Päivä 55: Vauhtia ja tyyntä

Mainittakoon heti alkuun, että etelätuulta kesti tasan ne kaksi päivää, jotka tarvitsin. Tänään tuuli on lähes kokonaan tyyntynyt. Melonta alkoi parilla pienellä koskella, joissa ei aivan vesi riittänyt. Taas joutui kävelyhommiin. Mietin, että onko vesi yksinkertaisesti niin matalalla, että tämä nyt vain on tätä tästä eteenpäin.

No ei todellakaan ollut. Alun jälkeen mielettömän hienot kosket seurasivat toisiaan, väleissä sitten oli ihan peilityyniä lompoloita. Vuorotellen vauhtia ja rauhaa. Ikäänkuin maanis-depressiivinen päivä siis. Näätämöjoen Jekyll ja Hyde. Tyynissä kohdissa oli usein niin matalaa, että näin helposti pohjaan saakka. Ja pohjassa olevat kivet ja pintaa kohti kurkottelevat kasvit. Mielessäni sain helposti poistettua veden siitä välistä. Ja niin sitä lennettiin. Mielessäni vesikasvit muuttuivat puiksi ja kivet vuoriksi. Ja minä siinä lentävässä kanootissani olin kuin paraskin Aladdin.

Koskissa saa mukavat vauhdit.

Muutamassa pienemmässä koskessa ja nivassa vesimäärä oli ihan siinä rajoilla. Piti ihan toivoa, ettei se kivi, joka väistämättä kohdalle jossain kohtaa osu, ole kovin terävä. Kanootin puhkeamisen lisäksi en kaipaa myöskään uutta ilmanvaihtoventtiiliä takalistooni. Olen nimittäin huomannut, että se yksikin päästää ihan riittävästi pois sitä jo kertaalleen käytettyä ilmaa.

Huomasin tänään kauhukseni, ettei urhealla pikku lautallani ole lainkaan nimeä! Ja pitäähän jokaisella itseään kunnioittavalla vesialuksella nyt nimi olla. Niinpä, kun nyt kerran puhelimen sai kiinnittymään verkkoon, laitoin Facebookissa nimikilpailn pystyyn. Sen tuloksena tästä eteenpäin pieni vihreä lauttani olkoon nimeltään Tuuli S. Pää. Varsinaiset ristiäiset järjestetään sitten myöhemmin, mutta olkoon tämä nyt sellainen hätäkaste.

Lähtiessäni tälle pätkälle en tiennyt, mitä koskien luokitukset käytännössä tarkoittavat omaan taitooni nähden. Nopeasti opin kuitenkin huomaamaan, että 1-2 tason kosket voin laskea läpi sen kummemmin miettimättä. Ensimmäisen kolmoskosken tullessa kohdalle rantauduin ja kävin kävelemällä koko kosken läpi. Ei näköjään mitenkään paha, mutta hyvä oli käydä katsomassa sopivat ajolinjat jo etukäteen, niin pystyin helposti välttämään ne pahimmat paikat.

Näätämöjoen karua kauneutta.

Kyseiseen kolmoseen lähtiessäni muistin, että minullahan on GoPro -kamera mukana juuri tällaista hetkeä varten. Istutan sen tukevasti kiinni kanootin keulaan, niin saan hienon action-videon koskesta. Tai niinhän minä ajattelin. Tarkemmin asiaa tutkiessani huomasin, että kyllä, mukana on sekä GoPro että sellainen kiinnike, jolla sen saa kanoottiin kiinni, mutta se pieni ruuvi, jolla kamera kiinnitetään jalustaan, puuttuu. Reilun 600 kilometriä olin mokomaa härveliä roudannut pitkin soita ja tuntureita, ja nyt kun sille olisi käyttöä, niin yksi pieni ruuvi puuttuu. Yksi #€%&:n ruuvi.

Koko loppupäivä oli niin hauskaa koskenlaskettelua, että välillä nauroin ihan vedet silmissä. Veden silmiin tosin tarjosi kuohuva koski, mutta nauru tuli ihan sisältä. Pari pikkumokaa kuitenkin pitää tunnustaa. Ensimmäisen aiheutti pettänyt muisti. Se nimittäin oli varma, että seuraava koski on luokkaa 1, vaan eipä ollutkaan. Se olikin 3. Niinpä sitten laskin tämän kolmosen ihan raakana alas, vaikka muuten olin päättänyt, että ne käyn aina rannasta tsekkaamassa etukäteen.

