Päivä 8: Kohti Pyhäkeroa ja sen yli

Aamusta tallustelin venekyytejä järjestävän Tuomo Laakson toimipisteelle Hetassa. Puhelinsoitto, ja kohta oltiinkin jo venhossa matkalla kohti Ounasjärven toista rantaa. Sitä, josta Hetta-Pallas lähtee. Tuomo oli lupsakka vanhempi herrasmies ja matka sujui rattoisasti turistessa niitä ja näitä ja siltä väliltä.

Veneretki Ounasjärvellä.

Alkupätkä Pyhäkeron autiotuvalle on aika mitäänsanomatonta. Kaunista toki, mutta ei oikeastaan mitään erityispiirteitä. Keittelin lounaan tuvan tulipaikalla risukeittimellä, ja nautiskelin seesteistä ilmasta. Aamun tihkusateen jälkeen keli oli poutaantunut. Lähes täydellinen vaellussää. Aurinkokin välillä pilkotteli pilvien lomasta, mikä lämmitti kovin vaeltajan mieltä. Ja otsaa.

Tuvalta alkoikin sitten noin kolmen kilometrin mittainen nousu Pyhäkeron huipulle. Melko hapokasta. Pyhäkeron lakien välisessä satulassa oleva pieni tunturijärvi ja itse laki olivat kuitenkin aivan jokaisen hikisen askeleen arvoiset. Istuskelin laella hyvän tovin ihastellen joka suuntaan aukeavaa karun kaunista tunturimaastoa. Avoin tunturipaljakka taitaa olla se minun sielunmaisemani.

Tunturijärvi Pyhäkeron satulassa.

Huipulta on suunta vain alaspäin, ja niin oli tälläkin kertaa. Paikoitellen polku oli sen verran kivikkoinen, että piti katsella mihin jalkansa asetti, mutta muuten sai ”lasketella” rinnettä alas Sioskurun autiotuvalle. Laitoin leirin hiukan etäämmälle tuvasta pienen solisevan puron varteen, jonka vesi on kylmää ja raikasta. Kävin tuvassa pyörähtämässä vain ruoanvalmistustouhuissa, sillä kebabista vaan tulee niin paljon parempaa pannulla voissa paistettuna. Ja tuvan kaksi kaasupoltinta mahdollistaa sen että riisitkin ovat silloin vielä lämpimät.

Sielunmaisemaa silmänkantamattomiin.

Tuvassa oli nuori pariskunta (?), joista toinen kertoi käyneensä ala-asteen 5. luokan luokkaretkellä Hetta-Pallas -vaelluksella. Se oli kuulemma jokavuotinen traditio, että selkeästi retkeilystä innostunut opettaja toi vitosluokkalaiset tänne vaeltamaan. Ihan mielettömän upea idea! Ja täytyy kyllä nostaa hattua opettajalle, joka lähtee kolmenkymmenen 12-vuotiaan velikullan kanssa tuntureille vaeltamaan. Kuulemma kaikki selvisivät hengissä perille asti.

Päivä 9: Poroja ja puhdistumista

Lähdin aamusella taas vaihteeksi kävelemään. Tänään oli suunnitelmissa siirtyä Hannukuruun noin 12 kilometrin taival. Eilen ihmettelin erään toisen kulkijan kanssa, ettei poroja näy missään. Tänään ne löytyivät. Polun vieressä pienellä kummulla oli arviolta satapäinen porotokka. Keväthangille syntyneet vasat ovat vielä kovin heiveröisen näköisiä. Ja suloisia.

Poroja lepäilemässä.

Polku kulki ylös ja alas erilaisia pienempiä vaaroja ja nyppylöitä. En oikeastaan edes kiinnittänyt huomoita polkuun, sillä huomioni varasti avoin tunturimaisema ja puolipilvisen päivän mukanaan tuoma valon ja varjon tanssi tuntureilla ja laaksoissa. Muutamia pieniä sadekuuroja ja tihkusateita tuli ja meni päivän aikana, mutta niistä ei oikeastaan ollut haittaa.

