Päivä 65: Bloggaaja työssä

Lepopäivä! Sehän tarkoittaa perinteisesti sitä, että heti aamupalan jälkeen suunnataan tossut kohti maisemareissua. Niin tänäänkin. Tukevan munakkaan jälkeen olikin ilo lähteä tutustumaan Vätsärin ylänköön. Ilmakin oli kuin morsian.

Olipa taas kevyt kulkea ilman rinkkaa. Kalliot ja kivet vain vilisivät jalkojen alla, ja soistumista tuntui pääsevän yhdellä hyppäyksellä yli. No, nyt tuli kyllä vahvasti liioiteltua, sillä kävely todellista leppostelua. Useampaan kertaan vain istahdin kivelle katselemaan maisemia. Tyhjäpäisenä tuijotellen taivaanrantaan.

Tunturilampi Vätsärin ylängöllä.

Yhdellä pidemmällä tauolla tein ihan ”töitäkin”. Ylängöllä oli sen verran kenttää, että sain melontaosuus-postauksen laitettua julki, samoin siihen liittyvät FB- ja IG- jutut. Innostuin siinä muutenkin kirjoittamaan. Muutama ei-vaellukseen liittyvä erillinen aihe on pyörinyt mielessä, joten aloittelin kahdenkin eri jutun kirjoittamista. Voipi olla, että sitten syksyn rospuuttoaikaan niitä julkaisen, kun ei ole niin kauheasti päivittäistä kerrottavaa.

Ei hassumpi paikka kirjoitella.

Kuljeskelin ylängöllä vailla päämäärää tai oikeastaan edes suuntaa. Lopulta tuli hienon kurun reunalle ja totesin sen olevan juuri se paikka, jota olin eilen kartasta katsonut mahdolliseksi kohteeksi tälle päivälle. Suunnistuskin onnistuu näemmä ihan vain tuurilla. Vatsa ilmoitti, että kello alkaisi olla jo lounasaika, joten käänsin kengänkärjet takaisin kohti Rajapään tupaa.

Karu kuru.
Vätsärin kalteva pyramidi.

Lepopäivälle kertyi kilometrejä lopulta aika tarkalleen 10. Ehkäpä vielä joku kerta onnistun pitämään ihan sellaisen täysin lepopäivän, jolloin en kävele puskaa pidemmälle. Sellainen merkittävä tapahtuma tämän päivän metreihin liittyi, että näköjään samalla tuli täyteen tämän seikkailun ensimmäiset 700 vaelluskilometriä. Se kai on jo aika paljon.

Maaruskan raja.

Päivä 66: Sauvontaa

Heräsin huomattavasti normaalia aikaisemmin. Oli kuulemma luvattu sadetta iltapäiväksi, joten ajattelin lähteä liikkeelle jo aamusta. Jospa vaikka ehtisi sateen alta pois. Hyvinpä pitikin taas ennusteet paikkansa, sillä heti startattuani tuli päälle pieni sadekuuro. Ei se ehkä ihan umpikuuro kuitenkaan ollut, sillä lopetti satamisen, kun ystävällisesti kerroin pienestä aikatauluvirheestä.

Jatkoin matkaani poroaidan, ja samalla valtakunnan rajan, mukaisesti kohti etelää. Hetken matkaa kuljettuani näin tuvan Norjan puolella. Katsoin kartasta, että kyseessä oli Vestkoian autiotupa. Enpä ollut noita tullut ajatelleeksikaan, sillä alunperinhän suunnitelma oli mennä lännempänä vettä pitkin. Toinen autiotupa, Lerkevannskoia, olisi juuri sopivasti niillä main, minne ajattelin leiriytyä. Pikainen satelliittiviestikysely matkustusrajoituksista Norjaan kuitenkin romutti tuon idean. Norja on kiinni. Tuntui jotenkin typerältä, että olisin käytännössä näköetäisyyden päässä sateensuojasta. Paikassa, jossa ei ole ketään eikä mitään. Vaan ei, sinne ei nyt mennä. Säännöt on sääntöjä.