Se toinen moka sattuikin juuri tällaisen rantautumisen jälkeen. Olin käynyt katsomassa sopivan linjan ja istahdin takaisin paattiini. Rupesin siinä laittamaan hanskoja käteen, kun huomasin etten enää olekaan paikallaan siinä kiven takana. Vaan menossa hyvää vauhtia kohti koskea. Perä edellä. No, packraftin saa yhdellä tehokkaalla vedolla käännettyä 180 astetta, joten ei siinä sen ihmeellisempää. Kansipeitettä en tosin siinä hässäkässä ehtinyt kunnolla laittaa kiinni, joten lopputuloksena oli aimo hörppy vettä sylissä. Olisikohan ollut lopulta kymmenisen litraa vettä kanootin pohjalla.

Hörppäyksen jälkeen pitää kuivatella.

Tätä päivää kuvastaa varmaan aika hyvin se, että oli niin hauskaa, etten olisi millään malttanut lopettaa ja leiriytyä. Lopulta kuitenkin järki siinäkin voitti, onhan niitä koskia huomennakin.

Leiripaikka taas kerran upealla paikalla.

Päivä 56: Paikkauksia

Vielä nukkumaan mennessäkin harmittelin sitä GoPron ruuvia. Jossain siellä unten rajamailla sain kuitenkin ajatuksen, kuinka paikata tilanne. Onhan minulla kaikennäköisiä teippejä ja muuta korjaussälää mukana, joten äkkiäkös sitä yhden kameran saa kiinni jalustaansa.

Aamulla sitten ryhdyin tuumasta toimeen. Kolmella tulitikulla ja muutamalla urheiluteipin pätkällä syntyi oiva kiinnike. Ja niin oli kamera valmiina toimintaan. Päivän suunnitelmassa ei ollut kuin parin kilometrin kävely rantaa pitkin Opukasjärvelle, sillä tuolla pätkällä oli useampi selvästi omat kykyni ylittävä koski. Aikaa siis oli käytettävissä ihan reippaasti.

GoPron ruuvin voi korvata tulitikuilla.

Kukaanhan ei kiellä kävelemästä takaisin ylävirtaan ja laskemasta samoja koskia uudelleen. Kertaushan on se opintojen äiti. Loistava idea! Kaiken lisäksi pääsisin ihan käytännössä kokemaan, mikä ero on laskea tyhjällä kanootilla normaaliin painolastiin verrattuna. Katselin kartasta, että noin kilometrin kävelyllä saisin useamman 2, 2+ ja 3-luokan kosken koettua uudestaan.

Ja kivaa oli. Ei uudelleen lasku vienyt nautintoa vähäisintäkään määrää. Ehkä jopa päinvastoin.

Action-kuvaa koskesta. Klikkaa katsoaksesi video.

Takaisin leiriin tullessani huomasin pienen pienen reiän kanootissa, joten edessä oli seuraava paikkausoperaatio. Reikä vaikutti ns. pistohaavalta, olin varmaan jossain koskessa osunut johonkin teräväsärmäiseen kiveen. No, näppärällä tarrapaikalla ei kanootin korjaukseen mennyt montaakaan hetkeä.

Pistohaavan paikkaus Tuulin kyljessä.

Lounaan jälkeen pakkasin pitkästä aikaa tavarat rinkkaan. Piti ihan pysähtyä muistelemaan, miten kamppeet pitikään rinkkaan pakata. Melontapakkaus oli selkeästi jo muuttunut rutiiniksi alkukangertelun jälkeen. Kävelin Opukasjärvelle ja leiriydyin tulipaikan läheisyyteen.

Ensimmäiset kypsät puolukatkin näin tänään. Tai ainakin kypsähköt. Vähintäänkin medium miinus. Nyt alkaa sitten olla koko marjakausi käytynä läpi, ensin variksenmarjat sitten hillat ja mustikat. Ja nyt lopulta puolukatkin. Tuollaisista konkreettisista asioista huomaa ajan kuluvan. Muuten kiinnekohtia aikaan onkin sitten vähänlaisesti.

Lähes kypsiä puolukoita.

Päivä 57: Aika kuluu, kun on hauskaa

Aamulla näin pitkästä aikaa ihmisiä. Jos olisi pitänyt veikata, en ehkä ihan ensimmäiseksi olisi veikannut näkeväni sillankorjaajia työssään. Miehet olivat eräilystä kiinnostuneita rakennusmiehiä jostain etelämmästä, ja saaneet Metsähallitukselta tehtäväkseen kolmen sillan korjaamisen. Kuullosti minusta aika hyvälle työkeikalle.

Kun alkuun päästiin, niin ihmisiä alkoikin sitten näkymään enemmänkin. Lasken nimittäin kalastajatkin ihmisiksi. Opukasjärven jälkeen siimaa uittavia henkilöitä näkyi päivän aikana varmaan kymmenkunta.

