Päivä 12: Paarmoja ja lisää paarmoja

Tänään oli rankka päivä, ei käy kieltäminen. Ruokatäydennyksen rinkkaan tuomat noin 8 lisäkiloa saivat alkuun kropan huutamaan: ”Et oo tosissas?” Sain huudon kuitenkin vaiennettua muistuttamalla, että juuri kropan tarvitsemia energioitahan tässä tankkailtiin. Turha siis valittaa.

Olin saanut edellisestä majapaikasta vinkin, että alempana Ounasjokea sijaitseva Porotilamajoitus Autto voisi kenties avittaa joen ylityksessä. Myöhäisen kevään ja viime päivien sateiden takia vesi tosiaan olikin sen verran korkealla, että kahlauskohdan löytäminen olisi voinut ottaa aikaa. Sain Autolta lainaksi inkkarikanootin, jolla pääsin ylitse kuivin jaloin. He lupasivat joskus myöhemmin sitten hakea tyhjän kanootin vastarannalta.

Kanootilla Ounasjoen yli

Itikoita ja paarmoja alkoi kerääntyä kävellessäkin ympärille sen verran runsaasti, että oli pakko pitää paksumpaa pitkähihaista päällä. Ohut merinovillapaita ei juuri hidastanut verenhimoisten petojen menoa. Kuoritakki ja auringonpaiste puolestaan ovat kertakaikkisen hikinen yhdistelmä. Ja hikinen vaeltaja taas houkuttelee paikalle jo syöneiden ötököiden kaveritkin. Noidankehä on valmis.

Maasto oli valtaosin soista ja ryteikköistä, siis todella raskasta kulkea. Kun vihdoin pääsin kuivemmalle kankaalle, olikin vastassa poroaita. Hetken siinä tuumattuani totesin, etten mitenkään voi vielä olla karttaan merkityllä poroaidalla ja että olen kyllä melko varma sijainnistani. Tätä aitaa ei siis ole kartassa, ja jotenkin pitäisi toiselle puolelle päästä. Ruohokin näytti vihreämmältä aidan toisella puolella. Kokeilin nostaa aitaa, ja sainkin sen verran rakoa syntymään, että valitsin aidan alituksen. Ei muuta kuin turpa turpeeseen ja ryömimään.

Suomaisemaa. Taustalla Pallaksen tuntureita.

Lounaan jälkeen sitten saavuin sille ihan merkatulle poroaidalle ja lähdin kulkemaan sen vartta portille. Portti osoittautui sillaksi ja sen sijainti osoittautui märäksi suoksi. Pääsin sillalle suhteellisen helposti, mutta tällä kertaa toinen puoli aidasta ei ollutkaan parempi. Kestäisiköhän tuo ruohotuppo astumista? Välillä oli kengät ihan viittä vaille hörpätä suovettä, välillä taas käytin poroaitaa ”verkkoseinänä” (on muuten raskasta rinkan kanssa). Kun vihdoin pääsin suon laitaan olin aivan hiestä märkä. Ja paarmoja, #/&€%%:n paarmoja, pyöri joka puolella enemmän kuin olen koskaan nähnyt.

Paarmoja kiinnosti kulkijan lisäksi myös rinkka.

Päätin leiriytyä hiukan ylemmäs Palovaaran selälle, jossa seuralaisia olisi kenties vähemmän. Koin antaneeni jo riittävästi ravintoa paikalliselle eläinkunnalle yhden päivän osalta. Päätös oli hyvä, sillä paarmojen määrä leiriytyessä olikin enää puoli-infernaalinen.

Jos oli ensimmäisen etapin ensimmäinen päivä haastava, niin oli kyllä toisenkin. Onneksi kuitenkin sillä erotuksella, että nyt ei tarvitse jäädä odottelemaan jalan parantumista. Tästä on hyvä huomenna jatkaa.

Päivä 13: Ei kommentteja

Aamupäivällä, ja osittain se meni kyllä jo iltapäivän puolelle, maasto oli vaihtelevaa. Oli suota, harvennushakattua metsää, nuorta taimikkoa ja tuulenkaatoja. Yhdistävänä tekijänä näissä on se, että ne ovat kaikki raskaita kävellä. Todella raskaita. Eteneminen oli yhtä vauhdikasta kuin etanalla pihkassa. Ja kun maisematkin olivat lähinnä talousmetsää ja pöpelikköä, ei maisematkaan jättäneet paljon kerrottavaa.