Eräässä kurussa oli vielä lunta. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista, lumilaikkuja on näkynyt aina välillä. Tämä lumiläiskä erottui kuitenkin joukosta. Lumi oli isoilta osin värjäytynyt oudon punaiseksi. Aluksi ajattelin, että maastossa on varmaan rautamalmia, joka värjäytymisen aiheutti, mutta värisävy ei kyllä täsmännyt rautaan. Olisko sitten verta, ja täällä ollut kunnon verilöyly? Ei, sekään ei täsmännyt väriin. Lopulta päättelin, että ainoa vaihtoehto on se, että poroilla on ollut Viimeisen Hankipaikan Juhla. Ja että joku poloinen poropeukalo-Petteri on sitten loppuillasta kömpelöllä peukalottomalla jalallaan kaatanut punaviinitynnyrin hangelle. On mahtanut harmittaa! Jäin mielessäni surkuttelemaan porobileiden onnetonta ja ennenaikaista päättymistä. (Jos joku sattuu oikeasti tietämään, mikä tuon on aiheuttanut, niin saa valaista)

Porobileiden onneton päätös.

Tihkusade alkoi taas juuri, kun olin ajatellut pitää lounastauon. Katsoin karttaa ja huomasin, että Pahakurun tuvalle on enää pari kilometriä, joten päätin mennä sinne sateelta suojaan lounaalle. Pidinkin taukoa varmaan parisen tuntia, sillä loppupätkä Hannukurulle oli vain 2km.

Hannukuru on iso ja upea paikka. On varaustupaa, autiotupaa, kotaa, kaivoa… ja SAUNA. Kävin katsomassa saunaa, ja siellä olikin sopivasti nuori vaeltajamies sitä lämmittämässä. Sain luvan liittyä heidän saunaseurueeseensa ja ennen pitkää sitä jo istuttiinkin lauteilla. Sauna ja pulahdus järveen teki kyllä eetvarttia oikein isolla eellä. Eli Eetvarttia. On hienoa, että Metsähallitus ylläpitää näitä muutamaa ”erämaasaunaa”, eikä 8 päivän vaelluksen jälkeen 7€ saunamaksuakaan tarvinnut kauaa kakistella. Keittelin tulipaikalla ruoat ja kaakaot ja istuskelin sen jälkeen muuten vain. Tulta tuijotellen. Tämä oli hyvä päivä!

Sauna, tuo suomalaisen kulttuurin lahja vaeltajalle.

Päivä 10: Montellinmajan Escape Room

Aamutoimien jälkeen startti oli taas ihanteellisessa vaellussäässä. Puolipilvistä, hiukan aiempaa navakampi tuuli piti pörriäiset poissa, lämmintäkin noin kymmenen astetta. Alkumatka oli vielä kurun pohjalla, joten se oli pusikkoista, kivikkoista ja hyvin märkää. Lounaalle pysähdyin Suaskurun kodalle. Muuten ihan tavallinen kota, mutta sisustuksen helmenä oli kertakaikkisen upea keinutuoli. Tuollasen haluan itsellenikin vielä joku kaunis päivä.

Suaskurun keinutuoli.

Lounaan antamilla voimilla olikin hyvä käydä Hetta-Pallaksen vaativimman nousun kimppuun – kurun pohjalta Lumikeron huipulle. Jossain hiukan puurajan yläpuolella alkoi sadella taas sen verran, että pysähdyin laittamaan sadesuojan rinkkaan ja vähän takkia itsenikin ylle. Seuraava pysähdys olikin sitten vasta huipulla, sen perinteisen kivikasan kupeessa. Siinä vielä sadehousujakin laitellessa tuli päähän kaamea ajatus – mihin ihmeeseen laitoin gepsin? Ei housuntaskussa, ei rinkan sivu- eikä ylätaskuissa… Mielessäni päästelin sujuvasti noin 37 ennakkoon tuntemaani kirosanaa ja pari tusinaa ihan uusiakin. En kai mä nyt vaan jättäny sitä sinne puurajalle?!? Matkaa sinne pari kilometriä ja sitten sama taas takaisin ylöspäin. Voi Ulko-Vesan hölmöyttä. Olin juuri suojaamassa rinkkaani paremmin sateelta (sillä en todellakaan aikonut lähteä sen kanssa noutoreissulle), kun käteni osui johonkin kovaan kuoritakin taskussa. Olisin varmaan tanssinut jonkun villin sadetanssin, jos ei olisi jo valmiiksi satanut.