Rajaa pitkin kulkiessani kiinnitin huomion siihen, miten erilaista maasto on rajan toisella puolella. Norjan puolella kasvoi koivuja ja uusiakin oli tulossa. Suomen puolelta koivut puuttuivat kokonaan. Porot ovat ne popsineet suihinsa. Olisiko tässä riittävän selkeä esimerkki siitä, että Suomessa poroja on enemmän kuin mikä on luonnon kantokyky?

Norjan koivut vs Suomen koivuttomuus.

Monet pienet suot matkan varrella olivat outoja mutalätäköitä. Sellaista puolikiinteää mutavelliä. Tasapainoilin monesti vanhojen aidantolppien ja kivien päällä näitä ylittäessäni. Kaipa se sitten oli liiallista itsevarmuutta, tai kiertämisen laiskuutta, kun päätin eräässä hiukan pidemmässä liejukossa mennä kuitenkin yli. Kokeilin sauvoilla, että reunoilla oli kovahkoa mutaa, mutta keskellä sauva upposi noin 80cm liejuun. Sauvoista tukea ja pitkä loikka. Ponnistushetkellä kuitenkin toisesta sauvasta sompa irtosi kiinnikkeestään, joten loikan pituus ja suunta eivät olletkaan ihan suunnitelman mukaiset. Ensimmäisenä alastullut jalka upposi samantien puoleen sääreen asti, ja perässä tullut ei juuri pienemmällä säästynyt. Kulkija siitä sitten putosi polvilleen, ettei ainakaan horjahtaisi rinkan kanssa taaksepäin. Sauva poikki. Naps! Kyllä oli taas ylpeä olo. Ja mutainen. Ja harmistunut, kun puolet sauvoista oli nyt poikki.

Ei ihan täydellisen alastulon seuraus.
Vätsäri vaatii veronsa.

Olin puoleenpäivään mennessä jo kävellyt liki 12km ja syönyt jo lounaankin. Taivaalle alkoi kertyä sen näköistä pilveä, että kohta ropisee. Vähän jo väsyttikin kulku kivikoissa ja niissä saakelin muta-sauvankatkaisu-lätäköissä. Ajattelin laittaa teltan pystyyn ja viettää kunnon siestan. Voisin sitten iltapäivällä jatkaa vielä hetken matkaa. Tai jos sade jatkuisi iltaan asti, niin sitten jäisin leiriin siihen.

Melkein samantien kun olin päässyt telttaan, alkoi sataa. Se, jolle tämä tuli yllätyksenä, nostaa käden ylös nyt. Otin pienet päivänokoset ja muuten vain hengailin kotosalla sateen ropistessa kattoon. Kolmen aikaan sade kuitenkin lakkasi, ja ilma näytti selkenevän. Kieltämättä oli vähän hankala saada tehtyä päätös siitä, että kömpisi lämpimästä teltasta ulos tuuleen, laittaisi mutaiset ja kosteat kengät jalkaan ja lähtisi kävelemään. Mutta lähdinpä kuitenkin. Ajattelin, ettei ole oikein muutakaan tekemistä. Ja mahdollistaahan tämä jonain muuna päivänä leppoisamman päivän, jos vaikka silloin sattuisi ihan oikeasti satamaan.

Jatkoin nelisen kilometriä Surnupään juurella olevan järven rantaan, ja pystytin leirin uudestaan. Tästä on mukava huomenna lähteä heti kipuamaan ylöspäin Surnupään huippua.

Taas ollaan ihan siinä rajoilla.

Illalla korjasin vielä sauvan. Veistin sopivan puupalikan sauvan sisäpuolelle ja sitten lainasin teltan varakaaria ulkoiseksi tueksi. Lopuksi laitoin koko paketin kasaan nippusiteillä ja jesarilla. Hyvä, että on korjaustarpeita mukana. Tällä ensiavulla pärjää hyvin Nellimiin. Pitää siellä yrittää kehittää joku pysyvämpi ratkaisu.

