllä keittolounas, mutta näin kala-allergikkona lohikeitto ei nyt ollut ihan jackpot. Eihän siinä sitten auta kuin mennä pihalle keittelemään omat ruoat. Toisaalta, Kiilopäälle ei olisi kuin nelisen kilometriä. Sieltä saisi pizzaa. Ja niin oli taas kuivamuona selällään maassa taputtamassa lattiaa. Tämä ”hissukseen” -päivä siis lopulta muodostui sellaiseksi, että kävelin reippaaseen tahtiin reilun 20 kilometriä ennen lounasta.

Reitti Luulammelta Kiilopäälle kulkee tunturin yli. Siinä ylämäkeä kivutessani muutama sähköavusteinen maastopyörä meni ohitseni. Katsoin hiukan kateellisena, kuinka kevyen näköisesti nuo kaksipyöräiset mäkeä taittoivat. Ajattelin, että sähköavusteisille vaelluskengille olisi kyllä varmasti myös kysyntää. Pitääpä laittaa idea hautumaan.

Sain Kiilopäältä kyydin Saariselälle ystävältäni Sannalta. Näin se vain taas kyyti järjestyi ilman sen suurempia ongelmia.

Päivät 82 ja 83: ”Lepo”päiviä

Edessä oli kaksi kokonaista lepo- ja huoltopäivää. Pitkästä aikaa taas siis niin sanotun sivistyksen parissa ja yhteyksien äärellä. Kiilopään täyteydestä johtuen yövyin nyt siis Saariselällä, joten kauppa, ravintolat ja Partioaittakin olivat kävelymatkan päässä. Partioaittaan olikin jo asiaa, sillä piti käydä hakemassa vedenpitävät säärystimet paikkaamaan kuorihousuissa ammottavien reikien synnyttämää pidätyskyvyttömyyttä. Nyt ei enää pieni aamukaste kastelisi kenkiä läpimäriksi, mikä taas näin ilman viiletessä on melkoisen iso mukavuustekijä.

Loppufiilistelyitä vielä Kekkospuistosta.

Kävin sunnuntaina syömässä Sannan kanssa ja toinen ystäväni, Jouni, puolestaan piipahti kahvikupin äärelle maanantaina. Jounin kanssa jutellessa syntyikin seuraava tuoteidea. Lapissa kun ei talvella tuo aurinko juuri paistele, niin auringon voimalla ladattavat akut eivät ole kovin käyttökelpoisia. Tänne sopisi paljon paremmin sellainen akku, joka saisi energiansa pimeästä. Toki pienenä riskinä on se, että pimeyden voimilla latautuva akku käsitettäisiin hiukan väärin. Siinä sitten ihmiset lukisivat käyttöohjetta väärinpäin ja etsisivät sieltä piilotettuja viestejä.

Takaisin asiaan. Näätämöä ja Nellimiä lukuunottamatta olen nyt kaikilla tankkauspaikoilla nähnyt jonkun ystävän. Ja parhaissa paikoissa useampiakin. Nämä kohtaamiset, vaikka usein lyhyitä ovatkin, ovat olleet mielettömän tärkeitä hetkiä itselleni. Tekee ihan hyvää välillä hypätä pois tästä omasta kuplasta, jossa nyt kohta kolme kuukautta olen köllötellyt, ja kuulla mitä muille kuuluu.

Pientä tenkkapoota ja harmaita hiuksia aiheutti seuraavan huoltopisteen löytäminen Tulppiosta. Olin aikaisemmin selvittänyt, että Tulppion Majat sulkee ovensa tältä syksyltä 4.10, mutta itse olisin alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan siellä vasta muutama päivä sen jälkeen. Niinpä laskeskelemaan kilometrejä ja miettimään reittivalintoja uusiksi. Pienen pähkäilyn jälkeen löysinkin ratkaisun, jossa ehtisin ajoissa seuraavaan majapaikkaan. Soitin paikkaan varatakseni majoituksen ja varmistaakseni, että onhan ok, että sinne lähetetään etukäteen pahvilaatikollinen ruokaa ja melontakamppeita. Vaan sieltäpä kerrottiinkin, että ovet sulkeutuvatkin jo kuun vaihteessa. Ja Tulppiossa kun ei ole mitään muita palveluita, niin oltiinkin seuraavien harmaiden hiuksien äärellä.

Tämän ongelma ratkesi lopulta niin, että vanhempani tuovat paketin Tulppioon. He ovat menossa Savukosken erämokille jo ennen minun sinne saapumistani, joten näinhän se ratkaisu syntyikin aika näppärästi. Toki tämä tarkoitti, että sekä alkuperäinen että uudelleen suunniteltu reitti ja aikataulu joutaisivat taas romukoppaan, sillä paketti olisi Tulppiossa 8.10. No, aikataulun löysääminen nyt on aika vaivatonta. Enemmän muutosta tässä tuli siitä, että nyt ei olekaan minkäänlaista lepo- ja huoltotaukoa, vaan uusi paketti tulee vähän kuin lennosta kyytiin. Siitä tuleekin aika pitkä pätkä; ensin 17 päivää Tulppioon ja siitä sitten n.9 päivää mökille.

Aikataulun muutos mahdollistaa myös sen, että näin aukeni mahdollisuus nähdä entisiä työkavereitani, jotka ovat tulossa ensi viikonloppuna näihin maisemiin. Lähden siis seuraavaksi muutaman päivän ”ajantapporeissulle”, jonnekin päin näitä lähiseutuja. Kulmakuru voisi olla sopiva vierailukohde.

Toisen huilipäivän iltana totesin, että onpa mukava kun huomenna pääsee taas metsään lepäämään. Tulppio-hässäkän, ja normaalin huollon (varusteiden tarkistus ja korjaus, pyykinpesu, tiskaus, ruokien pakkaus jne) lisäksi päiviin mahtui eräoppaaksi valmistumiseen liittyvää lomakkeiden täyttöä, rajavyöhykeluvan hakemista Korvatunturia varten, blogin kirjoittamista, kuvien läpikäymistä, aikataulun sumplimista ja sen sellaista. Ei minun jo hiukan metsittynyt aivokapasiteettini enää meinaa riittä pyörittämään noin montaa asiaa yhtäaikaisesti.

Tähän kun yhdistää sen, etten saa kunnolla nukuttua sisätiloissa (koska huoneenlämpö tuntuu aivan liian kuumalta) niin päästäänkin siihen, että olen muutamalta ”huilipaikalta” lähtiessäni oikeastaan ollut väsyneempi kuin sinne tullessa. Toki näinä päivinä kroppa ja lihakset saavat kaivattua lepoa, joten en siis aio tulevaisuudessakaan näitä jättää väliin. Paitsi tietenkin heti seuraavan Tulppiossa.

7 thoughts

Vastaa