Kiersin Opukkaan alakönkään maita pitkin, mutta muuten päivä sisälsi koskia toistensa perään. Aivan törkeän hauskaa. En taaskaan meinannut malttaa lopettaa. Vielä tämä yksi ja sitten leiriydyn. No, kerta kiellon päälle. Vielä yksi. Kilometreiksi muutettuna jokirantaa vilisi silmieni ohitse päivän aikana reippaat 23 kilometriä.

Tällaiset kosket pitää vain suosiolla kiertää.

Aikaisemmat päivät olen vaatetuksena pitänyt vain merinokerrastoa ja kuorivaatteita. Tänään halusin kuitenkin kokeilla kuivapukua, jottei se nyt aivan turhaan olisi matkassa mukana. No, ehkä suurempana syynä asuvalintaani oli, että sain nyt kokemusta kuivapuvusta lokakuista Värriöjokea varten. Tähän keliin asu oli hiukan liian kuuma, mutta lokakuussa varmasti iso apu.

Vielä yksi koski, jookos?

Leirissä katselin pitkästä aikaa karttaa. Tähän saakka olen seurannut vain Näätämöjoelle tehtyä melontaopasta. Kartat toki on siinäkin, mutta kokonaisuus ei siitä aukene. Vain kosket seuraavalla muutamalle kilometrille. Nyt huomasin, että hupsista, olenkin kohta perillä. Melontaa olisi huomiselle jäljellä kymmenisen kilometriä ja sitten noin 8km kävely Näätämöön. Iijärven myötätuulet ja koskiopas olivat jouduttaneet matkaa ennakoitua ripeämmin. Onneksi ruokapaketti on juuri saapunut Näätämön Matkahuoltoon, joten ei tarvitse sitä jäädä odottelemaan.

Leiripaikalla oli sen verran kenttää puhelimelle, että sain varattua itselleni majoituksen Näätämön läheltä, Sanilan porotilamajoituksesta. Ja kyydinkin sinne sain hommattua. Ajatus saunasta alkoi taas tuntua ihan mukavalta ajatukselta.

Päivä 58: Kallokosken kuohut

Heräilin hitaasti ja annoin sateen rauhassa lakata ennen tarpin alta kömpimistä. Olen kyllä tykästynyt kovasti tarppiin majoitteena. Keveys ja helppous ovat tietenkin aina hyviä ominaisuuksia, mutta näissä avomajoitteissa on kyllä jotain kiehtovaa. Teltassa on lähellä ympäröivää luontoa, mutta tarpin alla pötkötellessä on ikäänkuin osa sitä. Toki miinuksiakin telttaan verrattuna on. Sateella kosteuskin on konkreettisemmin läsnä, tosin sitten taas kondensiokosteutta on teltassa vastaavasti enemmän. Ja tuulella kyllä huomaa lämpötiloissa, että on taas ilmaa liikkeellä. Ja hyttyset. Tähän aikaa vuodesta ne eivät enää juurikaan kiusaa, mutta kesemmällä kyllä pitää olla joku suoja niitä vastaan.

Melontamatkaa ei enää Kallokoskelle ollut kuin alle 10 km. Kosket olivat vähitellen tasoittuneet suvannoiksi, joten joutui ihan melomaan laskettelun sijaan. Alkumatkasta oli yksi isompi koski, Saarikoski. Siinä olevan könkään pohjalla meinasin ensimmäistä kertaa jäädä jumiin stoppariin. Packraft tuntuu niistä aika mukavasti yleensä selviytyvän, mutta nyt otin sen verran pohjakosketusta kiveen könkäässä, että vauhti meni siihen. On aika jännä tunne, että vettä pauhuu ohitse, mutta kanootti pysyy paikoillaan vaikka meloo. Jouduin siinä ottamaan muutaman ihan kunnoon vedon, että pääsin jatkamaan matkaa.

Vesi kuohuu, mutta mieli on tyyni.

Saarikoski jäikin sitten viimeiseksi lasketuksi koskeksi Näätämöjoella. Muuta pieni niva toki matkalla vielä oli, mutta ei lasketa niitä. Melonta päättyi siis Kallokoskelle. Se on luokiteltu 3+ koskeksi, joten olin mielessäni ajatellut, että se on ikäänkuin sokerina pohjalla tälle etapille. Rantauduin tarkistamaan koskea ja huomasin, että siitä selviytyminen kunnialla vaatii jo jonkin verran tekniikkaa. En itse ollut aivan 100% että saan loppukoskessa linjan oikeaksi, enkä ajaudu laidan massiivisiin stoppareihin, joten tein sen ainoan oikean päätöksen ja siirryin jalkapatikkaan. Harmitti. Vietävästi.