Päivä 67: Surnupäät

Heräsin sateen ropinaan. Käänsin hetkeksi aikaa vielä kylkeä, ja temppu toimi kuten aikaisemminkin. Lopulta pääsin poutasäässä lähtemään liikkeelle. Ilmeisesti en kuitenkaan ollut ihan kokonaan vielä hereillä, sillä epähuomiossa lähdin kulkemaan kohti väärää Surnupään lakea. Tarkoitus oli kivuta sen korkeamman ja laakeamman laen kautta, mutta se jäi nyt pelkäksi suunnitelmaksi. ”Aivan sama”, totesin, ”Surnupää mikä Surnupää”. Kiipeäminen sujui vaivatta, sillä rinne oli loiva ja maasto ihanteellinen kulkea. Lähellä Surnupään lakea näin suunnistusrastin, Y4. Aikaisemmin kesällä olleen 5 vuorokauden rogaining-kisan, Lapland WIlderness Challengen jäämiä. Todellinen suunnistaja löytää rastit, vaikkei niitä olisi edes karttaan merkitty. Toivottavasti tämä rasti on vain yksittäisenä unohtunut hakea pois maastosta, muuten se olisi aika paha moka järjestäjiltä.

Rasti Y4.

Surnupäältä suunta olikin sitten kohti Mellalompolon harjua, josta olin saanut vinkin ystävältäni Alilta. Valitsin reitiksi sellaisen, jossa mustia kivikkoja tarkoittavia kolmioita olisi vähiten. Näköjään kivikoiksi ei lasketa sellaisia kivikkoja, joissa on vähän sammalta ja varvikkoa kivien päällä. Siis sellaista, joka on vielä raskaampi kävellä kuin se varsinainen kivikko. Tai ehkäpä kartanpainajalta vain loppuivat mustat kolmiot kesken, kun niitä oli käytetty liian tuhlailevaisesti kartan pohjoisosissa.

Surnupään rinne oli helppokulkuista.

Päivästä tuli siis fyysisesti rankka. Viimeiset sadat metrit jo laskin askelia. Leiripaikka oli kuitenkin kuin postikortista. Harjun reunalla, Mellalompolon hiekkarannan kupeessa valtavan männyn katveessa. Sitä katsellessa karisi päivän väsymys äkkiä jaloista. Lisää liikettä jalkoihin sai alkanut sade. Se alkoi ainakin 2 minuuttia liian aikaisin, sillä en ihan ollut vielä ehtinyt saada telttaa pystyyn. Kummallista epätarkkuutta.

Kävin pitkästä aikaa ihan kunnolla peseytymässä. Uiminen nyt ehkä on vähän liioiteltu sana, mutta kuitenkin ainakin hetkellisesti kokonaan vedessä. Vesi oli jo melkoisen viileää, mutta ilma sen sijaan lämmin. Mittari näytti 17 astetta vielä illansuussakin.

Suoniitty.

Huomasin, että puhelimessa on kenttää. Päätin hiukan tuhlailla akkuja ja soittaa muutamalle ystävälle ja vanhemmilleni ”logistiikkakeskukseen”. Kylläpä olikin taas mukava rupatella ja ennenkaikkea kuulla tuttujen ihmisten ääntä. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta ne ovat tärkeitä hetkiä.

Päivä 68: Harju ja EM-kisat

Ajatukseni reitin suhteen oli selkeä. Kuljen harjua pitkin niin pitkään kuin sitä riittää, ja sitten suunta Rajavaaraa kohti. Harjua pitkin olikin helppo kulkea, sillä hyvä maasto ja jopa polku siivittivät menoa. Kuljin välillä vähän omia ja porojenkin polkuja ja nautin helppoudesta.

Puolukka aurinkokylvyssä.

Helppous kuitenkin loppui yllättäen, kun huomasin harjumaaston vaihtuvan suoksi. Pienen tutkiskelun jälkeen huomasin poikenneeni harjulta sellaiselle pienemmälle haarakkeelle. Oikeaa harjua olisi ollut vielä useampi kilometri käveltävänä. Siinä kohtaa tein päätöksen, jonka myötä koko aamupäivästä tuli hankala, niin maastollisesti kuin henkisestikin. Oikea päätös olisi ollut palata se muutama sata metriä takaisinpäin ja jatkaa harjua pitkin. Väärä päätös taas oli jatkaa matkaa, ja ajatella että mennään nyt sitten tästä.

Komea mäntyvanhus Mellalompolon harjulla.