Pöpelikköä.

Pidin taukoja kilometrin välein, välillä jopa tiheämmin. Ja silti meinasi jaloista loppua voima. Kun lopulta olin lounaan jälkeen jatkamassa matkaa, oli kello jo kolme ja kilometrejä kertynyt vasta 5. Loppupäivä sujuikin kevyemmin, kun jalkojen alle tuli suon sijaan kelkkauran pohja ja metsäautotie. Maisemat sen sijaan eivät juuri muuttuneet, paitsi että lisäksi tuli vielä muutama avohakkuu.

Kiinnitin tänään huomiota siihen, miten vähän ajatuksissa pyörii muun maailman meno. Ei tarvitse vaivata päätään sillä, kuka pelaa koronaa ja millä säännöillä. Eikä uhrata ajatusta sille, että muut meni piiloon ja Trump etti. Tai kuinka hallituksessa Kiuru livertää ja Harakka raakkuu. Ja Sa(nna)marin aiheuttaa närästystä. On aika rentouttavaa, kun pää on tyhjä. Omille ajatuksille on tilaa tulla ja mennä. Ja tuntuu, että ainakin tässä vaiheessa ne ovat enemmän menneet kuin tulleet. Ja tyhjän pään holvikaarissa vain kaikuu komeasti joku outo korvamato.

Jokaisella vähänkin pidemmällä tauolla kengät (ja varpaat) tuulettumaan.

Kaiken kaikkiaan todella raskas päivä, josta ei juuri kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Nyt tarvitaan unta ja lepoa.

Päivä 14: Karhunpaskaa ja helppokulkuisia metsäisiä soita

Alun pienen polkupätkän jälkeen kulku suuntautui taas ihan metsään. Ei kuitenkaan päin mäntyä, mutta metsään kuitenkin. Maasto ei ollut aivan yhtä rankkaa kuin aiempina päivinä, mutta auringonpaiste teki siitä sitä hikisempää. Paarma & Co. piti läsnäolollaan huolen siitä, ettei pelkällä paidalla ollut mitään asiaa kävellä. Jos ei halunnut tulla tyhjiin imetyksi.

Karttaan merkityt ”helppokulkuiset metsäiset suot” ovat kyllä olleet pääsääntöisesti ihan muuta kuin metsäisiä. Tai helppokulkuisia. Tällaisen statuksen oli karttamestari päättänyt antaa myös eräälle suolle, jossa ei kasvanut puun puuta. Ja ylitse ei ollut mitään asiaa ilman snorkkelia. Ja taas kierrettiin.

Otin lounaan päälle melkein tunnin päiväunet. On aika mukava tunne väsyneillä jaloilla pötkähtää mättäälle mahan viereen makaamaan. Ehtiihän sitä kävellä myöhemminkin.

Tällaisessa paikassa on hyvä pitää tauko.

Lounaan jälkeen näin paritkin melko tuoreet karhun jätökset. Ei nyt sentään ihan höyry noussut, mutta ei paljon puuttunutkaan. Olisi kiva kyllä joskus tuo metsien kuningas ihan nähdä, kunhan kohtaaminen ei olisi liian lähietäisyydeltä. Esimerkiksi suon toisella puolella olisi sopiva.

Iltapäivästä askel alkoi painaa, joten päätin leiriytyä solisevan puron varteen. Vieressä oleva suuri suo varmisti sen, ettei yksin tarvinnut olla. Telttaa kasatessa pari paarmaa onnistui livahtamaan salamannopeista liikkeistäni huolimatta sisäteltan puolelle. Kaverit taisivat olla sen verran hämmästyneitä suorituksestaan, etteivät olleet kovin nopeita liikkeissään, joten pääsin helposti kosketusetäisyydelle. Taputin heitä ystävällisesti selkään, ja kerroin että nyt tuli valittua väärä ovi. Sisätelttani on kuin Minotauruksen luola Sinuhe Egyptiläisessä – kukaan ei ole vielä palannut kertomaan kokemuksistaan.

Minotauruksen luola ja sitä suojaava ulkokuori.