Kallokoski jäi vielä tällä reissulla laskematta.

Leiriydyin Kallokosken laavun läheisyyteen ja tein lounaan nuotiolla. Päivän teemaksi nousikin syöminen, sillä lounaan jälkeen paistelin kaksi lettuannosta, 6 isoa räiskälettä. Hetken aikaa niitä sulateltuani olikin jo päivällisen aika. Loppupäivä kuluikin tätä ”päiväkirjaa” kirjoitellessa. Olin yhtenä aiempana päivänä laittanut vain ranskalaisilla viivoilla pointteja ja tapahtumia, joten muutin senkin ihan tekstimuotoon. Nyt kun vielä muistaa.

Huomenna sitten pakataankin taas kamppeet rinkkaan, ja laitetaan vaelluskengät pitkästä aikaa jalkaan. Edessä on lyhyt noin 8km siirtyminen Näätämöön ja taas hetkeksi ihmisten ilmoille.

Päivät 59-60: Näätämö, porojen tankkauspiste

Päivän kävelyosuus Näätämöön sujui tätä melontavoittoista osuutta summaillessa. Ajallisesti se osui täydelliseen saumaan. Reippaan 500 kävelykilometrin jälkeen teki jaloille todella hyvää levätä useamman päivän ajan. Reissussa rähjääntynyt hanurikin sai istuskella ilmatäytteisellä istuimella. Mutta paras virkistys silti tulikin mielelle.

Hei hei Näätämöjoki. Me näemme vielä ihan varmasti.

Ennakkoon vähän jännitin tätä osuutta, koska se oli tavallaan hyppy tuntemattomaan. Nyt olen monta kokemusta rikkaampi ja innostunut lajista. Tätä täytyy ehdottomasti saada tulevaisuudessa lisää. Näätämöjoki on melontakohteena ihan mielettömän upea, joten sille annan lämpimän suosituksen. Ja jos ei koskista niin välitä, niin melontaretki Iijärvelläkään ei ole huono vaihtoehto.

Loppumatka olikin melko helppokulkuista.

Etukäteen eniten mietitytti se, kuinka paljon joudun kulkemaan rantoja pitkin. Tiesin kyllä koskien luokituksen, mutten sitä miten oma taitotasoni suhteutuu luokituksiin. Lopulta, osuuden 77 koskesta kiersin vain 8. Ja siinä Opukasjärven parin kilometrin pätkästäkin olisi voinut väleistä useamman kosken tulla alas. En vain kokenut mielekkääksi alkaa säätämään kamppeiden kanssa yhtä koskea varten, kun seuraava olisi kuitenkin taas pitänyt kiertää.

Joltain on pudonnut kiviä kyydistä.

Näätämön kylä on pieni. Pari taloa ja kaksi kauppaa. K-marketin Matkahuollon pisteestä hain täydennyspaketit. Tällä kertaa ruoan lisäksi oli myös vaihto takaisin telttaan, uudet ehjät kengät, vähän paksumpaa vaatetta ja makuupussia. Syksy alkaa tulla. Siinä kaupan pihassa sitten välppäsin varusteet pahvilaatikoista rinkkaan, ja vastaavasti melontavarusteet yms takaisin laatikoihin. Ja laatikot sitten lähetin takaisin etelään. ”Lähetätkö ne samat paketit siis takaisin?”, kysyi kauppias. ”Kyllä. Paketit on samat, mutta sisältö sentään eri.

Näätämö on ilmeisesti paikka, jossa porotkin käyvät tankkaamassa. Kyytiä odotellessani nimittäin ihmettelin pitkään muutamaa poroa, jotka ensin hengailivat muina poroina SEO:n tankkauspisteessä. Ei niitä tuntunut ihmisten läsnäolo häiritsevän lainkaan. Hetken kuluttua ne siirtyivät Nesteelle. Taitavat olla poroparat koukussa bensan imppaamiseen.

Näätämö. Paikka, jossa porotkin tankkaavat.

Sanilan porotilamajoituksessa pääsin samantien saunaan. Saunarakennukselta kohti huonetta kävellessäni huomasin asian, jota en olekaan kokenut noin kymmeneen vuoteen. Tukkani hulmusi tuulessa! Vähämillinen hiustyylini ei juuri ole hulmuntaa aiheuttanut, ja täällä reissussa taas on käytännössä aina tuubihuivi päässä. Tai sitten tukka on sen verran rasvainen, ettei sitä ihan pieni puhuri ole saanut liikkeelle.

Saa nähdä kuinka kauan jaksan tukkaa kasvatella, ennen kuin palaa hermot. Parran kanssa riitti 50 päivää, tukka sentään sinnittelee vielä.

One thought

Vastaa