Talvi, jos täällä Etelä-Suomessa sitä nyt sellaiseksi voi edes kutsua, väistyy vähitellen kevään tieltä. Kulunut talvi on opettanut paljon, etenkin vaelluksesta talvisissa olosuhteissa. Ja myös ei-niin-talvisissa. Aiemmin kirjoitin vuodenvaihteen retkestäni Lappiin. Tapahtumia oli sillä seikkailulla huomattavasti enemmän kuin onnistumisen kokemuksia, mutta opettavainen sekin matka kaikkine kommelluksineen oli.

Tuntureiden rinteillä silmä lepää -kroppa ei

Helmi-maaliskuun taitteessa olikin sitten mahdollisuus revanssiin eräopaskoulun hiihtovaelluksella lumisen kauniissa UK-puistossa. Edelliseen yritykseeni verrattuna luonto tarjoili tällä kertaa jopa vähän liiankin ruusuisen kuvan talviretkeilystä – 7 vaelluspäivästä viitenä paistoi aurinko siniseltä taivaalta, eikä tuntureilla yleensä kiusaava tuulikaan häirinnyt matkantekoa kuin yhtenä päivänä. Ja silloinkin se oli myötäinen. Pakkasherra paukutteli öisin mittarit kyllä reippaasti miinukselle, tarjoten siis oivan mahdollisuuden varmistua, että valitsemillani yöpymisvarusteilla pärjään mukavasti myös alle -30 lukemilla. En lähde tällä kertaa kirjoittamaan vaelluksesta matkakertomusta, siitä löytyy netin syövereistä jo useampikin hieno blogiteksti opiskelutovereitteni kirjoittamana. Itse ajattelin kertoilla talvivaelluksesta ja -varusteista yleisemmällä tasolla. Ja avata omia ajatuksiani siitä, että vietän koko ensi talven ”tuolla jossain”.

UK-puisto tarjosi talviretkeilyä parhaimmillaan

Vielä ennen varsinaiseen aiheeseen sukeltamista muutama sananen varusteista. Tai oikeastaan niistä FB:ssä ja muissa forumeissa käytävistä keskusteluista. Itse harvoin niihin osallistun, sillä ajattelen, etten voi kovinkaan suurella äänenpainolla suositella vaikkapa jotain telttaa, sillä en tunne minkälainen retkeilytyyli kysyjällä on. Ja se oikeastaan ratkaisee aika olennaisesti sen, minkälaiset kamppeet kenellekin sopivat. Ja tyylejä on yhtä monta kuin on retkeilijääkin. Esimerkiksi, itselleni iso teltta on mukavuuden ja tilavuuden vuoksi ehdotonta luksusta, mutta jollekin sama teltta olisi painonsa puolesta kirosanan kaltainen.  Joten, koska en omista mielibidee-suihkua enkä aivopainepesuria, joita kaiketi aivojen pesussa tarvittaisiin, kirjoittelen siis näitä tarinoita omasta näkövinkkelistäni. Jokainen hoitakoon aivopesun itse, jos ajatukset alkavat olla liian likaisia.

Helmikuussakin aurinko jo lämmittää mukavasti.

Liikuttimiksi olen talvivaelluksille valinnut tunturisukset. Koska mukana ei voi olla jokaiseen maastoon ja keliin täydellisesti sopivia suksia, oli tehtävä kompromissi. Metsäsukset toki kantaisivat hangissa paremmin, mutta ovat muuten kömpelömmät ja jäisillä tunturin rinteillä jo lähes onnettomat. Otin leveämmän ja hiukan ylipitkän mallin, jotta kantavuus olisi mahdollisimman hyvä, mutta silti hiihto sellaista, no, tunturisuksimaista. Ja pohjiin vielä kokopitkät nousukarvat, niin saa ahkion vedettyä ylös ilman lipsuttelua ja ankkakävelyä.

Ahkiona minulla on iso Fjellpulken. Kun matkassa pitää saada kulkemaan kolmen viikon ruoat ja kaikki muutkin tarvikkeet, on pituudesta suuri hyöty. Näin peräpulkan korkeus ei nouse ihan taivaisiin, eikä siis tarvitse olla niin usein nostelemassa kaatunutta pulkkaa pystyyn. Nimeksi ahkioni sain aikaisemman nimikilpailun tulosten pohjalta Aino A. Seuralainen. Huomasin kyllä koulutusvaelluksella, että edellä kulkevaan Paljakka-karavaaniin verrattuna Ainolla on hiukan leveämpi perä kuin muilla. Mutta en taida kehdata asiasta asianosaiselle mainita. Suuttusi vain. Ja heittäytyisi hankalaksi.

