Päivä 73: Sataset paukkuu

800 kilometriä. Sen verran paukahti vaelluskilometrejä mittariin heti aamupäivästä. Siis tietenkin yhteensä koko reissulla, ei tämän aamupäivän aikana. Jos edelliselle etapille lähtiessä oli hiukan käynnistysvaikeuksia, niin tälle lähdettäessä niitä ei kyllä ollut. Oli kertakaikkisen mukava taas lähteä. Kohti uutta. Kohti Tsarmitunturin erämaata.

Tsarmitunturin erämaa ei ole niitä suosituimpia retkeilykohteita ja itsellenkin aika lailla täysi mysteeri. Sen verran etukäteen katselin, että itse Tsarmitunturin lisäksi suositeltuja kohteita olivat Pahakuru ja Akalauttapää. Näitä kohti siis suunnistetaan.

Tämän päivän kävelyssä ei juuri suunnistusta tarvittu, sillä kuljin koko päivän polkuja ja hiekkateitä pitkin. Tavallaan hiekkatiet ovat tylsiä kulkea, mutta tänään kyllä nautin niiden tuomasta keveydestä.

Valtatie Tsarmitunturiin.

Kun askeleisiin ja suunnistukseen ei tarvitse kiinnittää sen suurempaa huomiota päähäni alkoi tulvia ajatuksia. Ilmeisesti pää on ollut tyhjäkäynnillä nyt jo riittävän pitkää, ja halusi vaihteeksi täyttyä ajatuksilla. Pyörittelin pitkään päässäni ideoita siitä, mitä teen tämän seikkailun jälkeen. Yrittäjäksi toki jo tiedän ryhtyväni, mutta sen tarkempia suunnitelmia ei oikeastaan ole ollut. Nyt päähäni pälkähti kaksikin hyvää ideanaihiota, joita sitten kehittelin mielessäni. Piti ihan lounaalla kirjoittaa ne ylös, etteivät ne katoaisi päästä yhtä nopeasti kuin sinne tulivatkin.

Ideahautomo.

Olen muuten huomannut, että juuri tuo ajatusten katoaminen on täällä melko yleistä. Useana iltana olen päiväkirjaa kirjoittaessa muistanut, että päivällä oli mielessä kolme tapahtumaa tai ajatusta, jotka pitäisi kirjoittaa muistiin. Mutta en muista niistä ensimmäistäkään. Pitäisi varmaan olla joku sanelukone taskussa.

Lounaalla kaasukeittimeni alkoi vähän yskiä. Toivottavasti ei ole koronaa. Illemmalla leirin pystytyksen jälkeen avasin sen ja putsasin suuttimen, ja taas lähti Primus rokkaamaan. Onneksi, sillä poronkäristys on kyllä paljon parempaa lämpimänä.

Leiripaikan vesipiste.

Vaikka tänään olikin kiva kävellä hiekkateillä, on silti mukava ajatus, että huomenna sitten pääsee taas erämaan puolelle ja itse Tsarmitunturin huiputukseen.

Päivä 74: Tsarmia

Ilma oli tänään huomattavasti viileämpi kuin eilen. Lämpötila ei päivälläkään noussut juurikaan yli kymmenen asteen, ja tuuli vielä lisäsi viileyden tuntua. Pilven hopeareunus oli tietenkin se, että tällaisessa säässä liki viiden kilometrin mittainen nousu Tsarmitunturiin ei nostattanut ihan valtavaa hikeä pintaan. Ihan riittävästi silti. Loppunousu oli vielä sen verran jyrkkä, että jalat huusivat kyllä hoosiannaa.

Keltavihreää valoa metsikössä.

Huipulla oli tietenkin se perinteinen kivikasa kertomassa ihmisten pakonomaisesta tarpeesta jättää jälkensä kaikkialle. Kivien välissä oli kuitenkin jotain, joka kiinnitti huomioni. Tällä kertaa positiivisella tavalla. Siinä kiven kolossa oli ihan mielettömän hieno tuohesta tehty ruusu. Sen alla oli toinen, mutta se oli jo ajan saatossa ”kuihtunut”. Olisikohan tuo jonkun vuotuinen tapa, kenties jonkun edesmenneen rakkaan muistolle. Kertakaikkiaan hieno ele ja tapa.

Upea tuohiruusu.

Saapuessani huipulle ei siellä ollut muita. Mutta matkaa jatkaessani oli paikalle saapunut kaksikin eri päiväretkikuntaa ruskaa ja tunturia ihastelemaan. Hetken siinä rupateltuani jatkoin kuitenkin matkaa.