Suota seurasi kivikko ja kivikkoa taas suo. Kivikko, suo, kivikko. Vitutti, jos näin suoraan sanotaan. Yritin psyykata itseäni sillä, että tällaistahan tämä Vätsäri on, mutta mieleni ei ollut huijattavissa. ”Mä tiiän, että tuolla vähän matkan päässä olis se harju ja se polku”. Siinä sitten liukastelin märässä kivikossa ja päästelin päässäni tulemaan koko kirosana-arsenaalin.

Vähitellen mieli kuitenkin alkoi tasoittua, vaikka maasto ei niin tehnytkään. Kiinnitin huomion yhteen melkein täydellisen pallon muotoiseen kiveen, ja siitä jotenkin ajatus siirtyi jalkapalloon. On se tästä koronahässäkästä sentään se hyvä puoli, että nyt pääsen näkemään ainakin osittain ensi vuonna ne historialliset EM-kisat, joissa Huuhkajatkin on mukana. Täällä Västärissä tosin taidetaan joka vuosi pitää EM (Erämaan Mestaruus) -kisat, jossa on huuhkajat ja helmipöllöt ja susijengikin. Kuulemma kerran kokeiltiin ihan MM (Metsien Mestaruus) -kisojakin. Niihin kutsuttiin leijonatkin mukaan ja ne pidettiin Ruokolahdella. Se jäi kuitenkin kokeilun asteelle, sillä median mukaan tapahtuma ei ollut uskottava.

Näistä erämaiden kisoista ei vain suuri yleisö tiedä mitään, kun niitä ei televisioida. Mediapeliä, sanoisi Väyrynen.

Päätin siirtyä kulkemaan loppumatkan Rajavaaralle ihan rajaa pitkin. Tässä kohden ei ollut mönkijäuraa, mutta poronpolku helpotti kulkua jo merkittävästi. Olin tänääkin lähtenyt aika aikaisin liikkeelle ja ajattelin taas pitää pidemmän siestan päivällä. Iltapäiväksi luvattu sade ja rajapolun tuoma askelten keveys sai kuitenkin jatkamaan perille asti ilman siestoja.

Rajaa seuraamalla ei ainakaan helposti eksy.
Lapio rajan poroaidassa.

Leiriydyin järven rannalle Rajavaaran rinteessä. Näköjään alkaa sateella vähän ote lipsua, sillä tänään se alkoi jo hiukan ennen rantaan saapumistani. Eli siis ehkäpä 10 minuuttia aikaisemmin kuin telttani oli pystytettynä. On se tylsää, ettei enää tuuriinkaan voi luottaa.

Illaksi sää kirkastui ja aurinkokin paisteli. Lämpötila alkoi myös tippua nopeammin kuin aikaisempina öinä. Näinköhän saadaan ensimmäinen hallayö.

Sateen jälkeen tulee pouta.

Päivä 69: Mutaa ja valoa

Ei tullut yöpakkasia, vaan jälleen kerran yökastelu. Jo pidemmän aikaa on melkein joka yönä satanut, ja niin se teki tälläkin kertaa.

Pelasin aamulla hiukan uhkapeliä. Reittivaihtoina oli joko kiertää yksi suo, ja kulkea sitten pidemmän kautta ja muutenkin vaikeampaa maastoa. Tai sitten lähteä toiseen suuntaan, ja uskoa, että yhdestä suosta pääsee ylitse. Sen jälkeen olisikin helpompaa. Kruuna vai klaava?

Ei tullut kruunaa eikä klaavaa, vaan kolikko jäi sitten syrjälleen. Tasapeli. Suosta kyllä lopulta pääsin yli. Tai jos tarkoiksi ruvetaan niin aiempi pohdintani joen ylityksesta vs lävistyksestä sopii myös tähän. Alkuun pääsin mättäältä mättäälle helposti ja jopa mielessäni hiukan tuuletin onnistunutta valintaa. Vaan kas, suo iski takaisin. Siinä vaiheessa, kun seisoin umpikujassa, suo oli syönyt toisesta sauvasta somman ja toisen, sen aiemmin katkenneen, korjaus oli pettänyt, ei tuulettelusta ollut enää paljoa jäljellä. Se oli muuttunut sadatteluksi.