Päivälliseksi tein poronkäristystä. Nälkä on tunnetusti paras mauste, mutta uskoisin että vähemmän nälkäisenäkin se olisi ollut ihan perhanan hyvää. Ison voinokareen lempeän kevyt kosketus viimeisteli kokonaisuuden. Ylipäätään tähän mennessä ruoat ovat olleet onnistuneita. Käytännössä kaikki ovat olleet joko hyviä tai superhyviä. Ainoastaan juustokeitto ei pääse seuraavalle kierrokselle jatkoon.

Katselin illalla pitkään karttoja, ja tein vähän muutoksia reittivalintaan. Ainakin teoriassa pystyn näin välttämään kaikkein märimmät suot ja pysyttelemään hiukan ylempänä mäillä. Katsotaan sitten toimiiko teoria käytännössä.

Päivä 15: Vaaroja

Lähdin aamulla hiukan normaalia aikaisemmin liikkeelle. Se olikin hyvä idea, sillä aamun viileys kevensi alkumatkaa aika tavalla. Samoin se, että mäillä ötököitä oli sen verran vähemmän, että pystyi kulkemaan ihan paitahihasillaan. Ah, auvoa.

Kulkija puolinukuksissa.

Maasto oli koko päivän kaksijakoista. Vuorotellen oli joko suo tai vaara. Suo, vaara, suo, vaara. Jäin miettimään lappalaisten kieroa huumoria paikkoja nimetessään. Kuljin nimittäin yli Honkavaaran, jolla kasvoikin ainoastaan kuusia. Ja heti perään Kuusivaara, joka oli puolestaan sekametsää ja mäntyä. Kyllä on ollut jollakin taas hauskaa.

Hankalakulkuinen avomaasto on lyhentänyt päivämatkoja siitä, mitä olin suunnitellut. Onneksi on aikaa ja ruokaa riittämiin. Olisi typerää vetää itsensä piippuun joka päivä. Se kostautuisi vielä myöhemmin. Ja onhan tämän tarkoitus myös olla hauskaa.

Olihan noita hyttysiäkin paikoitellen ihan riittävästi.

Illemmalla säätyyppi muuttui. Monta päivää ollut aurinkoista tai puolipilvistä ja melkein tyyntä. Nyt muutama ropsakka sadekuuro on jo pyyhkäissyt teltan yli ja tuuli selvästi yltyy. Muutama pilvi näyttää sellaiselta, että päälle osuessaan saattaapi vaikka ukostaa.

Päivä 16: Parran paikka

Aamu valkeni lämpimämpänä kuin aiemmat aamut. Luvassa oli siis hikinen päivä. Itselläni on se hyvä ominaisuus, etten todellakaan helposti palele. Mutta kolikon kääntöpuolena on se, että itselleni kaikki yli +20 alkaa olla vaelluskeliksi jo kuuma. Varmaankin termostaatissa jotain vikaa. Tänään oltiin varmaan jo lähellä hellerajaa, joten nestetankkauksesta piti pitää hyvää huolta.

Aamupäivä meni vielä poluttomalla taipaleella. Lounaalle saavuin Parran paikka -nimiseen paikkaan, ei se ollut oikeastaan sen kummempi kuin mikä tahansa piste kartalla, mutta olipahan ainakin komea nimi. Parran paikassa on kuitenkin se merkittävä puoli, että siihen päättyi tämän reissun ensimmäinen poluton vaihe. Loppupäivä oli polkua pitkin, ja lopulta ihan pikitien vartta. Tuntui toisaalta aika tylsältä kulkea tien vartta, mutta sitten taas toisaalta vaihteeksi kulkemisen keveys viehätti. Kaikessa on puolensa.

En ole Ounasjoen ylityksen jälkeen nähnyt yhtä ainutta ihmistä. Siitä on nyt… hetkinen… 5 päivää. Tänään itselläni tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa ikävä. Tai ikävä on liian vahva sana. Ehkä on paremmin kuvaava, että läheiset ihmiset kulkivat tänään mukanani ajatuksissa. Vanhemmat, sisarukset, ystävät. Toiset viipyivät päässäni hetken, toiset viihtyivät pidempäänkin. Oli kevyt kulkea.