Puolilaho näkötorni Tsarmin laella.

En voi sille mitään, että Tsarmitunturin nimestä tulee minulla automaattisesti mieleen Uuno Turhapuro. Uuno nimittäin varmasti sanoisi ”tsarmia” puhuessaan charmista.

”Kas kas, neitokainen on täällä ihan kokonaan vailla tsarmikasta miestä”, sanoisi Uuno, ”Ja meikäläisellähän just tätä tsarmia löytyy.”

“Alaspäin”, sano Vesa tunturissa.

Aioin syödä lounaan tunturin huipulla, mutta navakka tuuli sai minut jatkamaan vielä muutaman kilometrin puurajan alapuolelle. Tuulelta suojassa ihastelin siinä ruskaa. Maaruska alkaa olla parhaimmillaan ja puuruskakin hyvässä jo hyvässä vauhdissa. Koivuruostetta näyttää olevan paikoitellen paljon, joten ihan viime vuoden kaltaista värien ilotulitusta ei taideta tänä vuonna saada. No, komeaa katsottavaa se on näinkin.

Syksyn värejä ei sanat riitä kuvaamaan. Eikä oikein kamerakaan.

Saavuin autiotuvalle perinteiseen tapaan joskus neljän hujakoissa. Tuvalla oli kaksi miestä ja kolme koiraa. Lintumetsällä. Juteltiin siinä pitkä tovi, ja miehet tarjosivat ihan oikeat kahvit. Täytyy kyllä myöntää että nokipannukahvin ja murukahvin välillä on melkoinen kuilu. Ja kun siihen kylkeen tarjottiin vielä pieni siivu konjakkiakin, niin kylläpä kelpasi kulkijan hymyillä.

Päivä 75: Salainen kammi

Tänään oli jostain syystä heti lähdöstä raskas askel. Jalat olisivat jo ensimmäisen kilometrin jälkeen olleet valmiit pysähtymään ja leiriytymään. Maasto nyt ei ollut ihan kevyttä ja kaikki oli märkää yöllisen sateen jäljiltä, mutta eivät ne selitä menon raskautta. Ainakaan kokonaan. Taisi olla tällä kertaa enemmän korvien välissä tämä raskaus. Oli raskaus sitten päässä tai jaloissa, niin joka tapauksessa se varmasti oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Tarkistin jossain kohtaa, ettei joku vain ole laittanut kiviä taskuun menoa hidastamaan. Taskukivi nimittäin ei tee ihmisestä kivitaskua, eikä lentoon lähde vaikka yrittäisi.

Askeleita laskien raahauduin Pahakurunlammelle, ja mietin mitä tehdä seuraavaksi. Tänään ei jostain syystä houkuttanut lainkaan tehdä rinkan kanssa 5 kilometrin lisälenkkiä, jonka Pahakurun ja Akalauttapään tsekkaaminen olisivat vaatineet. Mutta ei niitä oikein raaskinut jättää käymättäkään. Päädyin lopulta kompromissiin. Unohdan Akalauttapään, sillä sumuiselle tunturille on turha kiivetä. Lähdin siis katsomaan Pahakurua, mutta vain pikkurepun kanssa. Rinkka saisi jäädä lammen rantaan lepäämään ja keräämään voimia.

Tässä on rinkan hyvä levätä hetki.

Hyvä että tuli lähdettyä. Pahakuru oli vaikuttava paikka, parhaimmillaan lähes pystysuora kallioseinä on yli 60m korkea. Kurun pohjalla ja seinämillä kasvavat koivut loistivat syyspuvuissaan ja Akalauttapään rinne puolestaan oli punaisena mustikanvarvuista. Istuskelin siinä hetken, sillä näkymä jotenkin toi hiukan valoa ja palan kauneutta tähän hiukan synkempään päivään. Jatkoin kuitenkin lopulta matkaa, sillä nälkä alkoi kurnia vatsassa ja takaisin rinkalle oli kuitenkin se pari kilometriä tarvottavaa.

Pahakuru oli mielettömän upea paikka.