Päätin kuitenkin, että tästähän vielä mennään yli, ei nyt tähän voi luovuttaa. Vaihdoin vaelluskengät kumisiin leirikenkiin ja käärin housuista lahkeet ylös. Noin, nyt on pelivaraa polviin asti. Ja se riitti, juuri ja juuri. Siinä polvia myöden liejussa mietin, miltä on mahtanut tuntua siitä kuokan kanssa olleesta Jussista. Ensin oli suo, sauva ja Vesa. Siinäpä sanonta päivitettynä 2020-luvulle.

Mutakylpy hoitaa kuulemma ihoa.

Tämän episodin jälkeen päivä rullailikin mukavasti eteenpäin. Kulkemisen teemana oli selvästi valoa kohti, sillä monesti kompassin antama suunta oli suoraan kohti aurinkoa. Jo melko matalalta paistava aurinko tekee mielettömän hienon valon ja varjon leikin harvassa metsässä. Tunnelma on jotenkin taianomainen. Voi hyvin kuvitella keijujen ja menninkäisten tanssivan jossain sammalmättäällä.

Taikametsän siimeksessä.

Loppuvaiheessa vauhtia antoi ajatus Piilolan autiotuvasta ja ruokapussissa odottavista pizzasta ja letuista. Tulin Piilolasta Norjan puolelle menevälle polulle reilun kilometrin ennen tupaa. Reittimestari on kyllä pistänyt siinä parastaan ja vetäissyt merkityn polun kulkemaan suoraan suon läpi. Siinä olisi kyllä kengät kastuneet, jos ne eivät olisi olleet jo valmiiksi märät.

Upea auringonlasku peilityynellä Nammijärvellä.

Päivä 70: Outojen sattumusten sarja

Olin varannut majoituksen Nellim Wilderness Hotellista 10.9. eli kahden päivän päähän. Sauvan kunnollinen korjaus ja korjaustarvikearsenaalin täydennys vaatisivat kuitenkin käynnin Ivalossa rautakaupassa. Suunnitelmani oli, että tänään kävelisin Piilolan polkua Kessintien varteen, huomenna sitten lähtisin tietä pitkin Nellimiä kohti ja yrittäisin saada liftattua kyydin Ivaloon kaupoille. Ja sieltä sitten jollain konstilla yrittäisin päästä takaisin Nellimin huoltopäivää viettämään.

Lahonneen koivun kuori toimi puolukalle ruukkuna.

Päivän kävelystä tuli ensimmäistä kertaa tällä reissulla vähän suorittamista. Kuljin tuon reippaan 22km polkua pitkin melko tiuhalla askelvälillä. Aurinko paistoi ja polku oli pääosin helppokulkuista, joten saavuin Kessintien parkkipaikalle jo neljän aikoihin.

Kangasmetsä on kävelijälle unelma.

Normaalipäivänä päivän tapahtumat olisivat olleet jo kokolailla pulkassa ja edessä leirin pystytys. Vaan ei tänään. Tapahtumat olivatkin vasta aluillaan. Jos olisin elokuvan käsikirjoittaja, en voisi tällaista tapahtumaketjua juoneen laittaa, sillä se ei olisi enää uskottava. Joskus kuitenkin totuus on tarua ihmeellisempää.

Kävely takana, seikkailu edessä.

Siinä parkkipaikalla hetken tuumailin, mikä olisi seuraava siirto. Päätin, että voisinhan hetken aikaa hengailla tien varressa, jos vaikka sattuisi käymään niin mieletön tuuri, että joku sattuisi siitä ohi ajamaan. Tie on siis pieni hiekkatie, joka ei oikeastaan johda mihinkään, joten siitä ei välttämättä ihan joka päivä mene yhtään autoa ohi.

Hetken siinä tien laidalla istuskeltuani parkkipaikalle tuli auto Nellimin suunnasta. Juttelin hetken autosta nousseiden vanhempien herrasmiesten kanssa. He kysyivät mihin olen seuraavaksi menossa. ”Se onkin erittäin hyvä kysymys”, vastasin ja jatkoin viittoen kädellä Nellimin suuntaan ”tuonnepäin olisi tarkoitus mennä”. Miehet, Ykä ja Joppe, sanoivat olevansa menossa hetkeksi kalastamaan idemmäksi, mutta palaamassa myöhemmin ja menossa Nellimiin. Hienoa, saisin siis kyydin Nellimiin asti, ja sieltä olisi kuitenki helpompi sitten huomenna saada jatkokyyti Ivaloon.