Loppumatka Montellinmajan pienelle ja idylliselle autiotuvalle sujuikin leppoisasti, vaikka parin pienemmän tunturin yli vielä kuljinkin. Tuvassa ei ollut muita, joten laitoin takkaan tulet ja ripustelin märät kamppeet kuivamaan. Illan mittaan ohikulkuliikennettä oli reilusti, sillä oli Hetta-Ylläs -polkujuoksutapahtuma. Onneksi oli itse jo pois polulta tukkimasta väylää.

Montellinmajan idyllinen autiotupa.

Illemmalla olin lähdössä hakemaan lisää puita, mutta matka katkesi varsin erikoisesta syystä. En nimittäin päässyt ulos tuvasta. Viimeinen tuvan ovella pyörähtänyt retkeilijä oli (toivottavasti) epähuomiossa laittanut tuvan oven ulkopuolelta säppiin. Ryhdyin veistämään sopivan muotoista tikkua, jolla saisin oven raosta säpin nostettua, mutta ennenkuin ehdin suorittaa paon tästä tosielämän escape roomista, ovi avautui pariskunnan tullessa katsomaan tupaa.

Kaikki muut kulkijat ilmeisesti jatkovat Nammalakuruun saakka, paitsi ne Ylläkselle paahtavat polkujuoksijat, joten päätin yöpyä tuvan lämmössä.

Päivä 11: Huoltoa ja lepoa

Tänään ohjelmassa oli ainoastaan pieni siirtymätaival Montellinmajalta alas Vuontisjärven rantamille ja Kyröön Lomaan, jossa odotti seuraava ruoka- ja varustepaketti.

Koska muutaman kilometrin laskeutumisesta tuntureilta alas ei kauheasti selostusta kaipaa, käytän tämän päivän palstatilan hiukan yleisempään pohdintaan.

Hetta-Pallaksesta jäi alkumatkan pakollisten jalanparantelupäivien vuoksi nyt käymättä viimeinen pätkä. Mutta alkuosan perusteella voin kyllä todeta, että on upea reitti. Tupia ja myöskin muita ihmisiä on sen verran tiheässä, että se soveltuu hyvin myös ihan aloittelijalle. Toki jonkinlainen kuntopohja on hyvä olla, että saa kammetua itsensä pitkien tunturinousujen päälle.

Olen varmaan itse hiukan sokaistunut tämän projektini kokoluokasta. Sitä kun on toista vuotta pyörittänyt ajatuksissa näitä reittejä ja muita suunnitelmia, niin perspektiivi on muuttunut siten, että Hetta-Pallas ei olekaan pitkä vaellusreitti, vaan mukava pieni välietappi. Parin viime päivän aikana olen kuitenkin saanut useamman kymmenen kertaa nähdä ihmisten hämmästyksen kertoessani vastaukseni perinteiseen: mistä olet tulossa ja minne menossa? -kysymykseen. Ehkä myös eilen täyteen tullut ensimmäinen 100 kilometriä maadoitti minua todellisuuteen. Sata kilometriä on kuitenkin jo pitkä matka, mutta tällä reissulla vasta ensimmäinen tankkauspiste. Kovin monella ei ole mahdollisuutta tällaiseen unelmien toteuttamiseen. Koen olevani etuoikeutettu!

Onnellisen miehen jalat ansaitulla levolla.

Odotan jo innolla seuraavaa etappia. Se kulkee Puljun erämaan kautta Nunnaseen, Kalmankaltioon ja sieltä edelleen Lemmenjoelle. On huikean hauskaa päästä pitkästä aikaa taas kulkemaan ihan poluttomiakin taipaleita.

Tällä pätkällä ei oikein ole mitään kunnollista välipistettä, joten kerryttelen lisää kerrottavaa seuraavan reippaan parin viikon aikana. Palataan sitten taas asiaan.

5 thoughts

  1. Tämän viikon Luoteis-Lappi lehessä juttua, jossa punertavan lumen epäillään johtuvan joko leväkasvustosta tai kaukokulkeutuneesta hiekasta

  2. Kuten yllä vinkattiin, niin tuo saattoi olla ”watermelon snowta” (erästä jäälevää). Jos tulee vielä joskus toiste vastaan, tällaista pinkkilunta kannattaa haistaa: se tuoksuukin nimensä mukaisesti hedelmäiseltä! Suuria määriä sitä ei suositella syötävän 🙂 Tästä ilmiöstä kirjoiteltiin myös Alppien yhteydessä tänä vuonna, että sitä oli poikkeuksellisen paljon, mikä ei ole ilmaston kannalta hyvä asia.

Vastaa