Lounaalla päätin, että tämän päivän kävelyosuus jäisi melko lyhyeksi. Olin eilen saanut metsästäjäkaksikolta vinkin ”salaisesta kammista”, heidän kartassaan se oli merkitty, mutta omassani tai gepsin kartassa sitä ei lainkaan ollut. Olin siinä piirtänyt kynällä pisteen omaan karttaani, ja päätin leiriytyä tuossa Karhunkaatajan kammissa tai sen läheisyydessä. Saattaisi saada kenkiä ja muita kamppeita ainakin vähän kuivemmiksi. Jos joku tietää tuon kammin tarkat koordinaatit, niin voisi laittaa ne minulle vaikka yksityisviestillä. Olisi kiva tietää, kuinka lähellä kohdetta lopulta pyörin.

Tsarmitunturin erämaa tunnetaan mm. upeista kuusikoistaan.

Kuin kruunuksi tälle päivälle, en lopulta löytänyt kammia puolitotisista etsinnöistä huolimatta. Ei näkynyt karhua, ei kaatajaa eikä kammia. Saati niiden yhdistelmää. Olisi ehkä ollut hyvä hiukan tarkemmin merkata se piste.

Sisukkaita nämä pohjoisen puut.

Ulkona ripsii taas vaihteeksi vettä. Kello ei ole kuin vähän yli seitsemän, mutta taidan tämän kirjoituksen jälkeen laittaa luomet silmien eteen. Huomenna on taas uusi päivä, toivottavasti hiukan tätä parempi.

Päivä 76: Talousmetsää

Heräsin aamulla laukauksen ääneen. Oli metsästäjiä lykästänyt. Ilmeisesti siirtyminen kuusikkoisiin metsiin tuotti tulosta, sillä ennen ylös nousemistani oli useampikin lintu päässyt hengestään. Jos siis laukaisutarkkuus oli kohdillaan.

Yöllä kävi varmasti jonkin verran pakkasen puolella, sillä teltassa oli aamulla asteita 3. Teltta oli jälleen sen verran märkä, että näpräsin sisäteltan taas irti. Aurinko pilkahteli jo kuusien lomasta, kun suuntasin kengät taas kohti metsää. Kulkiessani tuli mieleeni, että tämä taitaakin olla pitkään aikaan viimeinen poluton pätkä. Ellen sitten UK-puistossa päätä lähteä omille poluille. Tuon parikilometrisen metsäosuuden taitoin suht ripeästi, vaikka se kulkikin välillä hakkuuaukean poikki. Eilisestä tattiotsaisuudesta ei onneksi ole enää tietoakaan.

Paistaa se aurinko vaaroillekin.

Loppupäivä kulki pitkin metsätietä, sitten ihan hiekkatietä ja lopulta poroaidan vieruspolkua. Olin eilen katsellut karttoja, ja löytänyt paljon mukavamman reitin tälle päivälle. Tänään kiittelin, että viitsin niitä tutkailla väsymyksestä huolimatta. Tänään sitten korjailtiin sen hedelmiä.

Reittivalinta vei välillä hienojen soiden reunamille.

Erämaiset metsät ja maisemat ovat nyt muuttuneet valtaosin talousmetsiksi ja hakkuuaukoiksi. Maisemallisesti ei siis liene kauheasti nähtävää ennen Raja-Jooseppia ja siitä alkavaa UK-puistoa. Siinä mielessä on ihan mukava, että kulkukin on helppoa tai ainakin helpohkoa. Ties mitä ajatuksia huominen tuokin tullessaan.

Päivä 77: Raja-Jooseppiin

Aamuyöstä taas vaihteeksi satoi. Tällä kertaa ihan kunnon ropinaa, eikä mitään pikkutihkua. Aamutoimet siis menivät melko kosteissa merkeissä. Vaan melko rutiinillahan tuo rinkan pakkaaminen teltassa alkaa jo sujua, on ainakin luonto tarjonnut harjoittelumahdollisuuksia. Huono puoli kosteudessa on se, että kuorihousuistani ei ole oikein enää kuoreksi. Menneiden kilometrien katajat, kivikot ja varvikot ovat jättäneet niihin jälkensä isojen reikien muodossa. Kummallista, että housut eivät enää pidä vettä, jos niissä on peukalonpään kokoisia reikiä. Vuotavat lahkeet taas tarkoittavat märkiä kenkiä. Ne ovatkin olleet ihan läpimärät periaatteessa Nellimistä saakka. Ja tulevat sitä todennäköisesti olemaan aina Kiilopäälle saakka

Aamukasteinen mustikanvarpu.