Onnetar ei kuitenkaan lopettanut tähän onnenpotkuun, kun kerran oli vauhtiin päässyt. Noin tunnin kuluttua miehet valkoisessa Fordissaan palasivat parkkipaikalle. Kumi oli puhjennut osuttuaan kiveen. Puhelimessa ei suomalaisia verkkoja ollut löytynyt, mutta he olivat saaneet venäjän verkon kautta soitettua paikalliselle kalastusoppaalle, joka oli vastannut veneestä järvellä ja luvannut soittaa hinausauton. Apu olisi siis ehkä tulossa, mutta mitään tietoa ei ollut aikataulusta. Idealamppu syttyi päässäni ja purin tuon valon avaamalla suuni. ”Hmm. Te olette siis yöpymässä Nellimissä, ja auto on menossa korjattavaksi Ivaloon? Itse olisin menossa Ivaloon ja palaamassa sieltä takaisin Nellimiin. Tehdäänkö niin, että menen hinausauton kyydissä Ivaloon ja sitten kun autonne on taas kulkukelpoinen ajan sen teille Nellimiin hotellille. Näin teiltä ei mene lomapäivää hukkaan”.

Sehän olikin oikein klassinen win-win -ratkaisu. Nyt ainoa pulma oli, ettei ollut minkään valtakunnan (vaikka niitä on ihan lähellä kolme) hajua, onko hinausauto tulossa ja milloin. Asiaa siinä tuumaillessamme saapui Piilolasta päin pariskunta, jonka olin eilen tavannut tuvalla. Siinäpä ratkaisu pulmaan. Sain heiltä lyydin Nellimiin ja lupasin sieltä soittaa hinauspalveluun ja varmistaa, onko kyytitilaus tullut perille ja hinuri tulossa. Ja olihan se. Melkein heti puhelun loputtua hinausauto ajoikin ohitse. Se kävi hakemassa miehet ja Fordin kyytiin, jätti miehet Nellimiin ja otti minut kyytiin.

Näin siis sain kyydin Ivaloon ja takaisin eikä tarvinnut edes peukaloa nostaa. Siinä sitten illalla sängyssä pohdiskelin, että olisikohan mahdollista rekisteröidä tämä tuuri tavaramerkiksi. Mutta tulin siihen tulokseen, että eräs toinen Vesa lienee jo rekisteröinyt Tuurin.

Päivät 71 ja 72: Huilailua

Seuraavat pari päivää menikin taas perinteisesti kamppeita huoltaessa, ruokia pakkaillessa ja levätessä. Nellim Wilderness Hotel on paikkana kerrassaan hulppea, kyllä siinä kelpasi matkalaisen huilata.

Kyllä täällä kelpaa hetki levätä.

Vätsäri tarjosi kyllä monipuolisen seikkailun. Toisaalta mieleen jäi ne suot ja kivikot, toisaalta taas upeat ylängöt ja kauniit mäntykankaat. Vätsärikin vei minulta somman lisäksi taas pienen palan sydäntä. Näinköhän siitä on enää mitään vuoden jälkeen jäljellä, vai onko koko sydän jätetty pieninä palasina Lapin erämaihin?

Huomenna sitten alkaa taas ihan uusi jakso. Suunta on ensiksi Tsarmitunturin erämaan kautta Raja-Jooseppiin ja sieltä sitten UK-kansallispuistoa pitkin Kiilopäälle seuraavaan tankkaukseen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia seikkailuita on seuraavaksi luvassa.

Katse kohti tulevia seikkailuita. Kiitos Vätsäri.

2 thoughts

  1. Eipä ollut sauvat edelleenkään kunnossa kun tänään Suomulla törmättiin. Voi että kun olisin hoksannut antaa omat sauvat sulle vaikka lainaan, kun oma reissumme oli jo melkein ohi. Tsemppiä jatkoon! Sami, Retkipalvelu Inari 😊

    1. Sauvat vaan näytti huonoilta 😄. Se katkennu kohta on korjattu nyt niin että on varmasti koko sauvan vahvin kohta. Kiitokset tsempeistä, oli mukava rupatella 👍

Vastaa