Aino ei aina olekaan se ainoa seuralainen

Majoitustilojen suhteen päädyin luksukseen. Iso kolmen hengen Hilleberg Keron 3Gt tarjoaa hulppeat neliöt yksin reissaavalle. Paketti ei ole ihan kevein eikä pienin mahdollinen, mutta tämän ylellisyyden eteen olen valmis muutaman ylimääräisen hikipisaran uhraamaan. On kiva, kun mahtuu kunnolla istumaan ja pukeutumaan. Absidista kun kaivaa muutaman lapiollisen lunta pois, mahdon siihen hyvin seisomaan, oma ruotoni kun ei varsinaisesti ole ihan koripallomittainen. Tilan lisäksi tärkeänä ominaisuutena oli luonnollisekin kestävyys, sillä on huomattavasti mukavampi nukkua, kun ei tarvitse pelätä seinien kirjaimellisesti kaatuvan päälle. Tai että myrskysäällä pitäisi lähteä hiihtelemään pitkin tuntureita karanneen hotellin perässä.

Luksushotellin sisääntuloaula ja keittiö

Tilavan yksiöni makuuosastolla Haglöfsin Goga -untuvapussi (comfort -9) ja kevyempi Mammut Creon MTI Spring (+6) varmistavat, että vaeltajalla pysyy varpaat lämpimänä kovillakin pakkasilla. Alunperin olin suunnitellut käyttäväni yhtä Carinthian talvipussia, sillä siinä on kivana lisäominaisuutena erilliset ”hihat”, joista kädet saa työnnettyä pussin ulkopuolelle esim. iltalukemisen tai päiväkirjan kirjoittamisen ajaksi. Se olisi kuitenkin ollut liian kuuma pussi suurimpaan osaan öistä. Ei ole mielekästä nukkua hikoillen ja huonosti 99 yötä vain sen takia, että selviää hengissä siitä yhdestä kylmästä yöstä. Nyt mukaan lähtevä yhdistelmä on testattu -30 pakkasella, eikä vielä tuntunut yhtään kylmältä. Lämpimämpinä öinä voi sitten jättää toista pussia vähän auki, tai jopa nukkua yhdellä pussilla.

Aina ei rakennetuista suojista ole juurikaan hyötyä. Kuvassa Raappanan kammi

Kesävarusteissa keittiön sydämenä on kaasukeitin, mutta talveksi mukaan lähtee MSR:n bensakeitin. Kaasun kanssa temppuilu kovilla pakkasilla alkaa jo vaatia erinäisiä kommervenkkejä ja hyviä hermoja, joten toimintavarma bensa oli polttoaineena oikeastaan aika helppo ratkaisu. On parempi, että vesi kiehuu ja Vesa huilaa, kuin toisinpäin.

Energian saanti asettaa talvella omat haasteensa. Koulun vaelluksella osalla kollegoistani oli mukana erilaisia älykelloja ja -härveleitä ”kulutusmittareina”. Vaikka lukemat tietenkin ovat suuntaa-antavia, on 6000-7000kcal päiväkulutus jo sellainen, etten mitenkään pysty sellaista määrää ruokaa syömään päivittäin, vaikka kuinka venyttelisin vatsalaukkua ja söisin vain kaikkein energiapitoisimpia eväitä. Tätä pohdiskellessani alkoi päässäni hahmottua, että talvikaudella on välttämätöntä pitää säännöllisisesti huilipäiviä – tankata energiaa ja antaa kropan levätä. Etappien päätepisteissä, uusien ruokapakettien äärellä lepopäiviä tulee ihan luontaisesti, sillä silloin tulee aina vähintään yhden vuorokauden stoppi, jotta saan varavirtapankit ladattua ja kiinnostuneille bloginlukijoille lisää luettavaa. Vaelluksen aikana taas voi hyvin pitää välipäiviä siellä täällä – pistää vain leirin pystyyn johonkin kivaan paikkaan, ja käy sitten päivällä vaikkapa päivärepun kanssa jonkun tunturin huiputtamassa. Tai muuta kevyttä toimintaa. Ja ainahan voi ihan vaan nukkuakin.

Lepopäiviksi voi rakentaa vaikkapa kammin.

Yksin umpihangessa vaeltamisen haastavuuden huomasin jo uudenvuoden reissullani. Silloin, kun sukset kulkevat sammalia pitkin metrisessä hangessa, on eteminen parhaimmillaankin raskasta. Pahimmillaan mahdotonta. Kelkkajäljet, vaikka vanhatkin sellaiset, ovat etenemisen kannalta kullan arvoisia. Niistä vain ei oikein koskaan tiedä mihin ne menevät, tai että onko virallistakaan uraa pitkin ajettu lainkaan. Vaelluksen aikana niiden selvittely ja kysely on liki mahdotonta, sillä kännkkäverkon saatavuus on kaikkea muuta kuin varmaa. Uutena vuotena tätä pohtiessani sain ajatuksen siitä, että tarvitsen ”sivistyksen parista” apuja kulkureittien selvittelyyn. Tuumasta toimeen, ja nyt kasassa on huippuhyvä kuuden hengen reittitiimi auttamassa kulkijaa.

Alunperin vuoden vaellusta tuumaillessani ylivoimaisesti suurin kysymysmerkki leijui talven kohdalla. Vähitellen kuitenkin ajatukset, ideat ja kokemukset alkavat jäsentyä siihen malliin, että voi turvallisin mielin lähteä matkaan.

Kyllä routa porsaan kotoaan ajaa =)

-Ulko-Vesa

Vastaa