Kilpukkajärvi

Leiriydyin pienen Kilpukkajärven rantaan. Tein saman, kuin parina aikaisempana kuumana päivänä. Teltta pystyyn varjoisaan paikkaan, kaikki hikiset vaatteet pois (lue: kaikki). Ei makuualustaa, vaan suoraan teltan viileälle pohjalle pötköttämään. Maa on sen verran viileää, että sillä saa mukavasti ylikuumana käyneen koneen taas jäähtymään. Sen jälkeen vielä uimaan, ”puhtaat” vaatteet päälle ja chili con carnet ääntä kohti. Teltassa sitten kölliessä ja päiväkirjaa kirjoitellessa menikin loppuilta. Nyt on ihmisen hyvä olla.

Päivä 17: Hiekkatietä ja peukalokyytejä

Tänään päivä ei ennakkoon ajateltuna tarjonnut mitään suurta ja mullistavaa. Siirtymätaival asfalttitietä Nunnaseen ja sieltä hiekkatietä Kalmankaltioon, yhteensä reipas parikymmentä kilometriä. Matka tasaisella alustalla taittui ripeästi, ja huomasin jopa nauttivani vaihteeksi suottomasta osuudesta.

Alkumatkan päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia, pomppien asiasta ja aiheesta toiseen. Hetken matkaa hiekkatietä kuljettuani keksin kuitenkin hauskan (ja hyödyllisen) viihdykkeen itselleni. Otin toisesta kädestä sauvan pois, ja yritin sitten tällä vapaalla kädellä saalistaa paarmoja. ”Lätkäisyjä” ei laskettu, vaan hyväksytty suoritus syntyi vain kaappaamalla vihollinen lennosta kouraan.

Erilaiset suot olivat tämän etapin kantava teema.

Tilanteen ollessa 17 isoa paarmaa ja 24 pientä, kuulin takaa auton äänen. Olin jo etukäteen tuumannut, että jos vain kyyti kohdalle sattuu, niin otan kyllä vastaan. Hiekkateitä pääsee kulkemaan sitten kotopuolessakin. Peukalo siis pystyyn, ja kova prosenttini liftauksen onnistumisessa säilyi. Nyt olen elämäni aikana saanut kolmella peukulla neljä kyytiä, sillä pari vuotta sitten Utsjoen tuntumassa sain yhden kyydin ennenkuin ehdin edes peukkua heiluttaa.

Pääsin kalastamaan menossa olleen miehen kyydissä aina Kalmankaltioon asti. Siirryin siitä takaisin patikkaosastolle ja tallustelin noin 1,5 km päässä sijaitsevalle autiotuvalle lounaalle. Tuvan itikattomassa viileydessä oli mukava oleskella, ja tunti jos toinenkin kului. Päätin lopulta jäädä samantien yöksi tuvalle ja jatkaa matkaa vasta huomenna.

Puhelimessa oli yllättäen kenttää, joten soittelin muutamalle ystävälle. Olipa ihana kuulla tuttujen ihmisten ääniä ja kuulumisia.

Seuraava tarina onkin sitten taipaleelta Kalmankaltiosta Lemmenjoelle. Sen julkaisu on ajastettuna, kun itse olen silloin jo taas maastossa. Jos siis haluat pysyä kärryillä (joita ei kyllä ole mukana), niin laitapa sähköpostiosoitteesi tuonne sivun oikealla puolella olevaan siniseen ruutuun. Elektronisesta postiluukustasi sitten kolahtaa kirje, joka kertoo seuraavan tarinan olevan valmis nautitavaksi.

4 thoughts

  1. Hienoa että joku jaksaa tehdä tällaisia juttuja vielä selvästi siitä nauttien. Teksti mukavaa luettavaa. Jonkin verran itsekin maisemissa tallanneena osaan vähän samaistua juttuihin.

    1. Olisikin aika outoa, jos tekisi tällaisen reissun, vaikkei yhtään siitä nauttisi
      😂. Kiitokset palautteesta! Vaikka kirjoittelenkin näitä lähinnä omaksi ilokseni, on aina mukava kuulla, että joku niitä myös tykkää lukea.

      1. Moro Vesa sinne kairoille! On todella hienoa kulkea sun ja sun tarinoiden matkassa siellä jossain. On hyvä virittäytyä niiden myötä omiinkin reissuihin. Me täällä kotisohvilla seuraamme äitini kanssa kulkuasi ja vaihdamme ajatuksia retkeilystä👍.

      2. Kiitos palautteesta 😊. Munkin mielestä muiden retkikertomuksia on hauska lueskella, aina saa jotain uusia ideoita omillekin seikkailuille…

Vastaa