Lähdin kävelemään poroaidan viertä kohti Suorsapäätä. Jatkoin kunnes näin puussa keltaisen raidan. Täällä ei ole metrin välein keltaisia tolppia, joissa ihan lukee ”Rajavyöhyke”, vaan suht harvakseen olevat keltaiset raidat puissa ajavat saman asian. Rajaseuduilla kulkijan onkin syytä olla tarkkana, sillä esim paikallisten poromiesten polut, aidat jne ovat usein meidän kulkijoiden kannalta jo rajavyöhykkeen väärällä puolella. Itsekin jouduin hetken matkaa kulkemaan metsää pitkin, kunnes tavoittelemani polku lopulta palasi takaisin ihan kotimaan kamaralle.

Maasto oli edelleen talousmetsän ja hakkuuaukkojen vuorottelua. Kun vielä sadekin pukkasi päälle, niin ei siinä juuri maisemia jääty ihastelemaan. Tänäänkin oli vahvasti ilmassa sellaista siirtymätaipaleen tuntua. Taivas alkoi näyttää vähän kirkkaammalta, joten venytin lounastauon aloittamista. Ja sehän taas tepsi. Ruokatauko on kyllä miljoona kertaa mukavampi kuivassa säässä kuin sateessa. No, olisin kyllä laittanut teltan pystyyn, jos ei tällaista poutajaksoa olisi tullut.

Maaruska on jo kauneimmillaan.

Saavuin jotenkin yllättävän nopeasti raja-asemalle johtavalle tielle, ja lopulta hiekkatielle, joka lähti kohti kansallispuistoa. Pidin vielä taukoa paikassa, josta lähtee polku Raja-Joosepin Kentälle ja tie jatkuu Luttojoen siltaa kohti.

Siinä taukoillessani paikalle tuli Rajavartiolaitoksen auto. Pari rajavartijaa alkoi jututtaa minua. Yksinäinen kulkija, joka on pitkään rajan pinnassa, kuulemma herättää halun käydä katsomassa millainen mies siellä liikkuu. Ja millä asioilla. No, itselläni oli puhtaat jauhot pussissa, joten juttelu siirtyi aika nopeasti tähän omaan reissuuni. Sain talvea varten pari vinkkiä, missä rajavartijoiden huoltouria kulkee (muun muassa varmistuksen ennakkotiedolleni siitä, että Kemihaarasta Korvatunturinmurustaan menee nimenomaan rajavartijoiden jälki).

Jälkeenpäin harmittelin, etten ollut tajunnut kysyä, mistä asti he ovat kulkuani seuranneet. Heidän sanavalinnoissaan oli pari sellaista kohtaa, joista kävi ilmi, että eivät olleet pelkästään rajanylityspaikan lasikopista minua nähneet. Vaan saattaisi kyllä olla, etteivät olisi moista tietoa edes kertoneet. Sellaista rajatietoa ei varmasti kaikille jaeta. Hyvähän se on, että isoveli valvoo. Voin sitten itse nukkua.

Rajapyykeiltä kohti Kiilopään pyykkikoneita.

Rajatauon jälkeen kävelin vielä noin 2,5km Luttojoen sillan parkkipaikalle, ja laitoin leirin pystyyn vähän matkan päähän. Tästä on sitten mukava huomenna lähteä Urho Kekkosen kansallispuistoon, kun on nämä tylsät tieosuudet saatu jo taivallettua ja pääsen heti ihan oikeille poluille.

Välitilinpäätöksenä Tsarmitunturin erämaasta. Itse erämaahan on suhteellisen pieni, ja nähtävää vain pariksi päiväksi. Tuo Tsarmitunturi/Pahakuru/Tsarmikuusikot -akseli kyllä on hienoa seutua, mutta sitten erämaa loppuukin ja alkaa tylsät talousmetsiköt. Tsarmitunturi sopii siis paremmin parin-kolmen päivän reissun kohteeksi, kuin osaksi pidempää reittiä. Näin voi mennä autolla sen hiekkatieosuuden.

2 thoughts

  1. Huomannut saman että asiat jotka tulee vaelluksella mieleen, pitäisi kirjoittaa ylös samantien. Sulla on tosin tällä reissulla hyvin aikaa odotella, jotta ne tulee myöhemmin uudestaankin. Mikähän vaan mahtaisi olla sopiva homma missä saa kävellä tai liikkua joka päivä :-). Kroppa voi olla hieman ihmeissään reissun jälkeen jos pitää tottua ”olemiseen”.

    1. Ainakin ruokatottumuksia pitää vähän muuttaa niin, että muutama sata (tai tuhat) kaloria tiputetaan päiväannoksesta 😄

Vastaa